Mieli on kamalan levoton ja haluaa kiitää eteenpäin elämässä. Malttamattomuus lisääntyy. On kiire, mutta en tiedä minne? Tulevaisuus näyttää ihan puhtaalta paperilta, joka ikään kuin odottaa väriä ja valoa. En tiedä, mistä tämä levottomuus kumpuaa? Jotain haluan, jotain odotan, mutta en lainkaan tiedä mitä. Haluaisin päästä perille, mutta en tiedä edes minne olen matkalla. Toisaalta tämä sisäinen levottomuus on armollista. Se on merkki, että lopultakin minulla on taas ihan ok olla. Ja sen myötä minulla on aikaa haahuilla, haaveilla ja rakentaa tulevaisuutta. Talvi ei tunnu minua juuri nyt selättävän, vaan kevät tuntuu olevan täällä, minun sisälläni.

Toki kalenteristakin näkyy edelleen pienoinen kiirus, erilaisia asioita kaiken onnettomuuden jälkeisen hoidon lisäksi. Se pelottaa, että kuinka kaikkien hoitojen lisäksi saan kaiken pyörimään? Haluan uskoa selviäväni kaikesta riittävän hyvin. Minä yritän olla itselleni armollinen. Tiedän, että matkalla kohti oikeaa kevät aurinkoa, kylässä käy vielä epätoivo. Toivon kuitenkin oppineeni jo taitoja, joita vaaditaan kun askeltaa ohi epätoivon. Tällä hetkellä minä olen erityisen kiitollinen ajasta, jota saan viettää perheeni kanssa. Mikään ei ole niin ihanaa, kun oma iso lapsi tulla tupsahtaa kainaloon. Nyt on lapset jo niin isoja, että kuopuksenkin huone on tyhjennetty pienten koululaisten huonekaluista ja tavaroista. Paketeissa odottaa isojen teini-ikäisten huonekalut. Näin se aika rientää.

”Ilman hulluja unelmia, ei synny viisaita päätöksiä.” -Tommy Taberman