perjantai, 26. toukokuu 2017

Lapsellista kaipausta

Esikoiseni on ihan kohta täysi-ikäinen. Se on kyllä erityistä, sillä itsehän olen vähintään yhtä vanha, kun silloin kun hänet sain. En ainakaan päivääkään vanhempi. Minä muistan sen tunteen ja oman avuttomuuden sen pienen nyytin kanssa. Alkutaipaleella meillä oli ukki ja mummi silloin tällöin matkassa mukana, mutta pian tiemme erkanivat. Niimpä me saimme pärjätä kahdestaan miehen kanssa. Ei ollut juuri turvaverkkoa, eikä lain hoitoapua. Sama tilanne oli kuopuksen kanssa. Se on yllättävän haastavaa, mutta mahdollista pärjätä kaksin. Silloin se tuntui mahdottomalta, mutta nyt jälkikäteen, ei ollut temppu eikä mikään. Olen iloinen jokaisesta hetkestä, jonka olen lasteni kanssa viettänyt. Kuitenkin muistan myös ne päivät, kun olisin maksanut mitä vaan, jotta olisin saanut edes hetken nukkua tai kun joku olisi neuvonut, kuinka siitä hetkestä voisi nousta? Molemmat lapseni olivat korvalapsia ja esikoisella lisäksi paljon muuta vaivaa. Yöunet olivat kovin vähäisiä ja päivät yksinäisiä. Pohdin usein, että ne jolla on isovanhemmat tai muu arjen apu, osaavatko he arvostaa turvaverkkoaan tai muistavatko he kiittää saamastaan avusta. Nyt kun lapset ovat isoja huomaan kaipaavani sellaista lapsellista seuraa. Minä rakastaisin lellitellä ja leikitellä. Voi miten ihania pienet lapset ovatkaan, kun heille kaikki on niin suurta ihmettä. Siinä lapsen ihmeessä on jotain lumoavaa ja vilpitöntä. Isotkin lapset ovat kivoja tietenkin, mutta elo ja olo heidän kanssa on kovin erilaista.

Sisarellani on pari lasta. Alkuun me tapailtiin paljon ja kuten täältäkin lukea saattaa, että ne pienet ihmeet olivat elämäni ja ovat vieläkin. Viimeiset kerrat, kun tapasimme, olin ihan toipilas leikkausten jäljiltä. Ei minusta ollut lapsille seuraa. Ja nyt me emme enää näe tai ole nähneet juurikaan. Kuvissa vielä onneksi. Niin se elämä vie. He asuvat matkallisesti kaukana ja heillä on oma elämä. Ja tosiaan hieman ikävää syventää ajatus siitä, että on sanottu ääneen, jos emme tapaisikaan. Tiedän, että tapaamme, ehkä syntymäpäivillä, mutta ei välttämättä enää niin usein. Arki on heidänkin perheessä ja turvaverkoton myöskin, joka haastaa myös siinä perheessä. Toki he ovat osa elämääni aina, rakkaita ja ihmeellisiä, vaikka tapaamistemme väli kasvaisikin. Ehkä itsekkäästi itse pelkään, että en itse tule heille niin läheiseksi.

