Olen ollut jokusen viikon tässä ihan kunnon nuhiksessa. Flunssa on kaikessa säälittävyydessään armollinen, sillä se on elimistön tapa sanoa, että hidasta vähän. Toki flunssasta huolimatta arki rullasi, mutta siinä arjessa ei ponnisteltu, vaan uppouduin sohvalle aina tilaisuuden tullen. Yöuni jäi katkonaiseksi ja nyt toipuneena nukun sitten nauttien unesta ihan joka sekuntti. Unimaailma sieppaa minut syövereihinsä heti kun pään tyynyyn painan. No joka tapauksessa siis flunssan raiskaamassa arjessa, on tavallista enemmän aikaa pohtia ja haaveilla tätä maailman menoa. Ne asiat joiden äärelle pysähdyn normi arjessa hetkeksi, niin ajan kanssa niitä samaisia asioita voi tarkastella sitten kolmiulotteisina kuvina, joka suunnasta. Se sopii kaltaiselleni hajattelijalle, kuin minä.

Minä muistan, kun olin esikoista synnyttämässä, oli synnytyssairaalassa isien kahvihuone. Todella järkevä asia, sillä jotkut meistä synnyttää hieman pidemmän kaavan mukaan. Kuitenkin joku neropatti oli varastanut kahvikassan ja kuulemma se hävisi toistuvasti. Kassan toistuvien varkauksien vuoksi kahvihuone oli käytössä, mutta kahvia siellä ei voinut keittää. Minusta oli käsittämätöntä, että kenellekkään tulisi siinä synnyttäessä tai synnytystä tukiessa mielenkään se muutama markka kassan pohjalla. Silloin siis tosiaan elettiin markka aikaa. No tästä aasinsilta nykyaikaan. Olin aivan ihmeissäni, kun luin uutisen lasten syöpäosastolta kadonneista tableteista. Jos minun lapseni sairastuisi, ei maailmaan mahtuisi muuta. Kuka kummassa voi pohtia tilanteen hyödyntämistä ja pakata kassiin jotakin, joka voi auttaa/edistää/viihdyttää näitä sairaita lapsia. Kuinka suuri ihmisen oman navan täytyy olla, jotta toisen kärsimys menee oman edun eteen? On minua hämmästyttänyt jälleen Syyrian sodan raakuudet. Sodan, joka syttyi hyvin pienestä teosta, sytyttäen pinnan alla roihuavan vihan ja katkeruuden kokonaiseksi sodaksi. Ei tuo pieni teinipoika ymmärtänyt tekonsa seurausta, kun graffittin seinään kavereidensa kanssa maalasi. Yksi pieni teko on maksanut hirveän paljon koko kansalle. Järkytti minua toki Tukholman terroritekokin, jossa jälleen moni menetti läheisensä. Enkä usko, että tuo teko edisti asiaansa, oli se tekijällä mikä hyvänsä. Jos uutisointiin on uskomista niin häntähän harmittaa vain, kun niin harva sai surmansa.

Meidän jokaisen maailma pyörii enemmän tai vähemmän oman elämämme ympärillä. Me saatamme tietämättämme ohittaa jokainen päivä jonkun, jonka hätä on tappavan suuri. Me törmäämme varmasti päivittäin johonkin, joka on juuri menettämässä tai menettänyt rakkaimpansa tai jonkun joka juuri sillä hetkellä hautoo itsemurhaa tai itsensä satuttamista. Me emme vaan havaitse sitä, sillä oma maailmamme pyörii omalla radallaan. Me emme voi pysähtyä jokaisen läsnäolevan kohdalle ja kysyä, onko kaikki hyvin. Kuitenkin todellisuuden tiedostaminen herättää välillä riittämättömyyden tunnetta. Pahat asiat tässä maailmassa kiertää niin paljon hyviä helpommin tai siltä minusta tuntuu. Tästä esimerkkinä, esimerkiksi juurikin se Syyrian sota. Tai ongelmat, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle, kuten päihdeongelmat, väkivalta yms. Myös läsnäolon rajallisuudesta sain opetuksen, kun olin viettämässä erään kaverin kanssa iltaa ja puhuimme, puhuimme mustasta ja valkoisesta sekä kaikista harmaan sävyistä. Kun ilta oli päättynyt, oli päättyä hänen elämänsä. Läsnäollessani minä aistin toki hädän ja tiesinhän, että kaikki ei ole ok, mutta en aistinut tilanteen olevan niin huono. Hän onneksi sai apua, mutta tuokin hetki pysäytti minut. Me todellakin pyörimme elämässämme omalla radallamme.

