Sanotaan, että aika parantaa. Olen itse ihmetellyt miksi minun haavani pysyvät auki ja miksi kaikesta on aina vaan niin lyhyt aika. Tuntuu kuin suru olisi kietoutunut minuun pysyvästi. Kunnes taas  pysähdyin huomaamaan, että paljon on kipukohtia elämässä joita raahaan mukanani. En anna itseni unohtaa, ruoskin tapahtumilla itseäni, ikään kuin kantaen niitä muistutuksena mukana. Ajatellaan vaikka konkurssia, minä vatvoin sitä ikuisuuden ja kannoin sitä, syyllistäen milloin itseäni, milloin muita sekä ennen kaikkea ollen pahoillani tapahtuneesta. Kaikki se katkeruus, syyllisyys ja riittämättömyys on minussa, vaikka siitäkin alkaa olla ikuisuus. Raahaan sitä mukana ikään kuin sotasaaliina, ristinä joka minulle on suotu. En osaa määritellä aikaa, paljonko siitä todellisuudessa oli? Samaa voin todeta jokaisesta kipukohdasta matkani varrelta. Usein monta kipua on päällekkäin juuri siksi, kun en ehdi laskee irti vanhasta, kun jo uusi on nurkan takana odottamassa. Jotta aika kuluisi niin että huomaisin, on aika päästää irti. On aika iloita ristini ja painolastini ulkopuolisista asioista. Vaikka kuinka olen ollut hukkua lapsuudessa, vaikka tragediat on lyönyt polvet alta, vaikka hirmumyrkyn lailla on vastoinkäymiset koetelleet, on kaiken sen ulkopuolella kauneutta. Minä en ole osannut laskea irti vaan kantanut ja kantanut, suorastaan polkenut paikallaan. Silloin ilo, kyky unelmoida, toivo on kuollut ja kaikki kauneus kadonnut. Yhtä kuollut kun jotkut läheiset, yrityksemme ja kuin minä, sen taakkani alla. On jälleen aika herätä tästä painajaisesta, uskoa ja unelmoida. Olisi ihanaa, jos jonakin päivänä osaisin auttaa jotakin oivaltamaan saman kuin itse oivalsin... Suru ja toivottomuus ei rakenna vaan pesää, vaan vie sinut mukanaan. Hyvä niin, se kasvattaa, mutta jonakin päivänä on aika laskea irti. Ei mennyttä ja nykyisyyttä voi yhtä aikaa elää, jos yrittää on se jommaltakummalta pois. En minä menneelle selkääni käännä. Siellä jossain ne kokemukset kulkevat mukanani, muotoutuen minun vahvuuksiksi, osaksi minua. Minä maksan hinnan niistä, mutta en kylve siinä surkeudessa, vaan kävelen kohti uusia mahdollisuuksia, uusia koetuksia, kohti uusia pysähdyksiä.

Olen aina sanonut että ongelmani on yritys uida vastavirtaan. Silloin hukkaan energiaa, en pääse eteen enkä oikein taaksepäinkään, aiheuttaen tilanteen jossa palan loppuun. Ehkä niin kävi nytkin. Herääminen, mikä ihana sana ja ajatus, lähti liikkeelle alunperin oivalluksesta ja surusta. Eilen jälleen purskahdin itkuun ystäväni kuoleman edessä, voi kuinka häntä jälleen kaipasin. Mielestäni tuosta kuolemasta on vain muutama päivä, vaikka todellisuudessa siitä on yli vuosi. Oivalsin, että en etene. Ei ystäväni olisi halunnut minun surevan koko elämääni, vaan hän haluaisi minut muistavan kuolemansa sijasta elämänsä. Tuota samaa tarinaa elän kaikkien kokemusteni kanssa kerta toisensa jälkeen. Se kaikki tuhoutunut ja mennyt paha pysyy minussa ja hyvä kiitää ohi. Nyt on aika harjoitella elämään elämälle ja antaa vuorostaan menneen taakan mennä. Kokeillaan ja eletään, päivä kerrallaan. Samalla opettelen ilostumaan, innostumaan, niin kuin sisareni lapsi ilostuu ja innostuu jokainen päivä.Hän on ihme, joka näkee ihmeitä kaikkialla. Hänen jokainen päivä on syntymäpäivä, jossa on syytä juhlia aina vaan. Tuota lapsen kykyä iloita ja innostua minäkin tarvitsen. "Kohti ääretöntä ja sen yli" sanoisi Buzz Lightyear.

"Jotkut haavat eivät umpeudu koskaan, arpeutuvat vain.
Mutta niiden kanssa voi elää, kun hyväksyy ne parhaina opettajinaan."
- Marleena Ansio