On niin paljon ihmiskohtaloita. Jokaisella meillä on omamme. Jokaisen oma kohtalo ja elämäntarina on ainutlaatuinen osoitus elämästä. Hirveän monella on luontainen tarve ajatella, että siitä elämästä puuttuu jotain. Mutta entä jos juuri minä tai sinä olet saanut tai saavuttanut kaiken sen mitä joku toinen kaipaa? Miten se joku toinen olisi valmis kantamaan, vaikka sen kurjimmankin hetkesi ollakseen hetken onnellinen. On monta asiaa elämässä mitä minäkin olen oppinut pitämään itsestäänselvyytenä. Kuitenkin elämän polut ovat jokaiselle meille yksilölliset. Entäpä jos aamulla heräisikin ja olisikin menettänyt juuri sen asian, mitä piti varmana. Entä jos vaikka kesken kauppareissun elämääsi kohtaisi yllätys, joka veisi sinulta juuri sen mitä et osannut arvostaa. Silloin sitä ihmisluonteen mukaisesti ajattelisi, että olisimpa ollut onnellinen silloin kuin minulla olisi ollut siihen mahdollisuus. Ajattelematta sitä että se hetki on juuri nyt, tilanteesta riippumatta. Minä ihmettelen omassa elämässä sitä miten ihmisluonto rakentuu. Miksi me emme voisi olla vaan onnellisia ja elää hetkessä. Miksi me haluamme lisää tai jotain vähemmän. Jokainen tiellemme osuva taakka on varmasti enemmän tai vähemmän tullut elämäämme syystä. Osa taakoista on tullut pyytämättä osa tietoisten valintojen kautta. Miksi minä en oppisi iloitsemaan siitä mitä minulla on,  sen sijaan että keskittäisin voimavarani siihen mitä minulta puuttuu, mitä olen menettänyt tai tulen menettämään.  Tämän pitäisi olla juuri se hetki josta minun tulisi olla onnellinen, ajattelematta eilistä tai huomista. Etenkin huominen on suuri mysteeri,  jonka onnesta tai onnettomuuksista en voi ennalta tietää. Eilistä minä en voi muuttaa. Silti minä käytän suuren energian huomisesta huolehtien, eilistä murehtien.  

Elämä on täynnä miljoonia esimerkkejä miksi pitäisi ottaa kiinni tästä hetkestä. Löytää juuri tästä hetkestä ne asiat mistä olla kiitollinen. Seuraava hetki saattaa muuttaa kaiken ja silti siitäkin hetkestä pitäisi jälleen löytää ne asiat mistä kiittää, vaikka tuntuisikin ettei jäljelle jäänyt mitään. Tämän hetken, kun kirjoitin tätä tekstiä minä muistin olla onnellinen itsestään selvyyksistä. Kun laitan koneen kiinni, unohdan ja jatkan elämää aivan kuten ennenkin. Eläen läpi eilistä, murehtien huomista, kiittäen aina ohimennen. Tämän hetken, kuin kirjoitin tätä tekstiä ajattelin erästä merkityksellistä tapaamista ihmisen kanssa. Ihmisen, josta kumpusi kiitollisuus kovasta kohtalosta huolimatta. Kohtalosta mitä hän ei surkutellut vaan koki sen puhtaana voimavarana, mahdollisuutena syntyä uudelleen. Hän selviytyi ja selviytyy, sillä hän näkee vaan sen valon.