Ja minä olen siitä niin onnellinen. Postilaatikkoon löysi tiensä ihan peruslaskut. Vaikka kuinka kurkin sinne monta kertaa, niin siellä ei ollut mitään maata mullistavaa. Uskomaton tunne. Viikon aikana ei tullut juuri huonoja uutisia, vaikka ei niitä hyviäkään. En muista, että mikään olisi mennyt rikkikään. Tiedän varautua pahimpaan, kun jaksan olla siitä niin iloinen ja onnellinen, että elämässä on jotain normaalia. Ensi viikko hyvinkin voi muuttaa kaiken, mutta entä jos tästä alkaakin normaali elämä? Toki menneellä viikolla meillä vieraili kenties uimavedestä saatu vatsatauti, mutta ei mitään muuta. Pienet vatsataudit eivät juuri lannista, sillä niistä selviytyy useimmiten. Nuorempaa lasta vatsatauti ravisteli niin, että sotkua syntyi kun hän ei aina ehtinyt vessaan, joten nyt kuivaa narulla muutamat puhtaat matotkin. Ihanaa.

Palasin pitkän tauon jälkeen erään lapsuuden ystävän kanssa puheyhteyteen ja huomasin miten paljon asioita vuosien aikana oli kertynyt, mitä puitiin ja puhuttiin. Meillä molemmilla esikoiset ovat samanikäisiä, joten sain vertaistukea meidän vanhimman lapsen kasvuun liittyvissä ongelmissa ja kasvun aiheuttamien tunteiden purkamiseen. Jotenkin kun asioita puhuu auki niin huomaa, että ei asioiden mittasuhteet ole välttämättä niin valtavat miltä ne tuntuvat yksin hautoessaan. Olen pohtinut rajoja joita olen asettanut ja mitä esikkoni on venyttänyt ja suhtautumistani kaikkeen kapinaan. Olen omasta mielestäni tehnyt itse kaikki virheet.  Näen, että virheideni seurauksena lapseni käyttäytyy nyt hyvin haastavasti. Kuinka ollakaan ystäväni tuntui arvostavan ajatuksiani ja asettamiani rajoja. Hän koki, että olen toiminut oikein monessa suhteessa, jopa kasvatusoppaiden mukaan. Kerrottakoon yhtään opasta en koskaan ole lukenut. Keskustelun hedelmällisyys oli siinä, että koin saavani äitiydestäni  positiivista palautetta ties miten pitkään aikaan, sekä tukea omaan kasvatukseen. Toki positiivisia ovat ne hetket, kun olet lapsen kanssa onnistuneessa vuorovaikutuksessa, hetket jolloin puhutaan tunteista, tehdään jotain antoisaa arjen kiireiden lomassa. Ne hetket ovat palautetta, jota ei kukaan muu voi antaa. Jokainen tällainen hetki on ainutlaatuinen ja auttaa jaksamaan myös ne kiukut, uhmat ja kapinat. On silti ihana saada palautetta myös ulkopuoliselta. Miehen kanssa keskustelemme usein tasavertaisina kumppaneina kasvatuksellisista asioista, ei silloin tule annettua palautetta juurikaan. Hetkinä jolloin kokee epäonnistumista vanhemmuudessa, käsitellään tilanteet miehen kanssa usein epäonnistumisen näkökulmasta. Ehkä ystäväni ”palaute” aloittaakin ihan uuden perinteen tai ajattelutavan sisäistämisen. Ehkä elämässä ei pidä katsoa asioita siltä kannalta, että mitä tein väärin vaan mitä opin tästä kokemuksesta. Ehkä ei pitäisikään uida epäonnistumisen kierteessä vaan tulisi kysyä itseltään missä onnistuin, mitä tein hyvin. Pahimmissakin tilanteissa on varsin jotain positiivista, jota hyödyntämällä on helpompi keksiä ratkaisu. Tietenkään muutos ei tapahdu hetkessä tai sitten se ei tapahdu koskaan. Mutta oivalluksen myötä on pakko huomata, että asiat eivät murehtimalla etene. Ehkä olen oppinut elämässäni hautomaan asioita yksin. Siksi on riski nähdä asiat synkempinä kuin ne ovatkaan.

Voi kuinka toivon, että näitä normaaleja viikkoja tulisi paljon vielä eteen. Tasaista tietä ylös tai vaikka alas, kunhan vauhti vaan pysyisi vakiona ja mieluiten mahdollisimman hitaana. Hetki normaalia arkea on tervetullut perheeseemme. Ilman sen suurempia töyssyjä, uusia epäonnen kantamoisia, ilman suurta surua ja mielipahaa. Arkea työtä tehden, arkea perheen kanssa eläen.

”Unelmointi on paras tapa luoda tulevaisuutta”

-Victor Hugo