sunnuntai, 13. kesäkuu 2021

Onnea on pienet hetket kesässä

Minun kaunis kuopukseni päätti menestyksekkäästi peruskoulu taipaleensa. Hän, joka ei ylä-asteelle siirtyessä juuri jaksanut pitkäkestoisen koulukiusaamisen seurauksena enää uskoa elämään juurikaan. Kävi kuitenkin ihme. Uudessa koulussa oli samat kiusaajat, mutta siellä oli varauduttu ongelmaan ja hän sai mitä ihanimmat aikuiset ympärilleen, jotka turvasivat hänen koulutiensä. He tekivät töitä nostaakseen kuopukseni itsetunnon syvältä suosta ja valoivat uskoa tulevaan. Olen ikuisesti kiitollinen noille turvallisille aikuisille, jotka puhalsivat kuopukseni rankoista kokemuksista huolimatta elämään. Kumpa kaikkialla olisi noin taitavia ihmisiä, välittäviä ihmisiä, jotka ovat valmiita tekemään nuorten puolesta työtä. Nyt tuo kuopus siirtyy uusiin elämän vaiheisiin ja uskon hänen kantavan sydämessään näitä kouluvuosia aina.

Itse olen edelleen aivan loppu. Jotenkin talous on tasapainossa hetkellisesti. Siitäkin tunnen kiitollisuutta. Kuitenkin koulu ja työ yhdistelmä on melko vaativa, etenkin kun taustalla on pitkäkestoinen uupumus. Työssä on menossa suuri projekti, joka vaatii hirveästi uutta, jotain sellaista, mihin on vaikea eettisestikkään sitoutua. Lisäonnettomuuskin yllätti ja sain uuden kollegan, joka edustaa kaikkea sitä, mitä minun on ihmisissä vaikea arvostaa. Hän kampittaa mennen tullen, uhriutuu, ei tee työtä, mutta saa ihmiset näkemään hänet jonkinlaisena pyhimyksenä. Ei sillä, etteikö tuo toteemi horjuisi koko ajan, mutta sitten hän pukee ylleen uhrin viitan ja saa taas ihmiset uskomaan, jopa minut, että ne tehdyt virheet ja tekemättömät työt ovat aina jonkin muun syy, ei koskaan hänen. Nyt minä olen saanut kunnian olla hänen silmätikkunsa. Hän saastuttaa maata takanani. Ei sillä, ettäkö se haittaisi, sillä teen työni huolella ja juuri niin kuin pitää. Kuitenkin minusta tuntuu, että hän nöyryyttää ja kyykyttää minua, vaikka hierarkiassa on ns. alempi toimihenkilö. Olen ihan puhki. Kun joskus pääsen kotiin, en jaksaisi enää mitään. Minua ei huvita mikään ja on palannut tuttu oksennus kurkun päähän, kun sunnuntai viikonlopun jälkeen koittaa. Ei ole halua mennä töihin lainkaan. Minä luovutan ja katson uutta. Haaveilen, että jonakin päivänä minä olen vaihtamassa työtä ja siinä välissä olisi oikea loma. Sillä nythän minulla ei koulun vuoksi juuri lomia ole. Vapaapäivät ovat viikonloppuja ja niihin pitää mahtua koulutöiden lomaan koko kesä. Tuo toivo uudesta saa minut edes hetkellisesti sietämään kaikkea sitä, mihin joudun sitoutumaan. Tiedän jo kokemuksestakin, että täydellistä työtä ei ole, mutta ei työ voi olla kaikki, ei sen pitäisi vaatia tekemään arvovalintoja niin, että pakottaa valitsemaan painostuksesta sen huonomman vaihtoehdon, kerta toisensa jälkeen.

