tiistai, 31. joulukuu 2019

2019


Tämä vuosi on ollut pysähtymisen aikaa. Tänä vuonna kalenteri on ollut puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, kummin vain. Lapset ovat kasvaneet. Kuopus osaa jo pitkälti huolehtia menoistaan ja esikoinen muutti omaan kotiin. Koulutuksia on ollut useina vuosina, useita päällekkäin, joita olen suorittanut siis työn ohessa. Tänä vuonna kesäkuussa taputtelin valmiiksi sen yhden ainokaisen. Joten tilaa ja aikaa on riittänyt mitä ihmetellä. Sairastuminen tai oikeastaan sen aiheuttama leikkaus ja mukanaan tuoma sairasloma tarjosi entistä enemmän aikaa. Ruuhkavuodet ja työntäyteiset yöt ovat enää muisto vain ja näkyy enää ryppyinä ja yksittäisinä harmaina hiuksina. Mahdollisesti ruuhkavuodet, jolloin annoin elämäni lasten ja miehen tarpeille, saattavat olla alkujuuri tämän hetken yksinäisyydelle, joten ruuhkavuodet näyttäytyvät mahdollisesti myös ylimääräisenä aikana.

Eniten kiitollisuuttani tänäkin vuonna ansaitsee perheeni. He tekevät elämästä jotenkin siedettävää. Koulukiusattu kuopukseni on jotenkin puhjennut kukkaan ja hän tuntuu viihtyvän koulumaailmassa. Toki me aikuiset kuten hän itsekkin, pelkäämme, että koska se kiusaaminen jälleen alkaa, mutta ennen sitä me nautimme hetkestä tästä ja lapsesta eheästä. Muistan olla kiitollinen hänen tilanteestaan, sillä vuosia jatkunut kiusaaminen teki hänestä niin kovin rikkinäisen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin hän seisoisi heikolla jäällä, iloisena siitä, että jää kantaa, mutta salaa peläten, että se pettää. Haluan uskotella itselleni, että kiitollisuuteni vahvistaisi tuota jäätä. Esikoinen kasvaa omassa kodissaan. Aikuisen vastuut tuottavat kipua ja vaativat häneltä oppimista, mutta uskon hänen selviävän. Puoliso on edellistä vuotta sairaampi, mutta elossa. Uskon, että omilla elämänvalinnoillaan hän voisi voida paremmin. Rakkautta on myös siskoni ja hänen lapsensa. Olen kiitollinen, että he ovat olemassa ja elämässämme. Tänään mietin kävellessä rannalla, tuulen vihmoessa poskilla, veljeäni. Maisema oli niin kaunis, että otin kuvan horisontista. Taivas oli pilvien peitossa. Palatessani kuvaan myöhemmin huomasin, että pilvissä oli reikä, sydämen muotoinen. Tunsin kuinka kiitollinen olinkaan veljeni olemassa olosta. Tuo sydän taivaalla oli varmasti sattumaa, mutta halusin tulkita sen viestiksi veljeltäni, merkiksi, että hän on luonamme tänäänkin, sydämissämme.

Ensi vuodelta ja vuosikymmeneltä haluaisin hieman uskoa, että minäkin saan unelmoida ilman, että universumi kostaa ja kääntää unelmat vasten minua. Olen aivan uuden aikakauden edessä, sillä vuonna 2020 minä aloitan uudessa työssä. Haluaisin uskoa, että tuo työpaikka olisi vastaus rukouksiini, että löytäisin oman paikkani työelämässä. Se ei ole mahdoton toive, sillä joskus minulla oli tälläinen paikka, minä en vaan osannut sitä silloin arvostaa. Nyt luulisin osaavani, sillä viime vuodet työelämässä ovat olleet niin raskaita, että jos hyvän tai kohtuullisenkin paikan löytäisin, niin sitä varmasti arvostaisin.

