Raskas viikonloppu on takana. Ennen ystävän hautajaistilaisuutta olin päättänyt etten itkisi, surisin hiljaa olisin vahva ihan vaan lapseni takia. Näyttäisin lapselleni ettei kuolema ole pelkkää toivottomuutta ja uskoisin kuoleman jälkeiseen elämään jossain muodossa. Vakaasta aikomuksestani huolimatta saapuessa tilaisuuteen suru pyyhkäisi ylitseni. Miten lohduton se valkoinen arkku oli, kuinka väärältä tuntui, että juuri hän oli siellä. Silloin valkeni myös kuopukselleni menetys ihan kunnolla. Viikonlopun aikana oli paljon mietteitä kuolemasta ja ikävästä. Yksi kysymys kuului, ”äiti, kuoleeko kaikki”. Ajallisesti hän kai tarkoitti nyt, heti tai kohta. Selitin parhaan kykyni mukaan, että kaikki kuolee, mutta juuri nyt, eikä kohta kai enää kukaan. Me kävimme läpi mietteitä siitä, mitä kuoleman jälkeen ihmiselle tapahtuu. Kuopus tiesi yllättävän paljon ja lohdutti itseään, että onneksi kun ystävämme on kuollut ja hänet on laitettu kylmään, oli hän siirtynyt jo lämpimään. Hän uskoo niin kuin minäkin, että tämä ihminen on läsnä kaikesta huolimatta. No sitten tuli seuraava suru, joka meidän aikuisten mielessä on ollutkin. Kuinka ystävämme puoliso jaksaa? Tämähän tarkoittaa, että ystävämme ei tulisi kuopuksen kulman takana oleville syntymäpäiville. Sanoin, että ystävämme onnittelee sinua unessa. Hän hymyilee taivaan kannen päällä, ihailen kasvuasi.

Voi tuota lapsen kummastelua. Jatkoimme kuitenkin tilaisuuden tullen itkuisin silmin, sydän raskaana kohti kotiseutua. Tonttuilemaan lähimmäiset. Päätimme unohtaa kuoleman ja keskittyä hyvään. Itku tuntui tulevan salakavalasti aina jostain. Pienen kuopuksemme takia me yritimme olla läsnä ja puhumatta. Menimme tervehtimään äitiäni ja lasteni mummoa. Hän julisti siinä kovaan ääneen kuopukseni kuullen kuolevansa kohta. Kuopuksen ilme oli ihan järkyttynyt. Jouduin melko kovasanaisesti sanomaan, että mitäpä luulet onko hetki oikea. Kuulostaa kylmältä, mutta tämä ihminen on tehnyt kuolemaa vuosikymmeniä milloin mihinkin. No surua oli toisessakin paikassa. Keväällä haudatun lähiomaisen lesken surun oli vielä käsinkosketeltavaa ja hän tarvitsi tukea ja apua. Lopulta kuopukseni toiveesta kävimme lähimpien haudalla kynttilät sytyttämässä.

Lapset toipuvat surusta niin paljon aikuisia nopeammin, mutta se hetkellinen romahdus on aina vaikeaa. Se mistä minä olen surullisen onnellinen on se, että saimme kunnian käydä hyvästelemässä ystävämme. Koskaan en häntä olisi halunnut hyvästellä, en elävänä, en kuolleena. Mutta koska en päässyt sanomaan näkemiin eläessä, oli kunnia saada sanoa se hänelle edes nyt. Halata hänen leskeään. Leskeä, joka joutuu nyt kohtaamaan lohduttoman maailman yksin. Hänellä on onneksi iso turvaverkko ja hän pärjää surustaan huolimatta. Juuri tällä hetkellä elämän merkitys on hänellekkin melko pieni, mutta toivon että kaiken menettämisen jälkeen, surun hellittäessä, hän löytää toivon.  Ystävämme pois meno jätti suuren tyhjyyden monen ihmisen sydämeen. Häntä rakasti moni, häneltä sai tukea ja lohtua moni. Olen kiitollinen, että sain tuntea hänet, olen kiitollinen, että perheeni sai tuntea hänet. Olen kiitollinen, että hän oli olemassa. Toivoisin, että olisi vieläkin.

Tämä vuosi päättyy kohta… Sen myötä minä toivon, että tuska koko vuodesta alkaa helpottaa ja uusi vuosi toisi mukanaan toivoa, iloa, uskoa. Niitä elementtejä ei tähän vuoteen mahtunut. Kuitenkin mukaan vanhasta haluan tämän rakkauden.

” Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.
Kalat asuu vedessä ja kuu ja tähdet taivaalla, mut lapset voivat purjehtia unilaivalla.
Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa, se hämmästyttää, kummastuttaa pientä kulkijaa.”