Kesää minä rakastan. Aurinkoa ja tuulen tuiverrusta iholla. Hitaita aamuja. Minä voisin elää ikuisessa kesässä. Kaikki kukkii ja joka paikassa on vihreää. Rakastan jopa itikoita, mutta se johtunee siitä, että näillä leveysasteilla niitä ei ole riesaksi asti. Ihanaa seurata, oman pihan lintupöntön asukkaita, kuinka he rakensivat pesänsä, herättävät ja saattavat nukkumaan viserryksellään. Pian linnunpoikaset ovat niin isoja, että kokeilevat omia siipiään, kuten minun lapsenikin tekevät. Miten ihana on nähdä hedelmäpuiden kukkivan ja valmistautuvan kantamaan satoaan. Pihassa kukki tänä vuonna luumu, kirsikka, päärynä ja omena. Mansikan kukat ovat kauneimmillaan, samoin mustikkapensaat ovat kukintoa täynnä. Pihan, kun luonnonkin muut kukkivat saavat haukkomaan kesäaamuisin henkeä. Miten kaunista kaikki onkaan. Kesä on se, joka tuo toivoa. Kumpa osa uupumuksesta väistyisi ja pääsisin näkemään kaiken vielä kirkkaammin. Voisinko saada virtaa ladattua talveen, jotta jaksaisin hengittää senkin yli toivoen uutta kesää. Kiitos elämä, että jaksoin tähän päivään, kumpa jaksaisin vielä huomiseen.

 

” Muistinko mä kuuta katsoo, Ja unelmoida joutavaa, Virheilleni naurahtaa, Tää ei oo niin vakavaa... Jos tämä ois iltani viimeinen, Osaisinkin olla onnellinen.” Jannika B

sunnuntai, 25. huhtikuu 2021

Mustasta harmaaseen

Se hetki, kun voimat vaan loppuivat. Korona-eristys, veli ikävä, yksinäisyys, taloudelliset paineet ja arki vaan ryöpsähti yli. Olin kai jaksanut liian kauan. Työssä erään projektin myötä jouduin nousemaan eettiselle terälle, jossa yritin tasapainotella. Tämä toimi kai loppumattoman laskupinon ja alkaneiden opiskelujen myötä, viimeisenä pisarana. En nukkunut enää. Yöt olivat loputtoman pitkiä. Tuijotin pimeyteen ja kuuntelin mieheni hengitystä, taistelin milloin laskujen, milloin tekemättömien töiden kanssa. Esikko kipuilee ja purkaa sitä välillä niin, että lyö henkilökohtaisuuksilla. Kuopus on suht tasainen, mutta omat kommervenkkinsä hänkin tuo elämään. Hän jopa karkasi kotoa yhdeksi yöksi. Sitä en koskaan kuvitellut kokevani. Riittämättömyys äitinä, vaimona, työntekijänä ja ihan ihmisenäkin tuntui ylitsepääsemättömältä epäonnistumiselta. No pian aloin elämään niin, että elän vaan tunnin kerrallaan. Suunnittelin, kuinka päättäisin päiväni. Kirjoitin viimeisen kirjeeni, laitoin siihen yksityiskohtaiset ohjeet, kuinka asiat pitäisi hoitaa. Kun oli mahdollisuus olla yksin kotona, kokeilin paljonko minulla menisi aikaa, kun virittelisin itselleni sen viimeisen keinun. Minä kuvittelin mielessäni, kuinka hirttäytyisin ja pohdin asioita, mitkä viime hetkellä estäisi minua toteuttamasta suunnitelmaani. Minä jopa kokeilin laittaa silmukan kaulaani. Totesin, että pelkäsin kuoleman aiheuttamaa kipua. Niimpä minä päätin, että otan hieman vahvempia särkylääkkeitä, päivä oli suunniteltu niin, että kuopukseni ei olisi se, kuka minut löytäisi. Suunnitelma ontui, sillä särkylääkkeet otettuani en kyennyt enää sitä tekemään, sillä en pystynyt juuri liikkumaan ja nukahdinkin. Tuon episodin jälkeen ilmoitin ensimmäistä kertaa elämässäni töihin, että olisin sairas. En enää voinut, kun rypeä siinäkin epäonnistumisessa, että en voinut edes päättää päiviäni. Uneksin, kuinka lupasin veljelleni, että pian olisimme taas yhdessä. Näin unta, jossa olisimme lapsia ilman sitä taakkaa, mitä oikeassa elämässä jouduimme kokemaan. Tunsin miten ihanan vapaata meillä olisi. Se tunne, se vapaus ja veljen läsnäolo olivat ainoita asioita, jotka auttoivat minua tuossa hetkessä. Minä päivästä toiseen rukoilin omaa kuolemaa, rohkeutta päättää päiväni. Minä taisin luovuttaa sen suhteen, että tulevaisuutta olisi olemassa. Tunti ja hetki kerrallaan minä hengitin ja toivoin, että en hengittäisi. Työssä sain palautetta, olet aina niin positiivinen ja lämmin. Kukaan ei nähnyt, mikä musta helvetti sisälläni paloi. Yritin mitä tahansa, minä kompastuin. Minä en nähnyt mitään muuta, kun mustaa.