Uudelta vuodelta toivon kykyä unelmoida ja muuten toivon, että säilymme hengissä. Ihan vähän toivon onnea, jotta saisimme talouden tasapainoon, mutta ymmärrän, etten ihan kaikkea yhtenä vuonna saa. Tulevana vuonna en enää osta kalenteria lainkaan, sillä aion entistä enemmän täyttää aikaani omista tarpeista. Aion myös opetella antamaan anteeksi menneelle ja uskoa tulevaisuuteen. Toivon rakkaille rakkautta, terveyttä ja läsnäolon hetkiä, tunnetta, että olemme yhdessä. Toivon kaikille meille onnenkantamoisia juuria sellaisia, mitä sillä hetkellä kaipaamme.

 

”Tyhjä tila tapahtumien välissä
ei ole tylsyyttä vain taikaa.”-Katri Syvärinen

torstai, 19. joulukuu 2019

Joulun takana on joku... usein se on nainen

Jouluja on erilaisia. Joillain kilisee kilisee kassissa, toisilla kalisee kalisee hampaat suussa, toisilla kilisee kilisee kulkunen tossuissa. Toiset syö pizzaa ja toiset possua pulskaa. Kuitenkin joulu on jokaisella. Itselleni perhejoulut ovat tärkeitä. Lapsuuden perhejouluista siirryttyäni omiin jouluihin minulla on ollut vain yksi tavoite, että meillä kaikilla olisi hyvä olla. Näin on varmaan monen muunkin perheen joulussa kyse, yhdessä olosta. Kuitenkin täytyy muistaa, että kaiken takana on joku… Usein se on nainen.

Tämä joku on se, jolle päätyy ne joulupukin kirjeet, joissa toivotaan playstaissonii, stetsonii, quessii, i phonee, turkiksii ja jalokivii. Listan teko alkaa elokuussa ja päättyy vasta joulukuussa, aina viime hetkillä. Ollappa perheessä pukki, sillä usein tuo joku, istuu yksinään yön hämärissä ja pohtii, mistä rahat kaikkiin toiveisiin. Hiukset putoaa ja hampaita kiristää, kun sentit ei riitä ja vyötäröltä ei voi lainata. Tuhansia tunteja hän jostain etsii jokaiselle jotain ja käärii ne pakettiin. Piilottaa hän paketit kaapin perukoille ja ymmärtää, että mikään ei riitä, kukaan ei kiitä. Koristaa se joku taloa. Laittaa sinne tänne valoa, sytyttää kynttilät ja toivoo edes lasia glögiä. Koko ajan hän kuulee toiveita, sitä pitää ja tätä laittaa, sinne mennä ja tänne tulla. Samalla siinä kotia siivota, kaapit pestä, lattiat pestä, pölyt pyyhkiä. Kuka nukkuu missäkin? Minä en ainakaan missään. Kuusi pitää laittaa. Kissat syö kuusen narut, onko päivystävän eläinlääkärin numero jo esillä, joku pohtii? Laittaa  joku ruokaa sen seitsemän sorttia, muistaen muiden, kun omienkin allergiat. Rahasta ei edes puhuta, millä tämän kaiken maksaa? Leivo tortut, piparkakkutalokin olisi kiva, sen kaupasta kyllä ostan, joku päättää ja maksaa sen olemattomilla senteillä. Muista viini, mitä et koskaan ehdi juoda, joku itseään muistuttaa. Tilaa pukki tai ole itse pukki. Haluaako joku maksaa siitä, että pukki tulee autolla ja vie lapsilta uskon, kun parta palaa kynttilän loisteesta? Hääri, pyöri, kieri ja palvele, järjestele. Onko kaikilla hyvä? Tulee hetki, jolloin pukki salansa paljastaa, ei tullut playsteissonii, ei I phonee, voi kun paska pukki tänä vuonnakin on ollut yhdessä todetaan. Poskia punottaa, kun se joku ottaa palautteen pukin puolesta vastaan. Kiitos pukki, että et tuonut tänäkään vuonna kassillista tuohta, että saisin jonkun onnelliseksi, se joku huokaa. Jouluyönä hiljenee ja se joku istuu yksinään vuoteen laidalla pohtien laskuja, jotka pitäisi maksaa, mutta perhettä ilahduttaakseen priorisoi hän ne toiseksi. Se joku, luo katseen taivaalle, kyynel silmin toivottaa hyvää joulua edesmenneille rakkaille ja rukoilee, ”Luoja auta ja anna minulle voimia ja rahaa laskuihin”. Aamulla koittaa hän kömpiä ylös ennen muita, jos edes kahvin ehtii juoda ja sitten taas mennään, kenen sukat, kenen tiskit, voiko joku auttaa? Kaikki kiukkuaa. Taas pöytään katetaan possua vaaleanpunaista, laatikoita kaiken sorttisia, sitä tätä ja tuota. Illalla se joku jo luovuttaa. Olkoon sotku, olkoon joulurauha, saattaapi tulla väsykiukku. Kun joulu on ohi, ei näy siivouksesta jälkeäkään. Yhdessä muistellaan, mitä en tänä jouluna saanut ja todetaan, että se joku on vähintään pilannut joulun tämän. Kun uusi vuosi koittaa, on joku jo kipeä. Jokua kovasti lähestyvä arki pelottaa, sillä laskut on edelleen erässä ja rahaa ei ole, voimat vähissä ja arjen touhut edessä. Viikkokausia hän rakensi joulua, että muilla olisi hyvä olla ja totesi epäonnistuneensa siinä tänäkin vuonna, mutta samalla kiittää hän Jumalaa, että hänellä on nämä ihmiset kuitenkin elämässä mukana. Tämä joku ei vaihtaisi hetkeäkään pois näiden läheisten kanssa koetusta ja eletystä, ei edes näistä joulun hetkistä, joita itse hikihatussa rakensi.

”Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista,
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista.
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan,
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan!”

perjantai, 15. marraskuu 2019

Kohti uusia haasteita (haasteissa piilee mahdollisuus)

Olen vuosia kärsinyt hirvittävistä vatsakivuista. Välillä ne ovat pakottaneet minut nukkumaan istualleen, ne ovat saaneet minut pelkäämään ruokailua ja ennen kaikkea öitä. Kuitenkin kaikkein vähiten koskaan haluan mennä lääkäriin. Lääkäreillä on tapana vähätellä oireita ja jättää liudan avoimia kysymyksiä. Olen ajatellut näiden vuosien aikana, että minulla on ärtynyt suoli, ehkä stressivatsa tai mitä vaan. Kuitenkin joku viikko takaperin vastakipu alkoi perjantai iltana ja kesti yli viikonlopun. Oksensin kaiken ja enemmänkin. Mies tarttui tuumasta toimeen ja järjesti minut päivystykseen. Yllätykseni oireiluihini löytyi syy ja päädyin leikkausjonoon. Oli vaihtoehto jäädä heti, mutta en uskaltanut. Mielessä siinsi velvollisuudet, kuten auto on sakkopaikalla, huomenna on työpäivä, kuka hoitaa lapsen kuljetukset yms. En kuitenkaan ehtinyt paljoa jonottaa, kun jouduin kovan kipukohtauksen vuoksi jälleen päivystykseen isänpäivälounaan jälkeen. Olin aivan kylmänhikinen, oksensin kivusta. Päivystys odotti minua jo saapuvaksi ennakkosoiton perusteella ja enää minulle ei annettu vaihtoehtoa odottaa ja palata kotiin, vaan sängyllä oli valmiiksi odottamassa sairaalavaatteet. Voi sitä pelkoa ja ahdistusta. Minä jäisin ja mies lähtisi kotiin. Heti seuraavana päivänä matkasin leikkauspöydälle. Tietoa vaivasta löytyi lähinnä googlettamalla. Pelotti niin pirusti olla yksin ja kipeä. Toisaalta ahdistuksen keskellä siinsi kiitollisuus, että pääsisinkö nyt näistä vuosia kestäneistä kivuista tällä yhdellä operaatiolla? Leikkaava kirurgi painotti, että leikkaus oli enemmän kuin tarpeellinen ja ihmetteli, kuinka olin sinnitellyt niin kauan. Ehkä hän oli hieman harmissaan myös siitä, että odotteluni seurauksena operaatio oli suunniteltua isompi. Nyt olen kotona toipumassa kera leikkaushaavojen. Kipu on uudenlaista, haavakipua ja suolen kouristelua ja ilmavaivaa, mutta nekin siitä aikanaan hälvenee. Tämä vatsakipu vei painoa mennessään reilusti, kumpa pystyisin pitämään painoni tässä minä ajattelen, mutta toisaalta en uskalla edes ajatella vielä kiinteää ruokaa. Mielenkiinnolla odotan tulevaa, mitä se tuokaan tullessaan.

