Käsittämätöntä, kuinka pitkä aika siitä taas on vierähtänyt, kun olen tänne kirjoittanut. Kesä tuli ja alkaa olla mennyt menojaan. Minun kesääni kuului vain työtä ja muita arjen velvollisuuksia. Lomaa ei juurikaan. Sen verran juhlaa toki arkeen mahtui, että kuopukseni pääsi ripille. Juhlia me ei Koronan vuoksi pidetty ja osallistujien määrä konfirmaatioonkin oli rajattu kolmeen henkeen, joka kattoi meidät vanhemmat ja esikoiseni. Miten monessa kohtaa juhlaa sitä olikin pakahtua ylpeydestä ja toisaalta haikeudesta, sillä tuosta pienestä ihmeestä on jossain välissä kasvanut niin iso. Keväällä yllätti myös koulun "Kaikkien kaveri" stipendi. Minä muistan ikäni sen pienen ja rikkinäisen pojan, joka oli alistettu pelolla ja fyysisellä väkivallalla ala-asteella. Kuinka usein toivoin ihmettä, että kumpa jonakin päivänä asiat olisi toisin. Nyt ne toistaiseksi ovat olleet. Mikä parasta, hänen ei tarvitse olla kiusaaja ollakseen tulematta kiusatuksi, vaan hän huolehtii kaikista. Toivon sydämestäni, että hän saa jatkaa turvallista lapsuuttaan vielä eteenkin päin. Pysyköön järki päässä näinä teinivuosina muutenkin. Ensi viikolla hänelle haetaan mönkijä ja pian hän suorittaa ajo-oikeuden siihen, joten voin kertoa, että pelottaa. Pelottaa se, että osaako hän hormoonihuuruistaan huolimatta keskittyä ja liikkua turvallisesti. Kotona aina silloin tällöin huomaa, että ihan ei ole hänen mieli mukana tekemisissä, sillä voi saattaa löytyä kuiva-aine kaapista tai kaukosäädin jääkaapista. 

Esikoinen jatkaa myös kasvuaan. Hän on äärimmäisen mustasukkainen minusta ja käyttäytyy ajoittain kun kaksi vuotias, vaikka onkin yli kaksikymmentä. Joskus harmittaa, kun en millään malta olla hyvä äiti ja sitten tuleekin sanottua ja sitten kaduttaa. Tämä vuosi on ollut hänelle muutenkin raskas, sillä jatko-opiskelupaikka ei auennut tänäkään vuonna, Korona vei työn hetkellisesti ja me jouduimme auttamaan häntä taloudellisesti yli oman kantokykymme. Jo se on paljon nuorelta, että hän itsenäistymisen vaiheessa joutuu jatkuvasti pyytämään vanhemmiltaan apua. Joten hänkin on ollut oman psyykkeensä äärirajoilla ja purkaa sitä lähinnä minuun. Vanhemmuus taitaa olla se asia, johon ei päde sanonta, että lopussa kiitos seisoo, sillä aikuisenkin lapsen kanssa tuntuu syyllisyyttä ja huolta riittävän kannettavaksi ihan omiksi tarpeiksi. 

Mies tekee työtä, melkeimpä kahta työtä, sillä talous on aina vaan kireä ja onhan se helpompaa olla kotoa pois, kun kotona. Nyt itse huomaa, että kun lapset ovat useammin pois, kun läsnä, niin onhan se arki aika tyhjää. Itsekkin pohtii, että millä sen tyhjän tilan täyttäisi. Tänä kesänä se on ollut Viaplay tai Netflix ja ihanat syömingit, kuten marjat ja suklaa. Sen verta tässä olen kasvanut itsekkin, että ensimmäistä kertaa elämässä minä poimin kaikki perheen mustikat. Minä muistan lapsena, että äiti leikki kotiäitiä eräs kesä ja se raahasi minut metsään pakosta. Koko sen helvetin matkan ajan se sätti ja haukkui minua, pakotti nauttimaan siitä marjojen keruusta ja jälkimainingit sitten siivouksen parissa. Siitä jäi sellainen oksennuksen maku suuhun, että joka vuosi olen saattanut käydä piirakkamarjat keräämässä, mutta mielellään vähemmän, kuin enemmän. Tänä vuonna menin metsään, ei tavoitetta, että kuinka paljon sitä marjaa pitää kerätä. Hiljalleen useampana päivänä sitä tuli siinä ohimennen kerättyä useita litroja. Vielä en taipunut siivoamaan marjoja, mutta ihan itse keräsin ja mikä parasta nautinkin siitä. Mustikat oli tänä vuonna mielettömän isoja ja maukkaita. Siinä sivussa tuli tyhjennettyä marjapensaatkin, enää omenat odottaa vuoroaan. 

Syksy ei ole ehkä se mitä juuri kaipaisin, mutta nyt ei voi ottaa, kun sen mikä on tuleva. Kiitos Koronan, joka jälleen nostaa päätään, tästä syksystä taitaa tulla tavanomaistakin kaurapuuromaisempi, sitkeä ja mauton. 

"Tuu-tikki kohautti hartioitaan. -Täytyy päästä itse selville kaikesta, hän sanoi. -Ja kiivetä yli aivan yksin." -Muumi