 

Viime vuoden lopussa jo olin kovin toivoton ja väsynyt ja pohdin, että olisiko ihan itsemurha aloittaa tähän kaikkeen vielä opiskelutkin. Minä mietin ja ajattelin, mutta itselleni oppiminen on aina ollut voimavara, joten ajattelin jaksavani. En kuitenkaan kai osannut tällä kertaa asiaa realistisesti pohtia. Ehkä aiemmin en ole ollut opiskeluissa ihan näin puhki, kun nyt olin. Kuitenkin opiskelu jättää sen kaiken muun edes hetkittäin varjoonsa. Elämä ei ole kevyttä tänäänkään ja tuntuu kaukaiselta ajatus toivosta, mutta nyt en enää ajattele kuolemaa, vaan hengitän hetken kerrallaan, suoriudun opiskelusta tehtävä kerrallaan, työssä olen päättänyt toimia työnantajan painostuksesta huolimatta omien arvojeni mukaisesti, elän lasku kerrallaan. Minä en pysty ajattelemaan tulevaa, olen niin psyykkisesti, kuin fyysisesti aivan loppu. En kuitenkaan enää mieti kuolemaa, vaikka en kyllä mieti elämääkään. Kuitenkin nyt on parempi, kun aiemmin.

 

Ihminen on kyllä ihan mahdottoman yksin tämänkaltaisen epätoivon keskellä. Miten rikki olin tai olen, miten vähän se kuitenkaan ulospäin näkyy? Ei minulla ole ollut juuri ketään kenen kanssa asiaa pohtia. Siksi kai karkaan sinne omaan mielikuvitukseeni, uuteen lapsuuteen veljeni kanssa. Sieltä kai sitä lohtua haen. Kevät alkaa kääntää sivuaan, se kai on se lupaus toiveesta. Pitkä synkkä talvi väistyy valon tieltä. Jokin hyvä ja toivo näyttäytyy enkelinä varjoissa, tiedät, että jotakin näkyy, mutta et voi olla aivan varma, näkyykö, onko se totta. Kumpa minä jonakin päivänä näkisin sen kirkkaana ja loistavana.

 

”On asioita, jotka elämässä on elettävä monta kertaa uudelleen. Ei siksi, että haluaisi palata, vaan siksi, että sydän pääsisi viimein vapauteen. -Susanna Jussila