Tässä vatsakriisin keskellä kävi myös niin, että sain uuden työn, joka alkaa vuoden vaihteen jälkeen. Nykyisessä työssä ei sitä vielä tiedetä. Huoli oli kova, kun sain tietää tulleeni valituksi tähän uuteen työhön. Olen äärimmäisen kiitollinen luottamuksesta, mitä tuleva työnantaja osoitti valitsemalla minut suhteellisen vaativaan tehtävään. Kun hän soitti tätä sanomaa, että olin tullut valituksi, kiitin ja samaan aikaan sopersin, että olen leikkausjonossa. Olisi ollut kauheaa aloittaa uudessa työssä niin, että heti joutuisin jäämään sairaslomalle. Asia kuitenkin hoitui nyt näin. Silti sisälläni elää pelko, että meneekö tämä hetki rikki? Kuinka kauan olenkaan rukoillut apua vatsakipuihini ja kuinka kauan ollenkaan toivonut uutta työtä ja nyt ne molemmat tuntuisi painollaan ratkeavan. Pelkään mutkia matkalla, en uskalla iloita. Uusi työsopimus kirjoitetaan kahden viikon päästä, josko sitten uskaltaisin hengittää. Vai uskaltaako sitä työasioiden suhteen koskaan hengittää. Varmasti tulevassa työssäkin on haasteensa ja niistä minua avoimesti varoitettiinkin. Kuitenkin toivon, että ihan vähän uudessa työssäni osattaisiin hyödyntää osaamistani ja että työyhteisö olisi hieman nykyistä sopuisampi. Minä toivon itselleni voimia, jotta jaksaisin nyt tervehtyä ja löytää voimia aloittaa uudessa työssä ihan puhtaalta pöydältä.

Tässä sairauden ja toipumisen keskellä on kamalaa, kun perhe näkee minut heikkona. On kamalaa olla heikko ja toimintarajoitteinen. He näkevät, kun nukun lyhyitä pätkiä ja istualleen. He näkevät, kun ähellän, mutta apua en haluaisi pyytää. Kivussakin yritän näyttää, että kaikki on hyvin ja pärjään. En halua heittäytyä kannateltavaksi, sillä pelkään putoavani. Onneksi on maa, joka viimeistään kannattelee. Toisaalta kivuista huolimatta on ihana mennä touhottaa omaa tahtia. Vuorokaudessa on kamalasti tunteja olla, odottaa ja kuunnella kellon tikittämistä. On ihana nousta ja tehdä jotain ja istua, kun siltä tuntuu. Nyt jos koskaan siihen on mahdollisuus, sillä olen tosiaan sairaslomalla. Minä, joka en sairaslomaile, vietän nyt totaalista toipilasaikaa. Työ on toki mielessä, mutta ei niin paljoa, sillä tiedän, että työkin vaihtuu. Ei ole kehittämisen ja tulevaisuuden stressiä suhteessa nykyiseen työhön. Minulla on aikaa olla vaikka hieman alakuloinen ja saamaton.

Jälleen olen uuden edessä, uusi minä, uusi työ ja eiköhän se vuosikin tässä välissä vaihdu. Uusi on tällä kertaa selkeästi enemmän kriisi, kuin toiveikas mahdollisuus. Pelkäisin jos jaksaisin, tässä hetkessä sitä onnea käänteistä. Kuitenkin kriisejäkin tarvitaan. Jos työpaikan vaihdolleni ei ole muuta tarkoitusta, niin uskon, että lähtöni tuo varmasti uusia mahdollisuuksia työkavereilleni tulla kuulluksi. Toivon, että johto ymmärtäisi huomioida arvostaen alaisiaan entistä enemmän. Lähtöni tulee olemaan päänavaus avoimelle keskustelulle ja olen siitä mahdollisuudesta onnellinen työkavereideni puolesta. Toki toivon hyvää itsellenikin. Toivoa pitää olla, vaikka usko ei aina kantaisikaan. Ainakin saan työnkuvan, jota olen toivonut, mutta kuinka pitkälle se kantaa, jää nähtäväksi.