Silloin kun esikoinen sai minut väsymyksestä sekaisin, minä taisin luvata, että jos minä tästä selviän, minä tarjoudun jonkun ihmisen tueksi ja turvaksi. Me aika ajoin miehen kanssa pohdimme, että olisimmeko valmiit tukiperheeksi, sijaisperheeksi tai muuta vastaavaa. Nämä vaihtoehdot tuntuisivat niin lopulliselta ja kun on tämä muukin arki ja edelleen ne omat lapset. Nyt taas kuitenkin asiaa pohdin. Ehkä ei vielä tukiperheeksi, mutta ehkä varatädiksi. Avuksi ja tueksi esimerkiksi jollekkin yksinhuoltaja äidille, jolla on kovin rankkaa. Hakisin lapsia ulos leikkimään, veisin heitä retkille ja antaisin heille aikaa perheeni parissa. Äiti tai isä tai vaikka molemmat saisivat sen pienen levon hetken rankan arjen keskelle. Olisi se vaan niin mukavaa. Minä saisin leikkiä ja olla sammalla avuksi. En minä lastenhoitajaksi haluaisi, vaan ihmiseksi, rinnalla kulkijaksi. Ei niin, että lapset tuodaan hoitoon ja haetaan kun huvittaa vaan yhteisestä sopimuksesta ja tarpeesta. Usein kuulee, kuinka monet joilla on isovanhemmat tai muu arjen tuki, ilmoittavat, että nyt tuon lapset sinulle. Ei siinä auta tuen sanoa, että olin juuri kauppaan menossa tai matkalle lähdössä. Se on heti tai ei ollenkaan. Sellaiseen suhteeseen minä en halua, sillä ihan vähän oikeutta haluan pitää itsellänikin, vielä hetken, nyt kun omat lapset ovat isoja. Sitten kun tai jos olen valmis, minä saatan sitoutua siihen tuki-tai sijaisperhe vanhemmuuteen iloineen ja haasteineen, sillä sitä se sitoutuminen myös väistämättä tuo.  

Minä olen onnellinen kaikesta siitä mitä minulla on. Ihania ihmisiä ja arvokkaita ihmissuhteita etänä ja läsnä. Joka ilta muistan kiittää mielessä jokaista heitä, jokaisesta heistä. Pohdin kuitenkin, että voisiko olla enemmän, mutta niin, että muutkin hyötyisi siitä?

”Kuiskaan aina hyvää yötä sinulle” sanoi Nasu Puhille.
”Mutta mehän asumme metsän eri laidoilla” Puh sanoi.
”Juuri siksi. Silloin tuntuu, että olisit lähellä.”

torstai, 18. toukokuu 2017

Epävarmuuden valtakunta

Ompas hurjaa, kun ympäriltä ihmisiä irtisanotaan ja omalla tavalla sitä odottaa omaa vuoroaan. Kuinka syvältä sisimmästä riipaisee, kun vastaan kävelee jälleen yhdet itkuiset kasvot. ”Tässäkö on kiitos vuosien työstä”, ne kasvot kysyvät. Samaan aikaan tunnen syyllisyyttä siitä, että minun vuoroni ei ole ollut vielä ja toisaalta taas pelkoa, että koska? Pelkään työn pysymistä ja menettämistä yhtä aikaa. Haluanko jäädä, kun muut on lähteneet ja toisaalta taas, entä sitten kun työ menee alta, millä maksaa lainat ja elämä? Ymmärrän vallan, että yksittäisen työntekijän arvo on heikko taloudellisen kurjuuden edessä, mutta silti irtisanomiset yms. on yksilötasolla hyvinkin henkilökohtainen asia.

Uudistuminen on välttämätöntä monessa yrityksessä. Taloudellinen ahdinko monessa yrityksessä kertoo siitä, että uusiutumisen tarvetta ei ole huomioitu riittävän aikaisin. Pidetään kiinni vanhasta ja huomaan itsekkin sortuvani tähän. Työelämä vaatii jatkuvaa joustoa, sitoutumista, uusiutumiskykyä ja omaa panostusta ammatilliseen kehittymiseen. Heikossa taloudellisessa tilanteessa työpaikat eivät aina voi tekijöitään kouluttaa riittävästi, joten sanattomasti työantaja edellyttää työntekijöiden omaa aktiivisuutta kouluttautumisessa. Työntekijöiltä vaaditaan ja sen työnantaja maksaa palkkana meille työntekijöille. Jos työntekijänä on pystynyt edes kohtuullisesti mukautumaan ja muovautumaan työnantajan tarpeisiin ja sitten tulle se hetki, että sinulle sanotaan ”Kiitos, tämä riitti. Olet vapaa työmarkkinoiden käytettäväksi”, niin ymmärrän, miten silloin tulee väsymys, turhautumisitku. Sitä kai itsekkin tässä odottelen, tuomiota omasta jatkosta. Tässä odotellessa elän muiden kipua myötä. Kuitenkin nyt kuin irtisanomiset ovat tulleet näkyväksi niin ymmärrän, että enää en kouluttaudu työnantajani tarpeiden mukaan omaa taloudellista kuin ajallista panostusta hyödyntäen. Nyt panostan niihin koulutuksiin, joita voin hyödyntää kenen tahansa palveluksessa. Panostan koulutuksiin, jotka edistävät minun markkina arvoani työmarkkinoilla. Sitähän tämä on nyt ja tulevaisuudessa, itsensä markkinointia työelämälle. Yrittäjyys ei ole osaltani realistinen vaihtoehto johtuen jo koetuista yrittämisen haasteista ja epäonnistumisen kokemuksista. Uskon, että nykyistenkin haasteiden edessä minun on tarkoitus oppia ja jälleen voin todeta, että oppiminen on kyllä melkoisen kivuliasta, aina vaan.  