keskiviikko, 6. tammikuu 2021

2021

Yleensä uuteen vuoteen liittyy sellainen uuden alun jännite, ikään kuin kääntyisi uusi sivu. Tänä vuonna minulla ei ole tuota tunnetta. Onneksi, sillä uuteen alkuun liittyy aina odotuksia ja kun ne odotukset eivät täyty tulee pettymys. Nyt ensi kertaa minä annoin vuoden vaihtua ihan itsestään, enkä minä odota mitään. Menen vain virran mukana ja otan vastaan sen mitä tulee. En usko ihmeisiin, en odota huomista, vaan myötäilen aikaa, sillä muuhun ei voimavarat riitä. Ehkä tämä on hyväkin asia, sillä en hukkaa olematonta energiaa turhiin toiveisiin tai ajatuksiin, ei pakko ajatuksia jaksamisesta. Kunhan hengitän ja siirryn hetkestä hetkeen, tässä ja nyt. Kuuntelin erästä manifestaatiota, jossa ankkuroitiin hyviä asioita menneestä peukalon ja etusormen väliin. Olin niin puhki, että en keksinyt niitä voimaantumista tukevia hetkiä kai yhtäkään. Minun piti luoda noita hetkiä tulevaisuuteen, ikään kuin lapsena, kun pelkäsin tai olin turvaton, kun kuulin tai tunsin sisarusteni hädän, minä keksin meille ns. rinnakkaistulevaisuuden tai hetken, minkä avulla kestin sen hetken yli. Minä aikuinen ihminen, joka elän suhteellisen tavallista ja näennäisesti turvallista aikuisuutta tässä helvetin maailmassa, turvaudun niihin samoihin keinoihin luodakseni maailmaan jotain hyvää, kun lapsena, kun koin äärimmäistä hätää. Miten maailmani ajautuikaan jälleen näin synkkään virtaan, mikä vei sen valon ja uskon, toivon ja keijupölyn?

Näinä hetkinä sitä aina kaipaisi sitä ehjää lapsuutta, josta voisi ammentaa, johon voisi ankkuroitua. Jokainen lapsi, joka on kokenut edes hieman ehjää lapsuutta on saanut sellaisen voimavaran, että sitä ei korvata millään rahalla, mutta heille se on itsestäänselvyys ja vain harvat osaavat sitä arvostaa. Kadehdin heitä, joilla elämässä on ollut hetki ilman todellista vastuuta, heitä, joita on rakastettu, vaikka se olisi mennyttä, niin silti siihen voi aina mielikuvissa palata. Minulta puuttuu tuo hetki, ei ole mökkikesiä, jossa tuoksuisi kesä, ei ole halausta tai rakkauden osoituksia, ei ole tunnetta, että olen arvokas, ei pullan tuoksua, ei edes yöunta, mitä ei varjostaisi valmius taisteluun tai pakenemiseen. Oli vain se loputtoman pitkä matka kotiin, jonka toivoi kestävän ikuisesti, sillä koskaan ei tiennyt mitä kodin oven sisäpuolella odotti. Oli vain loputon huoli ja hulluus joka ympärillä aiheutti pimeyttä. Toki on se ensi rakkaus ja se katse, se hetki on se ainut, ohikiitävä hetki, joka sillä hetkellä vei sen kaiken pahan. Sen katseen aikana en miettinyt mitään. Siitä katseesta olen kovin kiitollinen, vaikka se ei montaa hetkeä kestänytkään. Toki noita ainutlaatuisia hetkiä olen kokenut myöhemmin lasteni kautta ja heidän kanssaan. Tunteita, jotka saavat minut tuntemaan äärimmäisen suurta rakkautta tai ylpeyttä, mutta lapsiin liittyy myös aina se vastuu. Vastuu, joka on painanut minua aina. Vapaus on sana, jota minulla ei vain ole ollut. Vastuu on se, joka seurasi minua läpi lapsuuden, aina tänne saakka. Varuillaan olo ja turvattomuus ovat olleet työkaluja, jotka taskuissa synnyin. Toisaalta ilman tuota lapsuutta, ei olisi sisaruksiani ja he ovat osa onnea ja he saavat minut tuntemaan jotain ainutlaatuisen syvää tunnetta, rakkautta ja erilaista ylpeyttä, ainutlaatuista lämpöä ja tuo tunne säilyi, vaikka veljeni nukkuikin pois. Hän asuu sydämessäni ikuisesti. 