”Jos varjot pelottavat, on hyvä muistaa, että juuri ne kertovat auringon paistavan.” -Paula Sainio

sunnuntai, 15. syyskuu 2019

Tilaa ja hiljaisuutta

Veljeni ensimmäinen kuoleman vuosipäivä lähestyy. Tämä vuosi sisältää paljon ikävää ja vuodatettuja kyyneleitä. Olen kuitenkin mahdottoman onnellinen, sillä hän käy unissani ja ne onnelliset muistot ovat vahvempia, kuin menneet vuodet. Olen onnellinen, että hän on vapaa, vailla maalisia murheita. Tunnen hänen läsnäolonsa ajoittain hyvinkin vahvana. Uskon hänen elävän muistoissa yhteisissä ja se tuo minulle lohtua. Toki syyllisyyskin kalvaa, kun pohdin aina ja ikuisesti, miten olisin voinut olla parempi sisko, olisinko voinut valita toisin. Odotan kovasti, kun saan jälleen sytyttää kynttilän hänen haudalleen. Valitettavasti pitkän välimatkan vuoksi joudun useimmiten sytyttämään kynttilän muualle haudattujen muistopaikalle. Uskon, että viesti kulkee sitäkin kautta, elämälle eletylle, yhdessä kuljetulle matkalle.

Esikoiseni on nyt muuttanut omaan kotiin ja sen myötä kotini näyttää ihan erilaiselta ja tuntuu erilaiselta. Kuin huomaamatta kuopuksestani kasvoi iso, jolla on paljon menoja ja harrastuksia. Mieheni uuden työn vuoksi on entistä vähemmän kotona, joten huomaan usein olevani kotona ihan yksin. Kaikessa hiljaisuudessa. Minulla on kamala tarve täyttää noita hetkiä siivoamalla ja siirtämällä tavaroita paikasta toiseen. Koen tekeväni jotain tärkeää. Pysähtyminen tähän hetkeen on haikeaa, sillä ymmärrän, että olen aivan yksin. On vain työ ja minä. Toki perhe on tärkeä, mutta minä elän heitä varten, kukaan ei elä minua varten, en edes minä itse. Hiljaisuus on armoton, sillä siinä vaani tietoisuus, että minua ei ole, sillä minä olen hukkunut elämän aikana velvollisuuksiin ja suoriutumiseen. Olen pohtinut, että olenko todellisuudessa koskaan ehtinyt syntyäkkään, sillä aina olen ollut vain muita varten. Tässä tyhjässä pesässä huomaan myös oman parisuhteeni tilan, kuinka lopultakin olen ollut yksin siinäkin. Mieheni on maailman ihanin mies ja isä, mutta minä olen ollut äiti lapsilleni, tukija miehelleni ja olen hukannut itseni ja tarpeeni myös parisuhteessa. Huomaan, että en osaa puhua omista tunteistani lainkaan, vaan mielelläni olen hiljaa. Mieheni sairaudet ovat edenneet, on tullut uusia, joten aika oppia puhumaan ei ole vieläkään. Tämä puhumattomuus ja hiljaisuus on vain minun oma oivallukseni, joka vahvistuu hiljaisuudessa.

Nautin kodistani ja tilasta. Se tuo aavistuksen turvaa. Täällä minä voin olla hiljaa luvan kanssa. On ihanaa istahtaa kahvikupin äärelle, kun tietää, että pyykkikori on tyhjä ja koti näyttää vähän kodilta. Koti on tällä hetkellä se, mitä voin hallita siivoamalla ja järjestelemällä oman mieleni mukaan. Se on ainut, mihin voin elämässäni itse vaikuttaa. Silloin kun lapset olivat pieniä ja kiire oli armoton, ei aina voinut edes kotiaan hallita, mutta nyt voi. Ensimmäistä kertaa sitten aikaa ennen lapsia. Kuopus nyt sotkee, mutta enemmän omassa huoneessaan, oven voi onneksi aina sulkea.

