Ulkona ihan parhaat talvikelit, vaikka yleensä en niin talvesta välitäkkään. Talvinen aurinko lataa akkuja ja saa muistamaan kesän. Kuitenkin huomaan pienen sisäisen levottomuuden. Olen kai kroonisesti kadottanut sen suunnan, mihin olen matkalla ja miksi olen tulossa. Jälleen on eräs uusi tutkinto suoritettu ja minun pitäisi olla onnellinen sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista. Oikeasti kuitenkin näen vain sen suljetun oven nenän edessä. Ikään kuin odottaisin, että joku tulee ja avaa sen. Työ lannistaa ihan täysin. Jos minä hetkeäkään epäilen osaavani jotain, niin työ ja ympäristö jossa työskentelen palauttaa minut jälleen takaisin maan pinnalle. On tavallisen tärkeää, että mitään ei töissä muuteta ja sekin puuduttaa. Työ, josta minä en taaskaan saisi kai valittaa ja joka tuo leveää leipää työstä on toisaalta onni, mutta näemmä aika raskas taakkakin. Toki olen jälleen hieman alkanut kurkkia aidan taakse ja olen uskaltautunut hakemaan uutta työtäkin, vaikka tiedän ettei se rahallisesti kantaisikaan niin hyvin kuin nykyinen. Kuitenkin töitä hakiessani huomaan, miten kamala kilpailu on alani työpaikoista. Hakijoita samaan paikkaan on pyrkimässä satoja. Hyvin ehtisin vallan opiskella tässä hakiessa, vaikka ihan uuden ammatin, mutta toisaalta en tiedä mitä muuta haluaisin tehdä? Onkohan tämä levottomuus ja suoranainen saamattomuus seurausta lisääntyvästä valosta? Voisiko joku ihme osua kohdalleni ja viitoittaa tietä minulle valmiiksi?

Perhe-elämä soljuu hiljalleen tässä eteenpäin. Tyyntä myrskyn edellä kai kuuluisi tähän tuumata, mutta taidan vaan tyytyä nauttimaan tilanteesta. Ensi viikolla minua ilahduttaa anoppini, joka myös tuntee mielestään todellisen arvoni, joten hän saanee jonkun sodan aikaiseksi. Mieheni perhe on jaksanut odottaa kaikki nämä pitkät vuodet eroamme, eikä se odotus ole näinä vuosina juuri laantunut. Minusta on mukavaa, että olen saanut tuoda heidän elämään jotain, mitä odottaa. Rehellisyyden nimissä, aina se ei ole ollut mukavaa. Aikuisuuden myötä olen kuitenkin alkanut hyväksyä sen, että en ole osa sitä heidän yhteisöään ja siksi minun hyväksyminen on heille haastavaa. Pääasia kuitenkin on, että minusta riittää perheelleni, vaikka se ei mieheni perheelle riittäisikään. Ihan helppoa ei ole ollut matka tähän ajatuksen pisteeseen.  

”Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
-”Pannaan lasi sen päälle”, Niiskuneiti sanoi. ”Siten se selviää kylmästä yöstä.”
- ”Älä pane”, sanoi Muumipeikko. ”Anna sen selvitä, miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.”