Tänä vuonna kehoni ei enää jaksa taistella, se ja mieli hyväksyy. Tuli mitä tuli. Menen hetken kerrallaan, enempään ei pysty. 

"Elämä kulkee kuin hiljainen rukous, joka saa voimansa vasta matkalla."- Kati Taipale

 

perjantai, 25. joulukuu 2020

Joulun aikaa...

Tämä joulu muistuttaa hyvin, miten väsynyt olin viime jouluna, ei sillä, että tänä vuonna olisin sen tuoreempi. Tilasin tänä vuonna siskon tytölle joululahjan. Onneksi tulin maininneeksi asiasta esikolleni, joka muistutti, että kyseinen lahja oli jo hankittu aiemmin hänelle. No eipä siinä, esikko pelasti tilanteen ja osti hänelle jotain muuta. Siskon pojan lahja odottaa tuossa makuuhuoneen lattialla lähettämistä edelleen, sillä posti ei polkenut kovin ahkerasti tänä vuonna ja lahjan tulo viivästyi, loppu onkin omaa saamattomuuttani. No tuli sitten eilen aika avata omat lahjat ja kuinka ollakkaan esikkoni sai samat lahjat, kuin viime vuonna. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa, että olin ne jo hänelle hankkinut. Voi, että minua harmittaa tämä lahjatilanne esikkoni puolesta. 

Joulu muuten on ollut tänä vuonna hiljaisen läsnäoleva. Olen saanut levätä, syödä ja nauttia perheestäni. Minulla ei ole ollut aiempien vuosien tapaan tarvetta suorittaa. Tästä joulussa kai pitäisikin olla kyse. Koronan vuoksi meillä ei ole vieraita tänä vuonna, vaan olemme olleet omalla porukalla, oman ydinperheen kanssamme, ei aikatauluja, ei mitään, mitä pitäisi. Kaipaan toki siskoani ja hänen lapsiaan, mutta turvallisempaa näin. Miehen äitiä emme ole Koronan vuoksi nähneet koko vuonna. Toki mieheni soittelee hänelle useita kertoja viikottain ja pyrkii siten olemaan läsnä. Veljelleni veimme kynttilän muualle haudattujen muistopaikalle, häntäkin ikävöin kovin.

Olen nähnyt viime aikoina unta, että tämä olisi minun viimeinen jouluni ja se uni tuntuu kovin armolliselta. Ei ehkä kovin totta, pelkkä uni, mutta tuo lohtua. Lohdun tunne on yllättävä, mutta perustelen itselleni sen unessa sillä, että olen elänyt jo pitkän elämän ja kokenut kaiken. Eihän se edes toisaalta pidä paikkaansa, sillä lasteni elämä on vasta alussa, mutta niin minä unessa ajattelen. Luulen, että tämä tunne tulee vaan tästä epätoivoisesta väsymyksestä mitä koen, omanlaisesta toivottomuudesta, josta en tunnu pääsevän yli. On pimeää ja en tiedä minne mennä, en hereillä, en unessa. Riittämättömyyttä, sitä on unessa, kun hereillä. Taistelutahto on hukkaantunut.

Oikeassa elämässä minä pääsin opiskelemaan jälleen, mutta en löydä intohimoa sitäkään kohtaan. Opiskelu on aina ollut elämässäni se ponnistuslauta uuteen ja tuoreeseen alkuun, mutta ennen kuin koulu edes alkaa, se tuntuu vaan kivirekenä, jota kuljetan mukana. Tänään minä en toivo, sillä toivo ei vie minua tällä kertaa minnekkään. Minä luovutan ja hengitän taakkaa ulos. Annan tämän hetken virrata läpi kehoni taakkoineen päivineen. En anna toivon tai uskon hukata energiaani, akkuani, joka on jo pidempään ollut punaisella. Olkoon tällä kertaa. Kiitos tämä vuosi, olet hiljalleen ja pala kerrallaan nujertanut minut. Kiitos kynttilän valo ja läheiset, etenkin lapset, sillä he ovat kaikkeni juuri tässä hetkessä. Ilolla hyvästelen vanhan vuoden, uudelta en odota mitään. Olkoon millainen hyvänsä, kaikki on otettava vastaan. 