Töissä aloitti hetki sitten uusi esimies. Hän tuli suurin odotuksin ja lupaili kaikille kaikkea. Osasin lukea rivien välissä, että hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että kun toiselle kumartaa, niin joku näkee aina takamuksen. Nyt tuli se hetki, että hän joutui myöntämään, että lopultakaan hän ei voi pitää lupauksiaan, oikeastaan kenellekkään. Töissä eletään nyt pettymyksen aikakautta, mutta toisaalta ne juhlii, jotka olivat vahvoja jo ennestään. Tämä kiristää välejä kamalasti työkavereiden keskuudessa ja osaa turhauttaa, kun he eivät voi vaikuttaa työkuvaansa. Koulutustaustoilla tai muilla ei ole merkitystä. Alemmalla koulutuksella tehdään ylempiä töitä ja toisin päin. Kehittämistyö tehdään esimiestasolla ja sieltä tulee määräykset, mitä tehdään ja miten tehdään, vaikka esimiestasolla ei ole edes tietoa, mitä työ on tai mitä se pitää sisällään. Hajota ja Hallitse, on selkeästi uuden esimiehemme ohjenuora, jota hän seuraa. Toki tämä vaikuttaa myös minun työhöni, sillä en voi tehdä työtä, johon minulla on koulutus. Toisaalta tässä vaiheessa sanonta pessimisti ei pety, pitää paikkaansa. En odottanut mitään, joten ei ollut mitään menetettävääkään. Nyt voin tehdä työtä ilman osaamisen painetta. Voin huoletta ripustaa töihin mennessä aivot naulakkoon ja ottaa ne tarpeen mukaan lähtiessä. Toki olen äärimmäisen pahoillani niiden puolesta, jotka uskoivat ja nyt pettyivät. Luulen, että he alkavat nyt hakea vuoroin sairaslomaa ja vuoroin uutta työtä, mutta sillehän ei voi mitään. Toki itsekkin vilkuilen olkani taakse, jos joku löytäisi minut. Nyt en jaksa itse tietoisesti uutta hakea, sillä viime vuosina elämä on opettanut, että ei se ruoho vihreämpää ole uusissa töissäkään, sillä se mikä työelämässä on varma, niin jatkuva muutos, joskus jopa huonompaan.

”Päätös jäädä paikoilleen on myös valinta, tänään minä tarvitsen sitä.”

sunnuntai, 21. heinäkuu 2019

Uuden aikakauden äärellä

Loma tuli ja meni. Takana on ihanan ihania kesäpäiviä säästä riippumatta. Päivät on täyttynyt kukkien, pihasaunan ja luonnon tuoksuilla ja kesän mauilla. Työt ovat jälleen alkaneet ja nyt puhaltaa töissä muutoksen tuulet, kun kuvaan astui uusi esimies. Varsin tarmokas ja näpsäkkä neiti, joka elää nykyaikaa enemmän, kuin työpaikkani. Ilolla odotan tätä puhuria, jota tämä neiti näpsäkkä tuo tullessaan. Paljon muutakin muutosta elämään kuuluu. Välillä oikein hirvittää, miten kaikki muuttuukaan kerrallaan.

Esikoinen muuttaa omaan kotiin syksyllä, kunhan koti vaan ensin valmistuu. Hiljalleen muuttolaatikot valtaavat kodistamme tilaa ja samaan aikaan haikeana pohdin, miten saan täytettyä hänen lähdöstä aiheutuvaa tyhjiötä. Välillä itkemme yhdessä, kuinka hankalaa on aikuistua ja välillä riemuitsen hänen kanssaan tulevasta. Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta irtautua kodistani, kuten esikoisellani, hiljaa valmistellen. En tuntenut ikävää kotoa muuttaessani, jota hän tuntee ajatellessaan edessä olevaa muuttoa. Olen kauhuissani ajatuksesta, että enää hän ei ole tässä, mutta olen iloinen hänen puolestaan, sillä oli hän missä tahansa, minun sieluni on siellä hänen kanssaan. Parisuhde on jotain outoa. Nyt ovat lapset kasvaneet ja usein vietämme miehen kanssa aikaa yhdessä. Kun lapset oli pieniä saatoimme vaan haaveilla yhteisistä hetkistä, joita nyt siunaantuu päivittäin. Miten kummassa me selvittiinkään kaikesta siitä, mitä ruuhkavuodet pitivät sisällään? Voi kuinka onnekkaita me olemmekaan kokiessamme niitä pieniä hetkiä, jotka vietämme yhdessä pohtien mennyttä ja tulevaa.

