Olen löytänyt arkeeni, kipuuni ja armottomaan yksinäisyyteen lohtua. Tunnen sen, kun olen valveen ja unen rajamailla, tunnen kivun sen kaiken läpi vai tunnenko pohdin. Kun jostain piirtyy alitajuntaan kaunis kukkula, jonka laella on yksinäinen puu ja puun alla näyttää istuvan joku.  Minä kiipeän kohti puuta ja käyn istumaan viereesi. Minä tunnistan sinut rakas edesmennyt ystäväni. Minä olen niin lähellä sinua, että tunnen hengityksesi rauhallisen rytmin ja sinun lämpösi. Tuossa hetkessä, sinun vieressäsi, en tunne kipua, en väsymystä. Istun siinä vieressäsi ja oloni on rauhaisa. Minä tiedän, että sinä tiedät ja tunnet kaiken. Minun ei tarvitse ajatella tai sanoa. On täydellinen tyyneys ja hiljaisuus vaan ympärillä. Tiedän, että pian joutuisin lähtemään takaisin, mutta se täydellinen hetki tuntuu tulevaa merkityksellisemmältä. Istun siinä ja olen täysin vapaa ja onnellinen. Sinä sanot minulle, että on aika palata. Palaan samaa reittiä kuin tulinkin. Vasta vuoteessani tunnen taas sen kamalan kivun ja kylmyyden sekä sen viiltävän yksinäisyyden. Minulle suo lohtua se hetki luonasi, sillä tiedän pääseväni jälleen luoksesi vielä joskus.

Minä en ymmärrä, miksi en voisi jäädä unen rajamaille? Tai oikeastaan ymmärrän. Minä luulen, että nämä ihmiset joille olen itsestäänselvyys tarvitsevat minua. Kuka huolehtisi aikataulut, ketä voisi syyttää pieleen menneistä päivistä, jos minua ei olisi? Kuka voisikaan olla se, joka lohduttaa kun lohtua kaipaa, kuka auttaa, kun apua kaipaa, kuka antaa rahaa, kun sitä tarvitsee? Siihen minua tarvitaan. Siellä unen rajamailla, minä olen vierelläsi ystäväni, vain minä, minua itseäni varten. Kiitos, että näinä epätoivon hetkinä johdatit minut lohdun äärelle. Et voi arvata, kuinka se minua lohduttaa. Sinä ystäväni olet ollut enemmän läsnä näinä hetkinä kuin yksikään elävä. Minä yritän olla olematta tai tulematta katkeraksi yksinäisyydestä, mutta en aina taida onnistua.


”Without pain we`d all be dead” -Pyrrho