”Viisastumme useammin epäonnistumisista kuin menestyksestä. Kun ymmärrämme, mitä emme halua tehdä, opimme, mitä haluamme tehdä.” — Samuel Smiles

tiistai, 2. toukokuu 2017

Päätöksenteon vaikeutta

”Meistä itsestämme tuntuu, että tekomme ovat vain pisara meressä. Mutta ilman tuota pisaraa meri olisi pienempi” -Äiti Teresa

 

Voi epävarmuuden aikakausi. Jokseenkin elämä on jälleen tuuliajolla. Sisäinen puhe on hyvin mollivoittoista. Pitäisi tehdä päätöksiä, mutta päätösten tekeminen on yllättävän haastavaa. Pitäisi päättää, mikä minusta tulee isona, vai tuleeko mitään enempää kuin nyt olen? Yksi opiskelupaikka odottaa päätöstä, että otanko opiskelupaikan vastaan. Toiseen on pääsykokeet pian edessä. Oma motivaatio kumpaankin on kärsinyt inflaation. Myös koulujen ja opiskelujen taloudellinen panostus osaltaan luo epävarmuuden tunnetta, mutta myös ajatukset ”en pysty siihen, haluanko tätä edes, en jaksaisi tutustua taas uusiin oppimisympäristöihin, ei minusta kuitenkaan tule mitään”, värittää päätöksen tekoa entisestään. Elän riittämättömyyden maailmassa. Sain kutsun erääseen oman alan ihmisten illanistujaisiin ja minä ajattelin, että tottakai menen, mutta päässä soi, ”miksi menisin, olen aivan liian erilainen, ruma, lihava ja epävarma mennäkseni näiden asiantuntijoiden joukkoon”. Samaan aikaan työstän kotona talouden tasapainon kanssa, terveydellisten asioiden kanssa, nuorimman koulukiusaamisen kanssa, joka vielä taistelee kiusaamisen lisäksi myrskyävien hormooniensa kanssa sekä esikoisen kanssa, joka taistelee aikuistumista vastaan. Siihen päälle parisuhde, joka voisi varmaan ihan ok, jos en olisi näin epävarma. Tekisi mieli vaan antaa olla, jatkaa kuin ei mitään. Tekisi mieli lakata yrittämästä ja olla vaan, tässä paikallaan.