Mies sai kesän aikana liudan diagnooseja. Terveys ei jaksa elintapaamme, stressiä, väsymystä ja on vuosien takainen ”lähellä piti” tapauskin lääkityksineen vaikuttanut hänen nykyiseen terveydentilaan. Uskomatonta, että tuosta mieheni kuoleman porteilla käynnistäkin on jo pian kulunut neljätoista vuotta. Uskon sisimmässäni, että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Kumpa vain häntä hoitavat lääkärit eivät vaihtuisi niin tiheään. Kumpa olisi se yksi, joka hoitaisi häntä. Nyt joka kerta on eri lääkäri, joka vaihtaa lääkkeitä ja soutaa hoidossa yhteen suuntaan ja sitten tulee toinen, joka huopaa taas eri suuntaan. En voi uskoa, että näin pirstaleinen hoito tuo hyviä hoitotuloksia. En voi kuitenkaan kun uskoa.  Ja tottahan toki tähän muutokseen lisätään se, että mies vaihtaa nyt myös työnantajaa. Palkkaa, kuin myös pidempiä päiviä ja vastuuta tulee lisää. Mies onneksi tykkää työstään, mutta ihan pakostikkin pistää miettimään, että kuinka terveys kestää yhä pitenevät työpäivät. Toisaalta edelleen maksellaan konkurssivuosista, joten rahan takia hän kai haluaa yrittää.

Kesän ikimuistoisia hetkiä oli, kun sain kumartua veljeni hautakiven äärelle. Kivi on kaunis ja paikallaan. Rakastan veljeäni ja kiven näkeminen oli jonkinlainen päätepiste ja rauha. Olimme palaamassa haudalta, kun näin kummitätini. Koko suku syyttää minua ja sisartani äitimme hylkäämisestä. Äiti on sairas ja tarvitsee apua. Tai sitä se on aina ollut, mutta suku ei sitä tiedä. Nyt äiti on ripustautunut sukulaisiini, syöden heidän sielunsa kitaansa, kuten meidän sielut aikanaan. Hän kietoo heidät jonkinlaisen syyllisyyden takkaan, joten he kokevat velvollisuudekseen hoitaa äitiämme. Kun hiljaa sisältäni kumpusi viha ja katkeruus. Minä puhuin. Kerroin kummitäsilleni, että kaikki se mitä äiti päästää suustaan on tarinaa. Jos ei tiedä tarinan toista puolta, niin ei voi tuomita. Kerroin, että veljeäni ei tapettu, kuten äidin tarina kertoo. Kerroin, että isäänikään ei tapettu, kuten äiti haluaa kaikille uskotella. Kerroin totuuden harvasanaisesti, valheista, kokemastamme ja lapsuudesta, johon me kaikki hukuimme. Sanoin, että tietämättä totuutta kenelläkään ei ole oikeutta tuomita meitä jälkeläisiä, sillä kukaan, joka nyt tuomitsee ei ollut auttamassa meitä lapsia, kun lapsuutemme meiltä riistettiin jo ennen syntymäämme.  Nyt jos koskaan suku varmaan luulee, että olen hullu, kuten äiti on heille uskotellut, mutta sitten se on niin. Kuitenkin kertominen oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Toivon, että joku edes pysähtyy pohtimaan, että olemmeko me lapset sittenkään synnynnäisesti pahoja ja huonoja ihmisiä.

