Jatkuva sairastelu perheessä sai taas ponnistelemaan hetkestä seuraavaan. Kaikkien tarpeet menivät omien tarpeideni edelle. Tämä taisi pahemman kerran jäädä päälle perheessäni, että he ajattelevat minun olevan heitä varten nyt koko ajan. Kaikki menee ennen minua ja niin sen toisaalta kuuluu mennä, mutta rajansa kaikella. Minäkin olen ja elän. Kun minä elän ja voin hyvin myös perheeni voi hyvin. Tavallaan elän heitä varten, mutta toisaalta aion opetella elämään myös itseäni varten. Minä tulin tietoiseksi, että he pyrkivät olemaan hoivattavia, jokainen omasta mielestään se ensimmäinen ja tärkein. Minä mahdollistan sen heille. Nyt muistutan kovaa ja hieman kovempaa heitä, että "Hei, täällähän minä". Välittömästi saan vastareaktion aikaiseksi. Mies väläytti lapsellisesti jo jatkotoimenpiteitä viitaten, kai kuvitteelliseen avioeroon. Samaan aikaan lapset ovat kadonneet mököttämään pois silmistä, samalla kai toivoen, että olisivat myös poissa mielestä.  On tullut aika antaa perheelleni nyt tilaa kasvaa siihen, että maailmaan ei mahdu noin suuria napoja. On vain kaksi napaa, toinen etelä ja toinen pohjoinen, eikä kumpikaan satu juuri meidän talon kohdalle. Jotta kestän tämän kapinan, saan hengittää niin syvään, että tuntuu ja monesti. Saan painaa jalkoja vasten alustaa ja vakuuttaa itselleni, että minä pysyn pystyssä vaikka hieman huojuttaa.

Turvaa tilanteeseen minulle tuli viime yönä unen muodossa. Kerran nuoruudessa tunsin pienen hetken sellaisen huumaavan rakastumisen tunteen. Tuossa unessa palasin siihen tunteeseen, tämän vieraan miehen syliin. Syli tuntui niin turvalliselta ja rauhalliselta, että minun oli siinä vallan ihana olla. Mies katsoi minua syvään silmiin ja totesi, että olen hänelle tärkeä. Minä kysyin häneltä, olenko todella? Painoin pääni jälleen hänen lämpimään syliin, painuen samassa niin syvään uni maailmaan, että kadotin yhteyden. Aamuun heräsin vahvana ja ennen kaikkea levänneenä. Tuo mies ei edusta turvaa elämässäni millään tavalla. Unessa näemmä kuitenkin, johtuen kai siitä koetusta rakastumisen tunteesta, jota häntä kohtaan joskus vuosikymmeniä sitten tunsin. Niin tai näin, juuri noina yöntunteina tuo kokemus toi minulle levon hetken tästä elämästä. Elämästä joka tuo omanlaistaan iloa, mutta myös ihan kamalasti taakkaa sekä riitasointuja, juuri tällä hetkellä.

Olen elänyt ja kokenut toisaalla tässä hetkessä myös ilon ja onnistumisen hetkiä, jotka olisin halunnut jakaa jonkun kanssa. Surukseni se ainoa ihminen, jolle voisin asioita jakaa, kasvatti napansa niin suureksi, että vaikka puhuisin, hän ei kuulisi. Puhun siis miehestäni. Aina kuin aloitan, hän keskeyttää ja puhuu jotain omaansa päälle. Olen täynnä intoa ja samaan aikaan kamalan surullinen, kun minä saan olla ihan yksin innokas. Voi, kuinka kaipaisinkaan ystävää. Ihan jokunen kiukku ja väsymysitku on tullut viime päivinä, kun kukaan ei kuule. Voisin hiljaa haalistua pois kartalta, kukaan ei kai huomaisi. Tai huomaisi kyllä, silloin kuin he tarvitsevat minua. Kamalan itsesäälin rikastuttamaa asiaa, mutta ei. Tämä on vain välttämätön retki itseeni ja elämääni, jotta kasvan. Kasvan sellaiseksi joka muistetaan ja on arvokas. Aivan liian pitkään, olen ollut vaan. Minun täytyy siis muistaa rakastaa myös itseäni, hengittää ja vaatia tulla nähdyksi. Jonakin päivänä taas, voin olla tärkeä jollekkin ja tuntea sen. Jossakin hetkessä minä olen vielä niin hyvin juurtunut, että tunnen taas merkityksen ja rakkauden.

"Joskus sinun täytyy ottaa tauko muista ja viettää aikaa yksin; kokea, kunnioittaa ja rakastaa itseäsi." -Robert Tew