Mistä tämä epävarmuus kumpuaa? Ehkä syksyisestä onnettomuudesta, joka eittämättä vaikutti ulkonäkööni ja johon liittyvä jälkihoito nyt on stabiilisti paikallaan, painonnousu, riittämättömyys lasten tilanteiden edessä ja osaamattomuus vanhemmuudessa, kenties jopa yksinäisyys. Olen jokseenkin yksin tämän tilanteen edessä, sillä onhan se niin että päällisin puolin kaikki näyttää hyvältä. Miksi jakaisin tilannetta, kun ei se päälle päin näy, eihän minua kukaan usko. Luontoon ja lenkkipoluille minä tilannetta puran. Yritän muuttaa sisäistä puhetta kertomalla itselle, että ”minä olen juuri nyt riittävän hyvä, minä pystyn mihin vaan, ja katso miten paljon kaunista ja hyvää elämässäni onkaan”.  Samaan aikaan esi- ja myöhäisteinini kertovat päinvastaista tarinaa purkaen pahanolonsa niin, että me vanhemmathan olemme kaiken pahanolon alku ja juuri. Tämä aamu alkoi jälleen hampaiden kiristyksellä, kun myöhäisteinini luetteli oikeuksiaan. Velvollisuuksia ei jälleenkään tarinassa ollut. Hänen oikeutensa oli jopa arvostella minun tapaani hoitaa talousasioita. Hän katsoi oikeudekseen kertoa, mihin asioihin minulla ei ole oikeus ja mitä kaikkia velvollisuuksia minulla on häntä kohtaan. Kiitollisuus on sana, jonka selkeästi olen hänelle unohtanut kertoa. Olin juuri toissapäivänä kertonut miehelleni, että minusta on alkanut tuntua, että esikoiseni sittenkin aikuistuu. Kuinka hänestä kasvaakin ehkä jopa toisia kunnioittava aikuinen, kunnes jälleen myrsky puhkesi ja ymmärsin, että maailma tai me vanhemmat toisimme lapsen eteen mitä vaan, hän ei sitä juuri opi arvostamaan. Hän on saanut liikaa ja liian helposti. Omasta mielestään toki, hän ei ole saanut koskaan mitään, ei ainakaan riittävästi. Juuri kun olin ajatellut antaa hänelle jälleen enemmän, kun hän ansaitsisikaan.

Nyt minun ei auta, kun palata unelmakarttojeni pariin ja löytää sieltä, mihin olen menossa ja mistä kaikesta olenkaan kiitollinen. Muistuttaa itseäni, että vaikka mieleni sää on pilvinen, minä elän, voin hyvin ja kasvan ihmisenä. Olen kiitollinen tästä ajasta, joka tarjoaa mahdollisuuden pysähtyä pohtimaan, minne tämä tie elämääni johdattaa.

 


”Ihminen on onnellinen niin kauan kuin hän itse niin päättää, eikä mikään pysty häntä estämään.”- Alexander Solzenitsyn

maanantai, 17. huhtikuu 2017

Totuus on Tarua pelottavampaa

Iskipä jälleen silmiin uutinen, joka sisälsi jonkin ns. selviytymistarinan lapsesta, joka oli kasvanut aikuiseksi. Hänellä oli taustalla melko normaali lastensuojelu tausta. Kuinka hänestä puhuttiin tuossa uutisessa selviytyjänä ja eheänä aikuisena. Kuitenkin itse eläneenä erilaisen lapsuuden osasin lukea rivien välistä, kuinka haastavaa hänen oli sitoutua esim. yhteen työnantajaan, kuinka hän oli tehnyt lapset nuorena kenties paikatakseen oman rakkauden puutteensa ja kuinka hän oli hakeutunut alalle, jossa sai auttaa muita ja tiedostamatta myös itseään. Jollain kategorialla minäkin olen selviytyjä ja olen siitä kai jokusen kerran kuullutkin. Minulla on oma koti, lapset, erittäin pitkä parisuhde, työ ja kaikki mitä tässä yhteiskunnassa kuuluukin olla. Kuitenkin minussa sisällä asuu se lapsi, joka sai pienestä pitäen rukoilla parempaa huomista ja ennen kaikkea sisarusten selviytymistä yön tuntien läpi. Tuo pieni lapsi joka olin ja tuo sisäinen lapsi, joka minussa elää vieläkin, ei tunne olevansa turvassa aina vieläkään. Yöt edelleen ovat ajoittain armottomia.  Minä joudun tekemään paljon työtä, jotta voisin luottaa, että elämä kantaa. Minun on mahdotonta olla hallittavana tai kannateltavana. Kuka vaan voi kuvitella, miltä minusta tuntuu, kun täytyy olla koko ajan tietoinen kaikesta menneestä, tulevasta, nykyhetkestä, hallita kaikkea mikä vaan on hallittavissa. Kukaan ei siihen pysty, en edes minä. Joten elän omanlaisessa epävakaudessa koko ajan ja se tuo mukanaan turvattomuutta. Minua ehkä jopa sanattomasti loukkaa, kun minusta ajatellaan, että olen selviytyjä tai että selviydyn mistä vaan, sillä olen selviytynyt lapsuudestani. En oikeasti ole arjen sankari. Jos saisin valita, en olisi halunnut selviytyä, vaan olisin halunnut normaalin perheen. Kuitenkaan en halua olla katkera menneisyydelleni, sillä se on muovannut minut. Kuitenkaan en ole yhtä kuin menneisyys vaan olen kuin tulevaisuus. Minun pitäisi voida olla heikko tänään, sillä en voinut olla sitä lapsena. On turha puhua selviytymisestä, kun ei näe sen verhon taakse, että kuinka paljon siellä loppupeleissä onkaan vuotavia haavoja.

