Mieheni äiti on siirtynyt sairautensa kanssa hiljalleen oireiden mukaiseen hoitoon ja syöpä syö vanhaa kehoa armottomasti pala kerrallaan. Olimme häntä tapaamassa ja jotenkin se voimattomuus, joka hänessä näkyy lamauttaa. Hän on aina ollut kova ja vahva ihminen. Hän kertoi miehelleni hetki sitten, että luoja kostaa hänelle nyt hänen armottomuutensa ja julmuutensa heikentämällä hänet tällä sairaudella. Mieheni äiti tietää siis itsekkin, miten armoton hän on ollut kanssa eläjilleen. Hän on ollut hyvä äiti. Mieheni rakastaa äitiään ehdoitta, kunnioittaa ja arvostaa häntä. Mutta kodin ulkopuoliset ovat saaneet osansa. Etenkin minä. Minä olen kantanut vanhempieni syntejä, ehkä omiakin, koko avioliittomme ajan. Hän on odottanut elämänsä minun häviävän kuvioista, mieluiten, jos en olisi koskaan siihen ilmaantunutkaan. Toisaalta en usko, että kukaan muukaan olisi mieheni rinnalle kelvannut. Nämä menneet vuodet sisältävät vähättelyä, valheellisiakin väittämiä, sanallisia iskuja ja syviä viiltoja. Niissä osuvissa sanoissa on halveksuntaa, vihaa, armottomuutta ja ne herättää minussa aina häpeää, riittämättömyyttä, hylkäämisenkin tuntemuksia. Minä en juuri ole koskaan vastannut hänelle voimalla, vaan olen oppinut pelolla häntä rakastamaan ja kunnioittamaan. Kerran hän löi minua lapseni avulla ja silloin olin hänelle puhumatta seitsemän kokonaista vuotta.  Vaikea on pukea sanoiksi tuota ihmistä. Mutta parhaiten häntä kuvaa tilanne, että aikaan ennen sairauksien, pelkkä hänen läsnäolonsa viilensi huoneen, kun huoneen ja sai läsnäolijat nöyrtymään. Hän saa tuntemaan, että hän olisi arvokkaampi ihminen, kun kukaan muu. Kenenkään syntejä hän ei koskaan unohda. Hänellä on varmaan aseita ihan jokaista vastaan kokonainen varastollinen. On kuitenkin muutamia ihmisiä, joita hän kunnioittaa, ihan yksittäisiä. En ole löytänyt säännönmukaisuutta siitä, että miten nuo muutamat ihmiset valikoituvat hänen elämäänsä. Hän kertoo ihmisistä aina heidän tittelinsä ja jälkikasvun tittelit, perityn ja ansaitun maallisen. Hänelle status on tärkeä, mutta ei niin suurta statusta, että se saisi kunnioitusta. Se on jokin muu asia, jolla hänen arvostuksensa ansaitaan.

Vaikka mieheni äiti tietää, että hän on ollut julma ja satuttanut monia, ei hän ole muuttunut vieläkään. Mutta kokemus, jonka nyt sain, kertoi miehen äidin todellisesta voimattomuudesta. Hän teroitti vierailumme aikana sanaista veistään ja heitti sen. Mutta se luiskahti, ei tuntunut tällä kertaa missään. Tunsin vain sääliä tuota ihmisrauniota kohtaan. Hän teki myös sitä, mitä aina. Hän mustamaalasi minua lapsilleni, mutta niilläkään sanoilla ei ollut voimaa. Voi miten surullinen olinkaan. Hän vie tuon armottomuuden, julmuuden ja oikeuden tuomita mukanaan hänen viimeiseen henkäykseen. Hän ajattelee olevansa vieläkin muita parempi. Todellisuudessa hän tarvitsee apua kaikessa, mikään ei enää suju, mutta apua hän ei halua pyytää. Hän jopa mielummin valehtelee, kun ottaa apua vastaan. Mutta kun pystyyn pitää päästä, vaikka pystyssä ei pysy, niin joutuu nöyrtymään, mutta sen voi aina naamioida, auttajaa voi vaikka sivaltaa. Itku hänellä on herkässä, turhautuminen on sakeaa, mutta periksi hän ei anna. Tuon taistelun katsominen tekee niin kipeää. Kumpa hän olisi saanut mennä ilman tätä, ilman, että hänen kokemansa ihmisyys hänestä riisutaan. Voi sitä tuskaa, kun tätä hiipumista katsoo. Ei riitä suru kuolemasta, vaan on suru myös elämästä. Mieheni suru on myös syvää, kun me asumme kaukana, eikä hän voi osallistua niin paljon, kun pitäisi. Hänen sisarensa lyö asialla, mutta ilman sitäkin mieheni ruoskisi itsensä jo vereslihalle. Mieheni sisar kantaa paljon vastuuta, ottaa iskut miehenikin puolesta ja on ihan jo pian ihmisraunio hänkin. Lapsillammekin on oma surunsa asian kanssa. Me kävimme nyt viimeistä kertaa mieheni äitiä perheenä katsomassa. Jatkossa mies käy yksin, kunnes aika on. Tämä päätös tehtiin siksi, että mieheni äiti väsyy vierailuista, eikä hänellä ole enää mitään vastustuskykyä, joten tapaamisia meidän perheen osalta rajataan, sillä olemme suuri riski hänen voinnilleen. Tämä hieman helpottaa. Voin vain rukoilla, että jäljellä oleva aika ei olisi pitkä. Tiedän, että hänen kuolemastaan sota syttyy, mutta olemme kaikki siihen valmiita, jos vain mieheni äiti saisi rauhan. Tuo kipu ja tuo tuho on armotonta katsottavaa, saati hänelle koettavaksi. Ei ole helppoa elämä, ei aina kuolemakaan.

”Vanhuus on sitä varten, että ymmärtäisi lapsuutensa. Ymmärtäisi mitä on avuttomana pudota toisten käsiin, sellaisten joilla on valta sinun ylitsesi.” Eeva Kilpi.