Täällä ollaan painettu uudessa työssä. Päivät menevät uusien oppien parissa. Töistä palaan omaan pieneen pesääni. Joskus illat ovat yksinäisiä, mutta pääsääntöisesti nautin yksinäisyydestä ja hallinnan tunteesta, jonka oma pesä suo. Kotiin matkaan aina sitten vapaapäiviksi. Kuitenkin, kuten elämässäni yleensä. Paikassa jossa juuri aloitin työt, aloitettiin nopeasti muutosneuvottelut ja vahvasti näyttää siltä, että minun työpaikkani on juuri se mistä supistetaan. Olen niin helppo kohde, koeaika ja uusi tehtävän kuva. Muutosneuvottelujen alkaessa esimiehet jaksoivat valaa toivoa, että riskiä irtisanomiseen ei ole, nyt muutosneuvottelujen loppupäässä he epäilevät jo omiensa paikkojensa kanssa. Säästö alkaa S- ja nyt siivotaan kovalla kädellä. En suostu lannistumaan ennen päätöstä, mutta toki olen elänyt tämän jo niin monta kertaa läpi, pidän työstäni, joten realistista on, että tämä onni ei kuulu minulle. Nämä muutosneuvottelut, kuten kaikki kokemani edellisetkin ovat jälleen tuoneet ihmisissä ne rumimmat puolet esiin, vaikka jäisinkin, niin jälkiä tämä jättää koko organisaatioon. Huomenna kiitollisena töihin, sillä tätä iloa ei taida kovin pitkään kestää.
 

Kotona onneksi anopin kuolemaan liittyvät velvoitteet on saatu hoidettua, tavaratkin on löytänyt paikkansa. Helppoa se ei ole ollut, mutta siitä koettelemuksesta kuitenkin selvittiin yllättävän nopeasti joskin hieman kipuillen, riitasointujen rikastuttaessa matkaa. Muuten elämä kulkee paikallaan. Esikkoni ottaa nyt kunnolla pesäeroa perheeseensä, se satuttaa. Esikkoni on mielessä päivittäin, mutta ei auta kuin kasvaa itsekkin ja suoda hänelle se tila mitä hän tarvitsee. Nuorukaiseni kasvaa vastuullisuuteen. Häntä on kovin kova ikävä silloin kun piileskelen maailmaa täällä omassa pesässäni. Mutta on ihana mennä aina kotiin, kun aina halataan ja otetaan yhteinen aikamme. Minulle ja miehelle ero on tehnyt hyvää, me jopa joskus kuuntelemme toisiamme ja läheisyys on lisääntynyt huomattavasti. Taidamme molemmat välillä kaivata toisiamme. Näemmekin nykyään enemmän kuin yhdessä asuessa.

Sisarukseni hakee apua itselleen. Menneisyys on jättänyt jälkensä. Hänen hoitoonsa liittyen tehtiin taustaselvityksiä ja menneisyys iski taas kasvoille märän rätin lailla. Se tarina, minkä äitini lapsuudessamme loi ympärillemme, on edelleen totta viranomaisille. Lukiessani pieniä pätkiä kertomuksesta aloin voida pahoin ja vihaamaan taas sitä kaikkea mistä silloin selvittiin. Muistan sen tuhat kertaa, kun yritin hakea sisaruksilleni, ehkä myös itselleni apua lapsena kaikilta viranomaisilta, opettajilta, lastensuojelusta, terveydenhuollosta, kun kasvatusneuvolasta ja kuinka meille käännettiin selkämme, sillä me olimme ongelma. Äiti sai kiedottua valheisiinsa kaikki. Ja edelleen tarina elää, kuten äiti sen kirjoitti. Tuo äidin totuus ei katoa koskaan ja se, että maailma muistuttaa siitä vieläkin saa katkeraksi. Nyt hän kutoo verkkojaan toisaalla ja edelleen kietoo valheisiinsa muut, mutta ei enää minua, sillä minä en aio elää elämääni uhrina. Pidän hänet kaukana, mielellään poissa kokonaan. Mutta sitä en salaa, että viha ja katkeruus nostaa aika ajoin edelleen päätään, joka on kai merkki siitä, että voin vakuuttaa päästäväni irti, mutta olen silti vanki. Olen ihan varma, että veljeni olisi pitänyt alla olevasta kappaleesta. Meidän sisarusten elämässä on aina ollut todellisuus ja hyvin vahva filtteri ulospäin, lopulta kukaan ei enää tunnista mikä on totta ja mikä tarua. Mutta onko sillä lopulta enää väliä? 

” Välillä mietin, että mikä mussa on vikana, johtuuko se muista vai oonko se minä vaan, ei kukaan uskalla olla täällä oma itsensä, eikä tarviikkaan, voit käyttää filtteriä. Oon outolintu, eikä kukaan kuule viserrystä. Pistän pelin poikki, vaikka vielä ei kuulu vihellystä”- Juhani & Joonatan, Kuokkavieras