"Menestys on kykyä olla menettämättä innostustaan toistuvista epäonnistumisista huolimatta." — Winston Churchill

Olen saanut paljon viime aikoina viestiä siitä, kuinka olen ammattitaitoinen ja itsevarma. Tämä omanlaiseni varmuus on poikinut myös uudenlaisia haasteita työelämässä. Viimeksi tänään eräs ihminen avautui minulle ja kertoi, että kuinka hän kadehtiikaan rohkeutta ja itsevarmuuttani. En kuitenkaan tunne olevani kovin itsevarma. Oikeastaan itsetuntoni on kovin heikko, en pidä erityisesti esiintymisestä ja opiskelen kai ikuisesti, koska en koe olevani valmis kenties koskaan. Kuitenkin olen tehnyt paljon työtä, jotta uskallan heittäytyä. Selitän itselleni, että mitä sitten, jos joku ei pidä minusta? Mitä sitten, että olen jonkun mielestä iso tahi ruma, onko ongelma minun vai hänen? Olen todennut elämässä, että on minun oma valintani kuinka yritän hyväksyä itseni sellaisena kuin olen. Ei tämä tarkoita, että olisin vapaa ikuisista laihdutuskuureista tai viikatteesta, jolla tuhotaan säärikarvoja, enkä ole antanut itselleni vapautusta myöskään ryppyvoiteista tai pinseteistäkään. Riittämättömyyskin on minulle arkipäivää. Kuvaa koko ajan kiillotan kilpaa ikääntymisen kanssa. Minäkään en ole tyytyväinen itseeni. Kuitenkin se,  mikä näkyy minusta ulospäin on kyky heittäytyä. Minä osaan heittäytyä ja uskaltautua antaa itseni tilanteen vietäväksi. Kun joku toinen lamaantuu, niin itse koitan edetä edes jotenkin.  Muiden istuessa sivistyneesti tuolilla, voin valita lattiapaikan, mikäli siltä tuntuu tai tilanne sen vaatii. Minä ehkä sanon mitä ajattelen, minua ei lainkaan haittaa vaikka välillä suusta pääsisi loikkaamaan kokonainen sammakkoparvi. Se että uskallan olla useiden ihmisten edessä arvosteltavana, vaatii minulta sen, että uskallan hyväksyä itseni ihmisenä. Minä ajattelen, että se minkä muut kokee minussa ongelmaksi, on oikeastaan heidän ongelma, ei minun ongelmani. Minä olen ihan kamalasti tehnyt työtä päästäkseni tähän asti, sillä olen kasvanut jatkuvan vähättelyn ja hylkäämisten maailmassa. Olin mikä tahansa en koskaan ole riittävästi esim. äitini mielestä. Meni hetki ennen kuin ymmärsin, että minun riittämättömyyteni suhteessa äitiini, on hänen valintansa. Hän voisi valita myös toisin.

Tämä minun kuvani on osin kovin rosoinen, varman epävarma, mutta elämän muovaama. Minä hyväksyn sen. Se, että annan muiden valita mielipiteensä suhteessa minuun ja minun valintani olla välittämättä heidän näkemyksestään, ei tarkoita ettenkö kehittyisi ihmisenä tai haluaisi muuttua. Kyse on siitä, että minä kasvan ja kehityn. Matkalla uskallan heittäytyä onnistumiseen tai tarvittaessa epäonnistumiseen tai vaikka sulaan hulluuteen. Joskus ilosta tai raivosta minä uskallan heittäytyä vaikka intiaanihyppyihin tai sitten tansahtelemaan imurin kanssa kilpaa.  Ihan mitä vaan joka kannustaa aivojani uskaltamaan yrittämään, onnistumaan, epäonnistumaan ja ennen kaikkea hyväksymään täydellisen epätäydellisen itseni. Ihan lähitulevaisuus heittää minut jälkeen arvostelulle alttiiksi. Se olen minä, joka hymyilee kaikille heille arvostelijoille. Varmuudestakin huolimatta minä uskallan mielikuvin harjoitella myös sitä epäonnistumista ja aivan viime hetkiin minä taatusti rukoilen onnistumista. Monille ihmisille kaikki tämä näkyy varmuutena ja hyvänä itsetuntona minussa. Totuus ei kuitenkaan ole sitä miltä se päällepäin näyttää. Minä vaan uskallan astua epäonnistumisen tielle tarvittaessa, minä uskallan asettaa itseni arvostelulle sen toivossa, että onnistun. Tänäänkin aion näyttää erityisen hullulta. Toivon, että hän joka tuli puheilleni tänään sai hieman aseita voittaa oman epävarmuutensa ja sai edes hitusen uskallusta matkaan. Mieletön ihminen, taitava ja kaikin puolin oman alansa ammattilainen, joka vaan koki, että ei uskalla. Kuka vaan uskaltaa, jos ei muuta niin silmät kiinni ja hyppy paikallaan, mitä sitten jos hieman pyllylleen tömähtää? Epäonnistumisen paras puoli on se, että uskaltaa iloita siitä, että tuli yrittäneeksi, eikö totta?

”Kuvastakoon valintasi toiveitasi, ei pelkojasi”-Nelson Mandela