Olen viime aikoina nitissyt ja valittanut tänne blogiin. Osin se on kai tarkoituksellistakin, sillä olemmehan aikamoisen myrskyn silmässä. Kuitenkin arjessa on paljon myös positiivista värähtelyä. Mitä kurjemmin menee sen pienemmistä asioista sitä osaa nauttia.  Ensinnäkin olen onnellinen, että ystäväni suurin taistelu syöpää vastaan on voiton puolella. Hän on kotonaan ja elää sekä hengittää. Sitten sisarukseni tyttö, jota välimatkan takia näen aivan liian harvoin. Hän kasvaa ja kehittyy huimaa vauhtia. Hän on yksi elämäni suola. Hänen ihanan vaaleat kutrit taipuvat kiharaan, suuret siniset silmät, ääni kuin enkelin kellojen kilinää. Hän tuo päivänpaisteen synkimpäänkin hetkeen. Siskoni, josta olen niin ylpeä. Hän on taatusti yksi maailman kärsivällisimmistä äideistä mitä olen nähnyt. Esikoiseni, joka on minulle niin rakas kapinastaan huolimatta. Juniorini joka muistaa kertoa minulle, kuinka hän rakastaa minua ja isiä. Ihmisenä hän on hyvin herkkä ja haavoittuvainen. Juniorini tarvitsee hieman rohkaisua matkalla kasvussaan ja kehityksessään. Hän jaksaa vilpittömästi ilahtua jokaisesta hetkestä jolloin hän saa omaa huomiota. Jokin pieni peli tai kirja saa hänen kasvot sädehtimään vilpitöntä onnea. Se onni ja ilo on jotain ainutlaatuista johon vain lapsi pystyy.

Valoa ja energiaa antaa myös nämä ihanat helteet, oma piha, koti ja elämä, jossa ei ole niin tiukkoja aikatauluja. Tiedän, että syksyä kohden tilanne muuttuu. Siihen saakka aion nauttia tästä hetkestä. Hieman sopeutumista vaatii miehen läsnäolo kotona. Kaikki yrittäjä vuodet veivät hänet pois vierestäni. Ei ollut väliä kuin sunnuntailla ja nyt sunnuntai onkin entistä useammin. Lopulta se on hyvä asia. Mieheni tuntuu olevan rennompi. Hän ei ole enää niin väsynyt mutta tunteet ailahtelevat samoin kuin minulla. Olemmehan vuoristoradassa josta ei vielä ole löytynyt ulospääsyä. Eilen tuli odotettua postia. Posti olisi voinut olla hyvää mutta myös pahaa. Sanoin miehelle ennen postin saapumista että pahoin pelkään, etteivät asiat mene niin kuin hän odottaa. Samalla toivoin, että tämän yhden kerran posti olisi armollisempaa. No posti saapui. Meillä oli sovittu tapaaminen asianajajan kanssa. Nappasin kirjeen mukaan enkä suostunut näyttämään sitä miehelleni. Mies ei tiennyt mitä asiaa piilottelemani kirje koskisi. Hän kysyi, että avioeropapereitako piilottelin. Minua hymyilytti kysymys. Olemmehan jaksaneet taivaltaa niin monet vuodet yhdessä. Miksi luovuttaisin nyt? Niinkö epävarma hän on avioliitostamme, jonka perustukset ovat näinä vuosina olleet ja kestäneet niin monta myrskyä. Toki konkurssin kokeminen on usein hyvin kohtalokas monille avioliitoille, mutta usein taustalla on paljon muitakin ongelmia. Minä toivon että me kestämme tämän. Jonakin päivänä voimme jälleen huokaista yhdessä. Onhan se niin, että ilman häntä minä en jaksaisi, en kokisi olevani kokonainen. Toisaalta en enää pelkää yksinäisyyttä niin kuin ennen, sillä olen tullut itsenäisemmäksi näiden viime vuosien aikana. Olen saanut kantaa taakkaa osin yksin miehen raataessa yrityksemme ja perheen elannon eteen ihan toisenlaisella intensiteetillä, kuin minä. Oma työni on työn lisäksi ollut huolehtia muusta perheestä ja taloudesta. Monet murheet olen kantanut tai ratkaissut itsenäisesti, jakamatta jokaista pientä asiaa mieheni kanssa. Olen aina syyllistynyt ajattelemaan, että hänellä on rankempaa. Näinä vuosina olen hukannut itseni, odottaen sitä hetkeä kuin minulla on aikaa huokaista ja elää. Sen hetken haluan jakaa mieheni kanssa jos siihen suinkin olisi mahdollisuus. Uudessa arjessa on mahdollisuuksia joita en vielä tunnista, en tiedä mikä on hyvää ja mikä huonoa, mikä mahdollisuus ja mikä kivi mihin kompastua. Hieman vapisevin jaloin jään odottamaan huomista, tulevaisuutta. Sillä välin nautin arjen pienistäkin mahdollisuuksista, levollisista hetkistä, auringosta, kodista ja ennen kaikkea perheestä.

”Tulevaisuus tulee, vaan sinä itse voit päättää mihin se menee”