Minusta yhteiskuntamme on liian höveli nostamaan sankariviittoja ihmisten niskaan, jotka leimataan selviytyjäksi. Minusta olisi kamalan pelottavaa, että joutuisin julkisesti olemaan selviytyjä, sillä en voi tietää, millainen romahdus odottaa nurkan takana. Minulla oli lapsuudessa ystävä, jonka kotona oli omat ristinsä. Minä aina ihastelin häntä, kun hän selviytyi olosuhteista huolimatta niin kamalan hyvin. Hän selvisi aikuisuuteen ja pitkän matkaa aikuisuutta, kunnes lopulta yksi aivan normaali ja elämään kuuluva asia suisti hänet raiteiltaan. Hän ei vaan enää jaksanut olla vahva. Minä tiedostan, että minulle voisi käydä aivan yhtä hyvin samoin. Tänään kukaan, en edes minä puhu hänestä selviytyjänä. En myöskään kadehdi häntä. Hänen ansiostaan tiedostan entistä paremmin sen, että ihmismieli on rajallinen. Hyvin pienet asiat elämässä tuovat päivittäin mielikuvia menneisyydessä koetuista raakuuksista, laiminlyönneistä, turvattomuuden tunteista tai uhkakuvista. Tunne ei unohda. Kyse on vain siitä kuinka hyvin me ns. ”selviytyjät” sen peitämme. Me emme voi kavahtaa tai säikähtää aina, kun jokin arkinen ääni, tuoksu, tunneaistimus tuo mieleen sen kokemuksista karkeimman. Ei, me vaan jatkamme matkaa ja yritämme unohtaa syntyneen mielikuvan, kunnes jälleen jokin toinen kuva menneisyydestä valtaa mielemme… Sellaista se on, todellisuus, jota moni elää. Me voimme olla eheämpiä, mutta ehjäksi ei voida tulla, jos on kerran sirpaleiksi pirskoutunut. Usein rikkinäinen lapsuus, on rikkonut useita kertoja jo paikatun ja liimatun elämän. Joka kerta jo rikkoutunutta paikatessa, on entistä heikompi ja entistä rikkoontuneempi, entistä haavoittuneempi tähän elämään.

”Jonakin päivänä olen puu,
ja tuuli laulaa oksissani
ja aurinko tanssii lehdilläni,
ja olen vahva ja kaunis
kaikkina vuodenaikoina.” - Kahil Gibran

torstai, 13. huhtikuu 2017

Maailmanmenoa

Olen ollut jokusen viikon tässä ihan kunnon nuhiksessa. Flunssa on kaikessa säälittävyydessään armollinen, sillä se on elimistön tapa sanoa, että hidasta vähän. Toki flunssasta huolimatta arki rullasi, mutta siinä arjessa ei ponnisteltu, vaan uppouduin sohvalle aina tilaisuuden tullen. Yöuni jäi katkonaiseksi ja nyt toipuneena nukun sitten nauttien unesta ihan joka sekuntti. Unimaailma sieppaa minut syövereihinsä heti kun pään tyynyyn painan. No joka tapauksessa siis flunssan raiskaamassa arjessa, on tavallista enemmän aikaa pohtia ja haaveilla tätä maailman menoa. Ne asiat joiden äärelle pysähdyn normi arjessa hetkeksi, niin ajan kanssa niitä samaisia asioita voi tarkastella sitten kolmiulotteisina kuvina, joka suunnasta. Se sopii kaltaiselleni hajattelijalle, kuin minä.

