Niin alkoi tämän vuoden arki jäätävässä säässä. Ulkona paukkuu pakkaset. Vuoden ensimmäinen arkipäivä toi meille muutakin, kun jäätävän sään, se toi miehelleni kolmen kuukauden lomautuksen. Lomautus tuli täysin yllättäin ja puskista. Minä olen jotenkin täysin lamaantunut uutisesta. Tuntuu, kuin ei olisi mitään mistä kiinni ottaa. Päässä surisee. Meidän talous kaatuu, se on varma. Tilannetta ei myöskään helpota nämä paukkupakkaset, jotka nostavat sähkölaskun lukemat huippuunsa. Lomautus on muutenkin outo juttu, sillä se annettiin vain tietyille ilman logiikkaa, ikään kuin sattumanvaraisesti, kuka vetää pitkän tikun. Mieheni oli ajatellut olevansa suojassa moiselta, mutta hän ei ollut, vaan ensimmäinen sarjassansa. Toisaalta miksi kysyä, miksi? Ei raha tilillä lisäänny, vaikka vastauksen saisi.

Sanotaan, että elämä antaa sen minkä jaksaa kantaa. Taakkaa on ollut tasaisesti jo monta vuotta peräkkäin eikä loppua näy. Tekisi mieli kääriytyä itsesääliin, itkeä ja huutaa. Mutta faktahan sekin, että monella muulla on varmasti vaikeampaa ja kauemmin. Onko minulla oikeutta kiukuta, tuntea tuskaa ja huolta? Voiko keho olla väsynyt vuosia kestäneestä stressistä, olenko vaan liian heikko kestämään elämää? Onko minulla oikeutta edes odottaa, että jonakin päivänä on helpompaa? Viime vuosi alkoi niin, että olin työtön ja tämä vuosi alkaa niin, että mieheni on vailla työtä ja toki vaille ehdin jäämään vielä minäkin vuoden edetessä. Minun palkkani ei kanna kahta kotia. Kaksi kotia, jotta voisin käydä töissä. Minun lompakollani ei makseta lainoja, ehkä niillä maksetaan se sähkölasku. Kutsun karman kylään ja totean, että onneksi toisella meistä on edes työ. Menköön, en jaksa välittää. Väsyttää. Hengitän ja yritän maadoittaa itseni tähän hetkeen. Lopulta en voi muuta, kuin mennä sekunti kerrallaan ja kohdata iskut millaiset hyvänsä, yksi kerrallansa. Vuosi on vasta alussa.

”Me kärsimme yleensä enemmän mielikuvissamme kuin todellisuudessa.” – Seneca