Tänä viikonloppuna meilläkin loppui koulu. Esikoiseni osalta peruskoulu on nyt ohi, mutta muuta opiskelua vielä on niin kovin paljon edessä. Jotenkin haikeaa, mutta samalla niin ihanaa oli nähdä tämä päivä. Esikoiseni on niin kovin iso jo, mutta edelleen niin pieni vielä. En voi käsittää miten minun lapseni voi olla niin vanha, kun itse en koe juuri vanhentuneeni sitten esikoisen syntymän. Muutama riippuva nahka, silmäpussit ja hiljalleen hiipivät harmaat kropassani eivät vielä todista vanhenemistani. Joka tapauksessa minun nuoreni on vanhentunut kaikesta huolimatta. Ehkä hän vielä matkalla kohti tulevaisuutta hieman vielä viisastuukin. Esikkoni elää sitä elämän vaihetta, joka itsellä jäi elämättä huolehtiessani muista, leikkiessäni aikuista, kantaen todelliset aikuisen vastuut. On ihanaa että minun lapseni voi nauttia nuoruudesta, ystävistä ja kodista mihin tulla. Samalla olen aavistuksen huolissaan. Huolissaan siitä, mitä tämä nuori keksii kokeilla. Toisaalta haluan luottaa siihen että kasvatustyöni kantaa, vaikka sitä tulosta ei aina kotona huomaisikaan ainakaan nuoren käytöksestä.

Tänä viikonloppuna olen huomannut jälleen oman elämäni keskinkertaisuuden kun näen somen statuspäivityksiä, joissa hehkutetaan lasten saamien stipendien määrää, pukujen kalleutta, lasten kauneutta, tulevien lomamatkojen hintoja. Meillä ei siis lapset saaneet tänäkään keväänä, kun kunniamaininnat kevätjuhlissa. Meillä ei mennä edelleenkään lomamatkalle johtuen osin siitä ettemme edes lomaile yhtä aikaa, joka taas on osaltaan seurausta taloudellisesta tilanteestamme. Meidän lapsilla ei myöskään ole isovanhempia, jonka luokse he voisivat kadota kesälaitumille. Lapseni saavat olla kotona.  Keskinkertaisuudesta huolimatta minä olen ylpeä lapsistani. Ehkä he ovat niitä, jotka hukkuvat siihen keskinkertaiseen massaan. He eivät ole hyviä, ei huonoja. He käyttäytyvät niin etteivät useinkaan tule huomatuksi ja minulle se riittää. Oikeastaan tämä vanhempien välinen kisailu alkaa heti, kun lapsi saa alkunsa. Kenen lapsi potkii ensin, kenen lapsi oppii minkä taidon missäkin iässä, vaunujen ja rattaiden hinnasta ja määrästä kisaillaan, lopulta harrastusmenestyksellä ja koulumenestyksellä on merkityksensä jatkuen kai loputtomiin. Kuitenkin lasten arvoa ei voi mitata arvossa, rahassa eikä menestyksessä. Minun lapseni ovat kaikessa keskinkertaisuudessaan minulle ja monelle muulle hyvin ainutlaatuisia. Jos heille sattuisi jotain, silloin en sekuntiakaan pohtisi sitä, mitä he saavutti vaan sitä miten he rakasti ja tulivat rakastetuiksi. Minä muistaisin ne hetket onnellisimpina kun olemme viettäneet aikaa suorittamisen tuolla puolella.

Tänään koulun kevätjuhlassa puhuttiin uskosta unelmiin. Uskalluksesta yrittää tavoittaa unelmiaan ja luoda niitä. Puheessa peräänkuulutettiin uskallusta kokeilla uusia asioita, kuten vaikka tanssia sateella ilkosillaan. Ilman uskoa ja unelmia ei ole mitään mihin pyrkiä. Kumpa nuoreni muistaisi tämän opin ja haluaisin lisätä opetukseen vielä pienen asian. Jos nuoreni ystävän usko horjuu niin hän tarjoaa tukensa ja apunsa kunnes jälleen ystävän omat jalat kantaa. Minä toivon, että lapseni oppisivat iloitsemaan muiden ilosta, onnesta ja menestyksestä sekä samalla oppisi jakamaan omaansa.Kuin tilauksesta tätä kirjoittaessani minun uutisvirtaan pelmahti tämä kuva. Tähän kuvaan ja kesäisiin tunnelmiin on hyvä päättää tämä keskinkertainen pohdinta.