Minä muistan, kun olin esikoista synnyttämässä, oli synnytyssairaalassa isien kahvihuone. Todella järkevä asia, sillä jotkut meistä synnyttää hieman pidemmän kaavan mukaan. Kuitenkin joku neropatti oli varastanut kahvikassan ja kuulemma se hävisi toistuvasti. Kassan toistuvien varkauksien vuoksi kahvihuone oli käytössä, mutta kahvia siellä ei voinut keittää. Minusta oli käsittämätöntä, että kenellekkään tulisi siinä synnyttäessä tai synnytystä tukiessa mielenkään se muutama markka kassan pohjalla. Silloin siis tosiaan elettiin markka aikaa. No tästä aasinsilta nykyaikaan. Olin aivan ihmeissäni, kun luin uutisen lasten syöpäosastolta kadonneista tableteista. Jos minun lapseni sairastuisi, ei maailmaan mahtuisi muuta. Kuka kummassa voi pohtia tilanteen hyödyntämistä ja pakata kassiin jotakin, joka voi auttaa/edistää/viihdyttää näitä sairaita lapsia. Kuinka suuri ihmisen oman navan täytyy olla, jotta toisen kärsimys menee oman edun eteen? On minua hämmästyttänyt jälleen Syyrian sodan raakuudet. Sodan, joka syttyi hyvin pienestä teosta, sytyttäen pinnan alla roihuavan vihan ja katkeruuden kokonaiseksi sodaksi. Ei tuo pieni teinipoika ymmärtänyt tekonsa seurausta, kun graffittin seinään kavereidensa kanssa maalasi. Yksi pieni teko on maksanut hirveän paljon koko kansalle. Järkytti minua toki Tukholman terroritekokin, jossa jälleen moni menetti läheisensä. Enkä usko, että tuo teko edisti asiaansa, oli se tekijällä mikä hyvänsä. Jos uutisointiin on uskomista niin häntähän harmittaa vain, kun niin harva sai surmansa.

Meidän jokaisen maailma pyörii enemmän tai vähemmän oman elämämme ympärillä. Me saatamme tietämättämme ohittaa jokainen päivä jonkun, jonka hätä on tappavan suuri. Me törmäämme varmasti päivittäin johonkin, joka on juuri menettämässä tai menettänyt rakkaimpansa tai jonkun joka juuri sillä hetkellä hautoo itsemurhaa tai itsensä satuttamista. Me emme vaan havaitse sitä, sillä oma maailmamme pyörii omalla radallaan. Me emme voi pysähtyä jokaisen läsnäolevan kohdalle ja kysyä, onko kaikki hyvin. Kuitenkin todellisuuden tiedostaminen herättää välillä riittämättömyyden tunnetta. Pahat asiat tässä maailmassa kiertää niin paljon hyviä helpommin tai siltä minusta tuntuu. Tästä esimerkkinä, esimerkiksi juurikin se Syyrian sota. Tai ongelmat, jotka periytyvät sukupolvelta toiselle, kuten päihdeongelmat, väkivalta yms. Myös läsnäolon rajallisuudesta sain opetuksen, kun olin viettämässä erään kaverin kanssa iltaa ja puhuimme, puhuimme mustasta ja valkoisesta sekä kaikista harmaan sävyistä. Kun ilta oli päättynyt, oli päättyä hänen elämänsä. Läsnäollessani minä aistin toki hädän ja tiesinhän, että kaikki ei ole ok, mutta en aistinut tilanteen olevan niin huono. Hän onneksi sai apua, mutta tuokin hetki pysäytti minut. Me todellakin pyörimme elämässämme omalla radallamme.

