Vuosi 23 tuli päätökseen. Vuosi ei ollut lainkaan helppo, mutta edellisiin verrattuna tuntui ihan hyvältä. Vuoteen mahtui paljon surua miehen äidin kuollessa pois, eikä kuolemaan liittyvät velvoitteetkaan tehnyt elämästä helppoa. Viime vuosina olemme menettäneet paljon läheisiä, mutta surun sijaan minä jaksan olla kiitollinen, että he, poisnukkuneet, ovat olleet elämässäni. He ovat tuoneet paljon oppia, rakkautta ja olleet osa matkaani. Vuoden lopussa minun viimeinen alaikäinen lapseni täytti kahdeksantoista vuoden rajapyykin ja on nyt nuori aikuinen. Minulla ei siis virallisesti ole enää yhtään huolettavaa lasta. Tuo iso pieni kuopukseni on selvinnyt elämässä monesta, sydämeni pakahtuu rakkaudesta, kun katson häntä.

Esikkoni kanssa on ollut hieman haastavampi vuosi. Me emme osaa enää kommunikoida. Onko kyse osaamisesta vai haluttomuudesta, sitä en tiedä. Hän tulkitsee ja vääntelee sanomisiani ja sehän riittää aina räjähdykseen puolin ja toisin. Harmillinen tilanne sinällään, mutta uskon, että asia siitä aikanaan tavalla tai toisella tasoittuu.

Siskollani on ollut haastava vuosi, mutta siitä olen enemmän kuin kiitollinen, että olemme olemassa. Hän tuo iloa ja valoa elämääni huononakin päivänä. Tänä vuonna sain nauttia siskoni lastenkin seurasta tavanomaista enemmän. Jaoimme joulunkin. Me nauroimme ääneen.

Tänä vuonna olen nauranut enemmän, kuin vuosiin. Saattoi mennä vuosia kenties, että en kertaakaan ole nauranut, joten on ollut ihanaa, että herään huomaamaan, että ilo käy minullakin kylässä. Tänä vuonna olen myös nukkunut ja ollut sosiaalinen. Olin jopa yökylässä työkaverillani. Valitettavasti tämä työkaveri on nyt entinen työkaveri, sillä hän ei kestänyt painetta, mitä työhömme liittyy.

Parasta vuodessa tässä on ollut ehdottomasta hetket, joita eivät täytä työ, eikä opiskelut. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin minä en ole opiskellut mitään suurta töiden ohella, joten olen elänyt ihan erilaista aikaa, kun aiemmin. Minulla on todella ollut vapaa-aikaa. Alkuvuoden työttömyys kävi työstä, mutta toi taas omalla tavallaan lisää aikaa, joten ehdin silloinkin pysähtyä nauttimaan kiireettömyydestä. Toisaalta se aika oli erittäin stressaavaa, jatkuvaa työnhakua, hylkäys kirjeitä, haastatteluja ja toisia sijoja. Pelkään, että tänä vuonna tuo kaikki on jälleen edessä. Toisaalta yritän katsoa eteenpäin ja pohtia, että uusi mahdollisuus on varmasti sitten jo nurkan takana.

Vuodelta 2024 minä en odota mitään. Paitsi tottahan toki toivoisin, että maailmaan saataisiin rauha. Ikävien uutisten sijaan maailman täyttäisi uutiset ihmisten hyväntahtoisuudesta ja pienistä jaetuista ihmeistä. Toive vaan taitaa olla suuri. Itselleni en toivo mitään. Elän vain päivän kerrallaan ja otan vastaan mitä eteen sattuu. Liiat odotukset ja toiveet saa helposti tavoittelemaan jotain sellaista, mitä ei tavoita ja kutsuu oman henkisen karman esiin muuttuen epäonnistumisen tuntemukseksi, katkeruudeksi ja toivottomuudeksi. Joku voisi kutsua sitä pessimismiksi, mutta minulle se on elämän opettamaa realistisuutta. Uuden vuoden lupauksia en myöskään anna lähes samasta syystä. En voi luvata mitään, mitä en sataprosenttisen varmasti voi luvata, eikä koskaan tiedä mitä asioita maailma heittää eteen esteeksi kohti lupauksen lunastamista.

Kiitos vuosi 2023 ja varovaisin askelin kohti vuotta 2024.

” Muistinko olla itseni herra,
Muistinko tehdä niinkuin tahdon,
Muistinko kiittää, arvoa antaa.
Muistinko ottaa omaa aikaa.
Jos tämä olis iltani viimeinen
Osaisinko olla onnellinen,
Muistinko olla itseni herra,
Tänäänkin.” Jannika B