"Joskus valinta on tehtävä, vaikka tarjolla olisi vain huonoja vaihtoehtoja." (voi toki jättää valitsemattakin, sekin on valinta)


 

lauantai, 7. marraskuu 2020

Kuopuksen valinnanvapaudesta ja siitäkin syntyvää ajatuksen lentoa hentoa

"Heittäydy täysii, mitä ikinä teetkin ja elä nyt, missä ikinä meetkin, Heittäydy täysii, siihen mikä on tärkee". -Robin

Minun kuopukseni käy viimeistä peruskoulun luokkaa. Hän on jotenkin oireillut koko syksyn ja olen ollut tosi ihmeissäni, sillä hän ei ole ollut sellainen. Hän on ollut jotenkin tuskainen. Nyt vihdoin se syy selvisi, kun hän alkoi puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän kertoi, että menisi lukioon ja sitten ammattikouluun. Minusta ajatus oli hassu ja jatkoin keskustelua ja selvisi, että hän luuli, että minä odotin hänen menevän lukioon. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun kannustin häntä menemään ammattikouluun ja sitten jatkamaan opintoja, jos siltä tuntuisi. Hän varmisti monta kertaa, että voiko se olla oikeasti mahdollista, että hän ei kävisi lukiota. Esikoisenikin kai oli voimistanut ajatusta kuopukseeni pään sisällä, että minä vaatisin lukion. Olin kovin yllättynyt tästä ajatuksesta. Minä ajattelen niin, että lapsi saa valita oman reittinsä ja reittejä leivän syrjään on monia, eikä yksikään valinta lopulta sulje mahdollisuuksien ovia. Koin jotenkin hetkellistä huonommuutta, että lapseni ajattelee, että hänen valintansa on jotenkin kiinni minun odotuksista, saati, että ne oletetut odotukset ovat vielä vääriä. Olen kuitenkin onnellinen, että hän sai nyt puhuttua, sillä minulla on täällä astetta rennompi lapsi, joka murtautuu huoneestaan jälleen elämääni. Hänen ei tarvitse stressata sitä, että hän ei kelpaa, jos ei mene lukioon ja kirjoita erinomaisia papereita. Kuopukseni on jotenkin niin kaunis sisältä. Miten hän onkin niin herkkä ja huomioi aina toiset ensin. Toisaalta minua pelottaa, sillä hukkaako hän itsensä näissä maailman myrskyissä, tallaako maaima hänen kauneutensa. Toisaalta kuopukseni kesti 6 vuotta koulukiusaamista ja silti hänestä kuoriutui tuo valon ihminen, että toivoakin on, jos hän eksyy, ehkä hän löytää takaisin polulleen. 