Tämä kaikki pohdinta sai minut uneksimaan unessa, että minulla oli rahaa. Raha oli tullut jostain yllättäin, liekkö arpavoitto tai muu, en tiedä. Rahaa ei ollut roiskimalla vaan riittävästi elää unelmaansa. Olin oikeassa elämässä ollut ko. viikolla Helsingissä koulutuksessa, keskellä ehkä Helsingin huonomaineisinta aluetta, lika, pöly ja ne epäsiistit ihmiset taisivat tulla uniini. Tosiaan en asu Helsingissä, mutta tämän unelmani toteutin Helsinkiin. Olin ostanut Helsingin keskustasta kaksi pientä lähes purkukuntoista huvilaa. Uskokaa huvikseen, että ne huvilat olivat samalla tontilla, toistensa kuvat ja tosiaan Helsingissä. Ne huvilat oli helpompi löytää, kun oikeassa elämässä parkkipaikka. No joka tapauksessa toisesta huvilasta tuli rapakuntoinen lähimmäisyyden huvila. Siellä oli ovet aina auki ja pannut kuumana. Siellä sai syödä ja nukkua niin lapset, nuoret, aikuiset, vanhukset kaikista yhteiskuntaluokista. Ainut hinta oli se, minkä kukakin halusi maksaa tai olla maksamatta. Jos rahaa ei ollut niin sai esim. ajaa nurmikon, pestä ikkunan tai remontoida jotakin ja siis vain ja ainoastaan jos vain halusi tai siihen oli varaa tai toimintakykyä. Pääasia, että kaikki olivat tervetulleita sellaisina kuin he olivat. Minun maailmassa minä olin turvassa, vaikka oikeassa maailmassa se ei kai menisi niin.

No toinen huvila oli rauhoittumisen huvila ja siellä oli paljon valoa, lepotuoleja, kiikkuja ja patjoja lattialla. Siellä oli paljon viherkasveja ja jostain kumman syystä pari kissaa, jotka menivät ja tulivat. Ne eivät olleet minun kissoja, vaan kissoja, jotka tuntuivat kuuluvan sinne. Huvilalle sai tulla rauhoittumaan tai tekemään työtä. Ainut ehto oli hiljaisuus. Ei puheluita, ei mekkalaa itsestä, eikä muista. Siellä oli myös pannu kuumana, päivinä jolloin väkeä riitti. Maksu jälleen toteutui omantunnon mukaan. Kaikki työ näillä huviloilla toteutettiin vapaaehtoisvoimin. Voitteko kuvitella sitä yhteenkuuluvuuden tunnetta? Koskaan huvilat eivät kai menestyneet, mutta olivat täydellisiä omassa vaatimattomuudessaan. Tunsin väsymystä, mutta se yhteenkuuluvuus ja hyvä olo tuottamastani ilosta oli niin suurta, että väsymys oli toisarvoinen asia. Minulla ei kai koskaan tule olemaan rahaa niin, että voisin tämänkään maailman kolkan pelastaa tai edes koko maailmaa, mutta minä lupaan yrittää tehdä joka päivä edes jonkin pienen ja hyvän asian senkin uhalla, että tulen itse satutetuksi. Minä toivon, että hyvä tässä maailmassa kiertäisi kuten paha tuntuu kiertävän. Minä toivon, että niin minun maailma, kun muiden maailma aukenisi vähän muidenkin radalle, jotta kenenkään ei tarvitsisi tarpoa matkaa yksin. Jaettu suru ei lievene, mutta sen kantaminen muuttuu kevyemmäksi. Jaettu ilo tuplaantuu poikkeuksetta. Jaetut huolet, saattavat jaettuna näyttää jopa mahdollisuudelta, kun taakan jakaa, saattaa se toinen nähdä asian aivan uudelta suunnalta. Jaettuna asioihin saa aina uusia sävyjä.


kivi.jpg