Juhannus meni, aivan kuin odotusten mukaan. Paljon ikuistettavia hetkiä vanhuuden varalta, perheen yhteisiä retkiä ja lepoa. Jostain mielen syövereistä on alkanut kuitenkin pönkiä muutos. Muutos ei ole mukana päivisin vaan löytää tieni uniini. Mietin, että lomalla ehtii nukkua toisin kuin talvisin. Lisääkö unen määrä myös unien näkemistä? Jostain syystä nyt jos koskaan uneni menee laidasta laitaan. Välillä ne kertovat ahdistuksesta, menettämistä asioistani ja siitä, mitä vielä voin menettää. Myös painajaismainen lapsuutenikin tunkeutuu uniini. Välillä uneni on täynnä toivoa, tarinoita toteutuneista toiveista ja tavoitteista. Unet milloin ahdistaa ja milloin tarjoavat hyvää mieltä. Välillä herätessäni unieni maratoonista olen niin puhki, että voisin nukkua toisen yön putkeen. Viime yönä heräsin painajaiseen, joka tuntui jatkuneen jo useita tunteja. Pyristelin hereille jo pitkään unen aikana. Uni ei kuitenkaan laskenut irti. Aivan, kuin sitoen minut kiinni siihen painajaiseen. Lopulta heräsin. Olin aivan hikinen ja peloissani. En tietenkään vaipunut enää uneen vaan makasin kattoa tuijotellen muutamia tunteja ennen nukahtamista. Yritin häätää unen mielestäni ajatellen kauniita, kuvitellen mitä ihanampia asioita, makuja, tuntoja. Painajainen kuitenkin palasi mieleeni aina vaan työntäen kaiken hyvän pois tieltään. Kun vihdoin aamun viime minuuteilla uni valtasi minut huomasin nukkuneeni yli kymmeneen. Lapset olivat laittaneet itselleen aamupalaa. Teki mieleni olla äkäinen, kun minua ei herätetty. Toisaalta olin kuitenkin iloinen, sillä sain edes hetken nukkua ilman unia.

Viime kesänä unet olivat aina ahdistavia. Heräsin usein itkien ja itkusta ei tullut loppua. Oli niin kamalaa luopua ja antaa periksi lamalle, joka kosketti meitäkin. Oli kamalaa koittaa taistella ja hävitä. Viime kesänä elämä lasten kanssa uuvutti. Tänä kesänä haluan painaa jokaisen hetken mieleeni ja nauttia siitä, että he ovat lapsia. On jännittävää nähdä, kuinka heidän unelmansa tässä elämässä muotoutuu ja kuinka he ne onnistuvat saavuttamaan. Toivon heille totisesti helpompaa tietä, kuin meille vanhemmille. Joskus myös haluan kuulla, kuinka ainainen luopuminen heistä lapsena tuntui? Kuinka he tulevat muistamaan meidän elämän? Olemme pyrkineet säilyttämään lapset suojassa aikuisten murheilta, mutta uskon, että hekin vaistoavat. Jos ei muuta, niin he tuntevat meidän vanhempien väsymyksen. Aina ei tarvitse sanoa mitään, sillä lapset taatusti myös aistivat asioita. Ja yksi asia on, mitä kaikkein eniten toivon heille jääneen tästä ajasta matkaan mukaan on se, että vaikka itsellään on kuinka vaikeaa, aina tulee muistaa myös muita. Se oli myös yksi oppi tämänkin juhannuksen aikana. Maailmassa on aina joku, jonka tuska, suru, murhe tai hätä on suurempi, kuin meidän. Auttamalla häntä, me autamme myös itseämme. Toisaalta samaan aikaan, kun toivon lapsistani kasvavan hyväntekijöitä, epäitsekkäitä, minä toivon myös ihan päinvastaista. Elämä on opettanut, että vain itsekkäät ihmiset voivat pärjätä ja menestyä. Myös epäitsekkäät ja kiltit ihmiset on usein niiden itsekkäiden ihmisten tien silottajia. Epäitsekkäiltä usein pyydetään ja kun tarvittava on saatu heidät unohdetaan. Itsekkäiden ihmisten velatkin jäävät usein saataviksi. Asioilla on siis kaksipuolta tässäkin asiassa. Kuitenkin, jos kaikki pystyisivät ajattelemaan tekojensa seurauksia, pystyisivät edes hetkeksi laittamaan muiden tarpeet omien tarpeiden edelle niin maailma olisi taatusti astetta parempi paikka.