Harvemmin on hetkiä, jolloin kaipaan vanhaa. Ymmärrän vallan, että mennyt on mennyttä. On vain hukkaan heitettyä aikaa ja energiaa, kun menneen perään haikailee. Viikonloppuna olimme kummilapsen rippijuhlissa. Istuin ja kuuntelin papin ja niiden nuorten ajatuksia ja sanomaa. Tilaisuus oli kaunis, mutta minun rinnassani painoi suuri taakka. Katsoin nuorinta lastani ja nieleskelin. Itku oli aivan kurkunpäässä tulossa. Nuorimmaisellani on vielä jokunen vuosi, kun hän pääsee ripille ja minä mietin, kuka tuon päivän jakaa kanssamme? Heitä ei ole montaakaan. Konkurssi ja elämä yhteistuumin veivät ystävämme. Kuolema vei yhden nuorimmaisen kummeista ja ukin tai no molemmat ukit, tavallaan, sillä toinen ukki eli minun isäni kuoli jo kun olin lapsi. Äitini, eli lasten mummi ei enää kuulu elämäämme, huumeet veivät toisen sisarukseni. Meillä ei oikeastaan ole kuin toisemme ja toisen sisarukseni perhe. Toki yksi mummi on vielä ja yksi lapseni täti, sisarukseni lisäksi, mutta siinä olemme me kaikki. Kummin siunaus rippilapselle sai minut sisäisesti itkemään ja terveisiä taivaaseen taas lähettämään. Voi kuinka surullinen olinkaan tuossa hetkessä, niistä menneistä. Olisin niin toivonut, että meilläkin olisi ollut verkko johon pudota, kun jalat eivät kanna ja vielä iloisempi olisin, jos olisi ihmisiä jotka jakaisivat myös ne juhlahetket kanssamme. Olisin halunnut antaa lapsilleni loputtoman määrän ihmisiä, jotka kertoisivat heille, kuinka erinomaisia he ovat, vaikka meitä vanhempia väsyttäisi ja arjen taakan alla unohtaisimme sen heille kertoa.  Illalla kotiin ajaessamme, minä aloitin kertomaan miehelle, että minä mietin, en ehtinyt sen pidemmälle, kun mieheni sanoi, ”minä tiedän, minä mietin sitä samaa”. Hiljaisuus, joka tuosta hetkestä seurasi, kertoi sen, miten kiitollisia me olemme niistä jäljelle jääneistä, mutta miten aina silloin tällöin tuska menetetystä valtaa meidät.

Omanlaisesta tilanteen aiheuttamasta sisäisestä surkeudesta huolimatta ihailin tuota nuorta kummilastani, joka määrätietoisin askelin mennä touhottaa kohti tulevaisuutta. Hänellä on mielettömän kaunis, ainutlaatuinen ja kestävä turvaverkko, joka hehkui aitoa rakkautta häntä kohtaan. Hän tiesi sen ja osasi nauttia jokaisesta hetkestä rakkaimpien parissa. Rippijuhlien lisäksi sain viikonloppuna jälleen hemmotella sisarukseni lapsia ja sain taas viettää niin monta ihanaa hetkeä heidän kanssaan. Huomaan kuinka uhkaavasti hekin kasvavat. Onneksi lapsen viattomuus ja ilmeikkyys on vielä jäljellä, miten rakastankaan hetkiä satumaassa heidän kanssaan. Tuo mukavaa vastapainoa meidän teinimaailmaan, jossa elämä on yhtä myrskyä ja tunteiden kirjoa tai oikeastaan tuntemisen äärilaitoja.

Minä toivon, kun jonakin päivänä nuorimmainen viettää rippijuhliaan tai oikeastaan jo kun esikkoni kirjoittaa, meidät ympäröisi edes muutama ihminen, jotka haluavat olla osa meidän elämää. Ehkä meidän sadussa olisi niin onnellinen loppu, että sen jakaisi kanssamme moni ja me saisimme jakaa heidän onnelliset tarinansa. Se vasta olisikin elämää. Nyt viikonlopun riuduttamana pieni hetki lepoa ja jos oikein kuulin niin saattaisi olla tiedossa valoakin, kun kesäsää taas tokenee.

”Sinun pieni kätesi
etusormeni ympärillä
etsimme yhdessä kesää.
Kukkia nurmikolta.
Kiviä hietikolta.
Naurat ääneen sitruunaperhoselle,
joka istuu ruohonkorrella,
ja pienet varpaasi ihmettelevät
lämpöistä hiekkaa jalkojesi alla,
katselen sinua ja kiitän, että sain elää tämän päivän lähelläsi.”
- Kirsi Rantalainen