Tämä kaikki pohdinta sai minut uneksimaan unessa, että minulla oli rahaa. Raha oli tullut jostain yllättäin, liekkö arpavoitto tai muu, en tiedä. Rahaa ei ollut roiskimalla vaan riittävästi elää unelmaansa. Olin oikeassa elämässä ollut ko. viikolla Helsingissä koulutuksessa, keskellä ehkä Helsingin huonomaineisinta aluetta, lika, pöly ja ne epäsiistit ihmiset taisivat tulla uniini. Tosiaan en asu Helsingissä, mutta tämän unelmani toteutin Helsinkiin. Olin ostanut Helsingin keskustasta kaksi pientä lähes purkukuntoista huvilaa. Uskokaa huvikseen, että ne huvilat olivat samalla tontilla, toistensa kuvat ja tosiaan Helsingissä. Ne huvilat oli helpompi löytää, kun oikeassa elämässä parkkipaikka. No joka tapauksessa toisesta huvilasta tuli rapakuntoinen lähimmäisyyden huvila. Siellä oli ovet aina auki ja pannut kuumana. Siellä sai syödä ja nukkua niin lapset, nuoret, aikuiset, vanhukset kaikista yhteiskuntaluokista. Ainut hinta oli se, minkä kukakin halusi maksaa tai olla maksamatta. Jos rahaa ei ollut niin sai esim. ajaa nurmikon, pestä ikkunan tai remontoida jotakin ja siis vain ja ainoastaan jos vain halusi tai siihen oli varaa tai toimintakykyä. Pääasia, että kaikki olivat tervetulleita sellaisina kuin he olivat. Minun maailmassa minä olin turvassa, vaikka oikeassa maailmassa se ei kai menisi niin.

No toinen huvila oli rauhoittumisen huvila ja siellä oli paljon valoa, lepotuoleja, kiikkuja ja patjoja lattialla. Siellä oli paljon viherkasveja ja jostain kumman syystä pari kissaa, jotka menivät ja tulivat. Ne eivät olleet minun kissoja, vaan kissoja, jotka tuntuivat kuuluvan sinne. Huvilalle sai tulla rauhoittumaan tai tekemään työtä. Ainut ehto oli hiljaisuus. Ei puheluita, ei mekkalaa itsestä, eikä muista. Siellä oli myös pannu kuumana, päivinä jolloin väkeä riitti. Maksu jälleen toteutui omantunnon mukaan. Kaikki työ näillä huviloilla toteutettiin vapaaehtoisvoimin. Voitteko kuvitella sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta? Koskaan huvilat eivät kai menestyneet, mutta olivat täydellisiä omassa vaatimattomuudessaan. Tunsin väsymystä, mutta se yhteenkuuluvuus ja hyvä olo tuottamastani ilosta oli niin suurta, että väsymys oli toisarvoinen asia. Minulla ei kai koskaan tule olemaan rahaa niin, että voisin tämänkään maailman kolkan pelastaa tai edes koko maailmaa, mutta minä lupaan yrittää tehdä joka päivä edes jonkin pienen ja hyvän asian senkin uhalla, että tulen itse satutetuksi. Minä toivon, että hyvä tässä maailmassa kiertäisi kuten paha tuntuu kiertävän. Minä toivon, että niin minun maailma, kun muiden maailma aukenisi vähän muidenkin radalle, jotta kenenkään ei tarvitsisi tarpoa matkaa yksin. Jaettu suru ei lievene, mutta sen kantaminen muuttuu kevyemmäksi. Jaettu ilo tuplaantuu poikkeuksetta. Jaetut huolet, saattavat jaettuna näyttää jopa mahdollisuudelta, kun taakan jakaa, saattaa se toinen nähdä asian aivan uudelta suunnalta. Jaettuna asioihin saa aina uusia sävyjä.