Viime kirjoitus kutsui karman kylään ja niinhän siinä kävi, että minäkin saan lähteä, töistä meinaan. Eniten minua harmittaa tämä yksinäisyys. Tuntuu, että ei ole kenelle asiaa jakaa. Monet varmasti ajattelevat, että hyvä vain, sillä olen ollut kovin tyytymätön työhöni. Olen vain itse kovin tietoinen, että töiden saanti ei tässä hetkessä ole kovin todenperäistä. Olen taatusti yrittänyt. Huoli tulevasta taloudesta on äärimmäisen kova. Taloutemme ei kestä tätä tappiota. Haluan uskoa, että kun yksi ovi sulkeutuu, ehkäpä jokin toinen ovi aukeaa. Lisäksi tässä sisäisessä kaaoksessa saakin tehdä ihmeitä, jotta saa jäljellä olevan aikansa töissä kulumaan. Töitä on, mutta motivaatio kovin hukassa sen tekemiseen. Onneksi on vielä hetki aikaa, sillä se tarkoittaa hetken myös palkkaa. Nyt jos koskaan huomaan kuinka suuri osa identiteettiä työ on. Hylätyksi tuleminen on todellinen tunne, kun irtisanominen osuu omalle kohdalle. Inhottaa myös, että ei oikein voi sanoa vielä asiakkaillekkaan, että tämä kaikki loppuu aikanaan. Hymyillen vaan palvelen ja piilotan oman motivaationi puutteen ja tyytymättömyyden tilanteeseen. Tyylillä loppuun asti, oli toive, kun lopusta ilmoitettiin.

Yksinäisyys on piinaava tässä pään sisäisessä kaaoksessa. En osaa oikein vielä toimia, en ajatella. Reflektio auttaisi, mutta kenelle sitä reflektoisi. Mieskin katosi jälleen rinnalta, otti etäisyyttä ja on sanaton. Kaikki kliseet paremmasta tulevaisuudesta on jo kuultu. Pakosti meinaa epätoivo viedä mennessään. Onneksi jäljellä on vielä hieman uskoa, uskoa paremmasta huomisesta. Kohti huomista seikkailua, muu ei auta. Palkkaa nostetaan, kunnes määräpäivä yllättää. Miten suuri työ on edessä, löytää työtä tai omaksua työttömän identiteetti ja kaikki sen muun arjen ja työn lomassa. Tervetuloa huominen, minä en ole valmis vielä kohtakaan.

”So, when you feel like hope is gone, look inside you and be strong.” Mariah Carey