Loppuviikosta minä ajattelin, että ihanaa mieheni ei tarvitse enää lähteä töihin ja palata sitten paljon myöhemmin. Aloin jo nähdä päiväunia aamuista, jolloin herätyskello herättää meidät molemmat. Olemme kuin tavallinen perhe. Syömme yhdessä ja suutelemme hyvästiksi molempien erotessa päivätyöhön. Normaali arki ja normaali perhe. Se toivo, joka alkoi jo vallata kehoni. Edelleen tämä toteutuu, mutta elämä se opetti taas kulkemaan hiljaa. Perjantaina postilaatikosta löytyi iso harppaus taaksepäin. Hemmetti, miten sitä onkaan mieli valmis lähtemään heti pienenkin vastoinkäymisen tullessa syöksykierteeseen. Eikö me oltaisiin ansaittu ihan pienen pieni hetki vailla murhetta. Vaikka toisaalta meidän murhe on niin pieni. Kolhittu itsetunto, häpeä, leima, joka on kestävämpi kuin tatuointi ja taloudellinen huoli. Minun pitäisi olla onnellinen juuri tästä hetkestä. Paine vaan on niin suuri. On niin vaikea hyväksyä sitä kaikkea, mitä nyt tapahtuu. Luin jostain blogista sanonnan, kun on kaiken menettänyt sen jälkeen kaikki on plussaa. Tämä hymyilytti ja antoi toivoa ennen perjantaina saapunutta kirjettä. Aina on näemmä enemmän menetettävää.

Normaalista arjesta tuli mieleeni, että tosiaan toivoa toi ajatus että mieheni on lauantai aamunakin vieressäni herätessäni. Tätäkään ei kovin usein ole viime vuosina tapahtunut. Tänään oli se lauantai. Mieheni sai kokea olevansa tärkeä, kun puhelin pirisi lakkaamatta ja entiset yrittäjä kaverit soittelivat apuja ja neuvoja, sekä kuulumisia koko päivän :). Vielä ei siis ollut päivä jolloin voimme rauhassa venytellä yön jälkeen kaikessa rauhassa vierekkäin. Olen jaksanut odottaa jo vuosia tälläistä aamua, joten vielä hetken maltan. Samalla toivon, että mieheni pystyisi säilyttämään muutaman hyvän ystävän näistä piireistä, eikä he hylkäisi niin kuin monet muut. Niissä piireissä on monta ihmistä, jotka ovat muodostuneet miehelleni tärkeiksi. Ihmisiä joita mieheni arvostaa.

Sanotaan, että luoja antaa minkä jaksaa kantaa. Luin Hyvinkään ampumatapauksessa haavoittuneen poliisin blogia. Yli kaksi vuotta hän on taistellut hengestään, kärsinyt kivusta ja särystä ja miksi? Siksi, että joku oli loukannut sanallisesti toista, jolla meni hermo. Hermonsa menettänyt päätti teurastaa mahdollisimman suuren määrän ihmisiä hetken mielijohteesta. Osa kuoli, osa jäi kärsimään. Ampuja pääsi valtion hoiviin ja sillävälin nuori nainen jatkaa taistelua elämästä. Pahimmassa tapauksessa ampujan tuomio päättyy ennen tämän nuoren paluuta työelämään. Se ampuja ei koskaan saa niin suurta rangaistusta, kun tilanteeseen viaton poliisi nainen. Ihmettelen miten vahva tämä poliisi onkaan. Miten hän jaksaa taistella päivästä päivään? Miten vahva täytyy olla, jotta saa tämän kaltaisen kohtalon? Mikä rangaistus ampujalle on nauttia valtion leipää jokunen vuosi ja palata yhteiskuntamme täysimääräiseksi jäseneksi? Ampujan vapautuessa hän on vielä suht nuorikin? Elämä ei ole kovin reilua. Sehän tiedetään. Suru vaan tulee siitä, että ihminen tekee toiselle ihmiselle jotain niin pahaa ja saa siitä vielä kohtuu lievän rangaistuksen uhrin tuskaan verraten. Miten paljon maailma olisi parempi paikka, jos ensin ajateltaisiin toista ja vasta sen jälkeen omaa hyvää.

Poliisin blogia lukiessa pohdin onko minulla oikeus valittaa perheemme tilanteesta. Toisaalta jokaisella meillä on omat huolemme. Meidän pieni huoli kaataisi jonkun toisen painollaan. Jokaisen ääriraja on omalla korkeudellaan. Tässä on minun äärirajani. Tilanteemme ei millään lailla ole verrannollinen muiden tuskaan, joka saattaa olla tuhat kertainen. Ainakin huokaan onneani kaiken tämän keskellä, sillä minulla on vielä terveys. Terveys, joka käsitteenä on hyvin laaja. Hiljalleen alan epäillä, että vakaasti olen hulluksi tulossa, jos en ennestään sitä jo ole :). Fyysistä kipua ei vielä kuitenkaan tunnu. Kop koputtaen puuta :). Nyt grillaamaan ja saunomaan. Posti vapaa-päivä ja siitä sen ilon ottaen :).