”Mikä ei tuhoa minua, tekee minut vahvemmaksi.” Friedrich Nietzsche
 

Monet julkkikset ovat viime aikoina tullut ”kaapista ulosta” sen suhteen, kuinka he ovat tulleet lapsuudessaan hyväksikäytetyksi seksuaalisesti. Ja minä tietenkin olen bongannut ne jutut. Mikä kamalinta, olen sortunut ajattelemaan, että eikö kaikki ole jossain vaiheessa lapsuutta kohdanneet seksuaalista väkivaltaa, sopimatonta kontaktia tai vastaavaa? Siis tottakai toivon tai jopa tiedän, että omani ei ole, mutta muuten. Voin vain ihmetellä, miten sairas lapsuuteni maisema on ollut, kun pidän sitä melkeimpä enemmän sääntönä kuin poikkeuksena, että lapset joutuvat moisia kohtamaan. Lähes normaalina. Tietenkin toivon, että niin ei olisi ja maailmani hajoaisi, jos saisin tietää omien lapsieni kokeneen pientäkään ahdistelua. Mutta minä luulen silti, että monet muut ovat sitä joutuneet kokemaan. Itse taisin olla alle kouluikäinen, kun minua kosketteli aikuinen mies sopimattomasti. Tunsin turvattomuutta ja jatkossa pidin huolta, että en joutuisi kyseisen ihmisen kanssa kaksin ilman aikuisen valvontaa tai siis itselleni turvallisen aikuisen valvontaa. En ikinä olisi voinut kertoa tapahtuneesta äidilleni, sillä äitini seksuaalinen maailma oli melko avointa. Hän olisi syyttänyt tapahtumasta minua. Hieman isompana tyttönä jouduin kokemaan samanlaista ja silloin erehdyin kertomaan äidilleni siitä. Sillä kertaa ei tapahtunut mitään, kun toinen aikuinen mies tuli keskeyttämään tämän toisen miehen puuhat. En koskaan saa tietää, kuinka tilanne päättyi. Tämä pelastava mies käski juosta ja minähän tein, mitä käskettiin. Äitini mielestä olin itse edesauttanut tilannetta ja tunsin suunnatonta häpeää. Äiti todellakin uskoi tai sai minut uskomaan hänen uskomukseen, että olin itse aiheuttanut kyseisen tilanteen. Äiti sai oloni entistä likaisemmaksi. Tapaus todisti, että jatkossa en voinut enää asioista äidille kertoa. Äiti tunsi jollain sairaalla tavalla mustasukkaisuutta, kun minua lähenneltiin. Äidin itsetunto rakentui jollain sairaalla tavalla seksin varaan ja se oli ase, jota hän hyödynsi pelatessaan lukemattomien miestensä kanssa. Meillä äiti ei juuri piilotellut seksuaalisuuttaan. Jossain teini-iän kynnyksellä kai minäkin yritin hankkia paikkani seksillä, kunnes kohtasin silloisen elämäni rakkauden. Tuo rakkaus kesti hetken ilman seksiäkin. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa tuohon turvalliseen syliin ilman seksiä. Toki sekin astui kuvioon kyllä sitten myöhemmin, mutta ei se heikentänyt meitä.

Minä olen jotenkin pahoillani siitä, miten paljon sain kokea niin kovin aikuisia asioita, liian nuorena. Se pistää usein pohtimaan mielenterveyttäni ja sitä, että voiko kaikesta koetusta selvitä vammoitta. Minulla ei kuitenkaan ole onneksi vertailukohtaa sille, että millainen on ns. terve aikuinen. Minulla ei myöskään ole tietoa mistään muusta, kun tästä omasta elämästä. Jotakin kertoo myös se, että eilen, Vain elämää ohjelmassa, Kaija Koo sanoi jokseenkin niin, että kaikilla on tarve tulla hyväksyttäväksi vanhempiensa silmissä. Minä en voi ymmärtää, sillä minulla ei ole tuotakaan tarvetta. Isä kuoli, kun olin lapsi. Oman käden kautta, aivan kuin oma isänsä aikoinaan. Äidillä on oma sairas maailmansa, johon ei mahdu kuin hän itse. Minä olen elänyt sen tosiasian kanssa, että sen suhteen olen tässä maailmassa yksin. En voi tietää siis sitäkään, millaista on olla osa normaalia perhettä, millaista olisi jos lapsuus olisi turvallinen. Oikeastaan en välitä, paitsi näinä hetkinä, kun oma elämä heittelee ja tuntee olevansa aivan hukassa ja yksin. Koska olen niin kovin yksin, on minun vaan puskettava eteenpäin. Ei ole verkkoa, jonka varaan painonsa laskea.

Olen kovin onnekas ihminen kaikkinensa. Minulla on hyvä elämä, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan. Joskus aika ajoin ajattelen, että jos Jumala olisi, niin olisin hänenkin hylkäämä. Tänään olin terapialenkillä ystäväni kanssa, joka kertoi jostain tutkimuksesta, josta oli lukenut.  Tutkimuksessa on todettu, kun ihminen kuolee, niin hänen tietoisuutensa elää vielä hetken. Jostain syvältä mustalla huumorilla varustettuna kumpusi ajatus ja taisin sen sanoa ääneenkin, että siellähän se onni sitten on. Voin kuvitella sen hetken, kun olen saavuttanut elämässä sen mitä on saavutettavissa ja nukun pois. Voin henkäistä vielä kerran, että elämä on ollut hyvää, mutta nyt on aika luovuttaa. Siinä hetkessä ei tarvitse enää jaksaa ja olla vahva. Voi vain päästää irti.

Tulipas alakuloinen ja ahdistavan kuuloinen teksti. Sitä tämän ei ollut tarkoitus olla. Oli vain tarkoitus kertoa, että lopultakin elämä on ollut selviytymistä ja tulee sitä kai olemaan aina. Niin se on nyt ja aina. Menneisyys on johtanut tähän hetkeen ja sillä silmänräpäyksellä, kun elämä loppuu sitä ymmärtää, kuinka onnekas elämä onkaan ollut ja kuinka armollista sen päättyminen on.

”Tulkoon päivä millainen tahansa, iltaan ja yöhön se loppuu.” – Maria Jotuni