Kuopukseni on pohtinut viime aikoina mennyttä konkurssiamme. Hän puhui tänään siitä, että hän on yllättynyt miten vähän konkurssimme vaikutti minuun. Hän vertasi tilannetta toiseen konkurssiperheeseen, jossa perheen äiti hukkasi mielenterveytensä kokonaan ja se vaikutti traagisesti koko perheeseen. Kiitin kuopustani tuosta ajatuksesta. Ehkä se kertoo siitä miten paljon pystyn piilottamaan tuskaa sisälleni ja mikä parasta, se meidän epäonnistuminen ei vielä näy lastemme elämässä, vaikka elämämme onkin ollut melko köyhää konkurssin jälkeen. Meidän virhe konkursissa oli rehellisyys. Meillä ei ollut yrityksessä kiinni yhtään omaa omaisuuttamme, kun konkurssi tuli, me olisimme voineet antaa mennä vain yrityksen, mutta me tyhmänä otimme omalle kontollamme velkaa maksaaksemme kaikki yrityksen velvoitteet pois ja se on vienyt meitä kuin pässiä narussa kaikki nämä vuodet. Emme ole oikein koskaan päässeet taloudelliseen tasapainoon tuon jälkeen ja joskus, kuten tämän syksyn aikana, on alkanut usko loppua siitä, että loppu koskaan koittaisi. Toivon todella, että omien lapsien ei tarvitsisi koskaan kokea tämänkaltasta taloudellista taakkaa. Katkeruutta osaltaan edistää myös, että konkurssiin johtaneet tapahtumat olivat ns. kolmansien osapuolten aiheuttamia vahinkoja yrityksellemme. Toki kannamme vastuumme ja epäonnistuminen on puhtaasti omaa epäonnistumista, tyhmää uskoa oikeudenmukaisuuteen ja varmaan vähän onneenkin. Onneksi tuo aika on ohi, vaikka siitä vielä maksammekin, kai loppuelämän.

Nyt Korona-aika haastaa yrityksiä ihan uudella tavalla, siellä on syntymässä uusi sukupolvi konkurssiyrityksiä, sekä yrittäjiä ja toivon, että hallitus toimisi, jotta heidän menetys ja tuska olisi edes hieman pienempi, kuin meidän aiemmin konkurssin tehneiden. Konkurssi on henkilökohtainen kriisi ja se koettelee mielenterveyttä, taloudellisen tuen lisäksi yrittäjät tarvitsevat ohjausta-ja neuvontaa, mielenterveyttä tukevia palveluita, kun myös apua käsitellä asioita perheen sisäisesti. Konkurssi on koko perheen vitsaus, ei vain yrittäjän itsensä, lisäksi se koskettaa työntekijöitä, kun myös heidän perheitään. Meidän onni on ollut se, että vaikka työelämä onkin tarjonnut paljon YT-neuvotteluiden myötä epävarmuutta, mutta silti olemme saaneet tehdä työtä ainakin tähän päivään asti ja pyrkiä sitä kautta maksamaan konkurssin luomia velvotteita. Mutta onko Koronan jälkeen töitä tarjolla kaikille, sekin on kysymys. Asiat oli jo meidän aikana hieman paremmin kuin 90- luvun laman synnyttämien yrittäjien, olkoon se tie tuleville vaikeuksia kohdanneille yrittäjille entistä helpompi ja hallittavampi. Säilyköön yrittäjien kasvot inhimillisinä, ei epäonnistujina. Konkurssi elämässäni on ollut suuri kriisi, mutta kokonaisuudessaan opettavainen sellainen. Ennenkaikkea osaan olla kiitollinen siitä, että se osoitti jälleen sisäistä vahvuttani, sillä minussa oli voimaa kannatella sillä hetkellä miestäni, joka oli se todellinen yrittäjä. Yritys oli hänen haaveensa. Lisäksi konkurssi vahvisti sitä, että usko itsessään ei kannattele, se opetti ihmisistä ihan kamalasti, se opetti rehellisyydestä, josta en siltikkään osaa tinkiä, vaikka syytä olisi. Konkurssi toi mukanaan kykyä arvostaa niitä läheisiä, jotka säilyivät, se toi mukanaan kykyä arvostaa vapaa-aikaa, aamupalaa yhteistä ja arjen pieniä onnen murusia. En tosiaan uskalla sanoa olevani konkurssiselviytyjä, tuskin sellaisia onkaan, mutta kuten kaikessa, konkursissakin on kaksi puolta, jokainen meistä saa valita, kumpi puoli vallitsee.

"Sinun täytyy kokea elämäsi kamallimmat ajat, jotta et koskaan pitäisi elämän parhaita asioita itsestäänselvyytenä."