Veljen kuoleman aikoihin sisareni elämä muuttui ja me olemme kauempana toisiamme kuin koskaan. Minä en juuri tiedä hänen elämästään. Saimme kutsun sisareni esikoisen syntymäpäiville. Tuo pieni lapsi oli minulle niin kovin rakas. Hän oli varmasti kauneimpia asioita, mitä elämässäni on koskaan ollut. Kutsu vaan kuulosti siltä, että meidän ei tarvitse tulla, vaan se on velvollisuudesta lähetetty. Kerroinkin tunteestani sisarelleni. Hänen mielestään tulkitsin kutsun väärin. Kiukkuisena hän ilmoitti, että enää hän ei aio juhlia jatkossa järjestää. En minä sitä halunnut. Laitoinkin, että tottahan toki juhlia täytyy järjestää, mutta ei hänellä ole velvollisuutta meitä sinne kustua. Minulle riittää, kun tapaan edes silloin tällöin hänen lapsiaan. Elämä on pitänyt huolta siitä, että minä en voi olla enää niin lähellä sisartani ja hänen lapsiaan kuin aiemmin. Mutta se mistä minulla on suuri suru, on tunne siitä, että olen jäänyt kaiken hänen elämän ulkopuolelle. Hänellä on uusi elämä, jossa minulle tai perheelleni ei ole sijaa. Toisaalta ymmärrän, ehkä sisareni haluaa työntää koko lapsuutensa pois, johon siis minäkin olennaisesti kuulun. Ehkä veljeni kuolema oli jokaiselle meille uusi alku yksilöinä? Itse vaan koen menettäväni taas lisää. Hyväksyn sen toki, sillä ei ihmisiä voi pakottaa läsnäolemaan ja rakastamaan. Siskoni on ollut minulle aina kun oma tytär, ehkä siskomaisella tavalla rakkaampi. Myös veljeni oli minulle enemmän, kuin veli. Elämän tuulien viedessä heidät minun ulottumattomiin, minä pelkään, että käykö minulle ja lapsilleni jonakin päivänä niin, että kaipaan jotain, mitä ei ehkä ollutkaan? Hylätyksi tulemisen pelko nostaa päätään, mutta toisaalta ehkä pääasia on se, että lapseni eivät koe tulleensa hylätyksi. On taito osata olla läsnä, silloin kuin minua tarvitaan. 

Muutos on selkeästi väistämätöntä juuri nyt. Hyppään mukaan ja yritän mukailla ja löytää matkalta mahdollisimman paljon hyvää. Yritän olla mahdollisimman kiitollinen kaikesta siitä, mitä muutos mukanaan tuokaan. Yritän muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mikä on tuonut minut tämän muutoksen eteen. Minä katson esikoistani ja ajattelen, että minä tein hänet ja hänestä kasvoi niin suuri ja vastuullinen, että kivusta huolimatta hän on valmis kohtaamaan maailman. Minä olen kiitollinen siitä mitä kaikkea siskoni on saavuttanutkaan, vaikka lähtökohdat elämälle eivät olleet niin hyvät. Olen aina ylpeydellä katsonut, kuinka ihana äiti hän onkaan omille lapsilleen. Olen äärettömän onnellinen siitä, miten itsenäinen hän on nyt ja ollut aina. Vaikka tiemme ovat etääntyneetkin minä kaikessa rakkaudessa toivon, että hän onnellinen ja hänen lapsensa olisivat onnellisia ja muistaisivat kuinka heitä rakastetaan myös täällä meillä. Olen kiitollinen kuopuksen kasvusta, jota näin teini vuosina riittää.  Suurin toiveeni on täälle muutoksen aikakaudelle, että muutoksen myötä tulee aika, joka antaa mahdollisuuksia, eikä vie minulta ainakaan rakkaimpiani. Minä olen valmis kohtaamaan tulevaisuuden.
 
Minulla on puhelimessa video ihanasta sisareni esikoisesta, jossa hän pienenä tyttönä ollessaan laulaa Kaapon tunnaria. Nyt tuo pieni enkeli on kasvanut tomeraksi isoksi tytöksi, joka talsii koulutielle syksyllä. Tuosta Kaapo ohjelman tunnarista minä lainaan tähän loppuun yhden pienen pätkän.

”Maailma muuttuu ja niin minäkin.”. Kaapo