lauantai, 22. syyskuu 2018

"Sä olit perhonen, jonka siivet, eivät kauas kantaneet"

...Sä väsyit kylpyhuoneeseen -Apulanta

 

Kirjaimellisesti se meni noin. Pienen pieni kadonnut sisarukseni lensi tähtiin ja jätti jälkeensä vain tyhjän kuoren. Hän nukkui pois, yksin, elämän raiskaamana, aivan alastomana. Hän esitti minulle joskus toiveen, muista minut sellaisena, kun minä olin, elä sellaisena kun millainen minusta tuli. Minä muistan hänet. Ihmisen, joka oli aivan liian hauras siihen elämään, mikä meille oli kirjoitettu. Mutta minä muistan myös sen, mikä hänestä tuli, kun elämä nujersi. Molempia rakastin yhtä paljon. Syyllisyys on aina ollut vieraani, sillä en millään kaikista yrityksistäni huolimatta voinut kasata häntä, puhaltaa häntä ehjäksi, kun elämä kolhi. Ei ole niin suuria sanoja, jolla voisin ilmaista rakkauteni häntä kohtaan, mutta lohtua tuo se, että hän varmasti tiesi rakkauteni olevan ääretön. Tämä kipu joka minussa on, syö minut sisältä, vie järkeni. Kipu menee lävitseni, kun luotijuna, joka on lastattu muun muassa syyllisyydellä, katkeruudella, menetyksen tunteilla, menetetyllä rakkaudella, toteutumattomilla unelmilla, surulla ja ikävällä. Ja kun se juna menee läpi vauhdilla, matka tasoittuu sen sadasosasekunnin, kunnes juna peruttaa ja menee taas läpi kehoni, kerta toisensa jälkeen, tunti tunnilta. Minusta tuntuu, että minä kuolen. Kuolen pala palalta.

Minä rakastin sinua rakas pieni veljeni niin kovasti. Minä toivoin aina, että elämämme olisi mennyt toisin. Minä yritin niin kovasti auttaa sinua jossain elämän vaiheessa. Käytin kaiken voimani sinuun ja toiseen sisareeni. Te molemmat olette/olitte minulle aina enemmän, kuin sisaruksiani, te olette/olitte kuin minun omia lapsiani. Koin ja koen, että elämän tehtäväni oli suojella teitä. Veljeni, sinun elämäsi ja sinun kipusi oli minun epäonnistumisen seurausta, mutta se ei poista sitä tosi asiaa, että minä rakastin sinua. Haluan lähettää taivaaseen anteeksipyyntöni. Minä totta vieköön yritin.Tokikin tässä ja nyt kysyn itseltäni, että yritinkö sittenkään riittävästi?

Hyvä Jumala, jos olet olemassa. Muistathan taivaan portilla, kuinka kaunis veljeni oli sielultaan ennen kuin annoit hänen menettää siipensä. Ole hänelle armollinen ja anna hänen vapautua rakkauteen, jota hän ei saanut maallisella vaelluksellaan. Poista hänen kipunsa, hukuta rakkauteen, pidä hänestä huolta, sillä minä en pystynyt siihen. Kiitos Jumala siitä, että annat minun uskoa hänen kuolleen luonnollisesti, kaikesta huolimatta. Tässä hetkessä se tuo lohtua.

Rakas veljeni, minä uskon, että me tapaamme vielä. Vielä jonakin päivänä me voimme olla lapsia, sellaisia, kun me kuvittelimme lapsien olevan. Jonakin päivänä me olemme yhdessä, onnellisia, ehjiä ja rakastettuja sieluja. Me laskemme taivaan liukumäissä, leikimme hippaa ja kun saavutamme toisemme halaamme ja nauramme ja kerromme, kuinka rakastamme toisiamme. Meitä ei silloin aika eikä menneisyys paina, vaan me olemme me, tasavertaisina sisaruksina ja ennen kaikkea vapaita. Tässä hetkessä minä toivon, että olisin voinut lentää kanssasi, mutta valitettavasti minun täytyy jäädä. Tiedän, että sinä et haluaisi minua mukaasi, sillä minulla on lapseni ja siskomme, joka saattaa tarvita minua vielä (kuten minä häntä). Mutta rehellisesti nyt tämä kipu jäytää niin kovin, että en tiedä, kuinka onnistun tästä nousemaan. Minulla on aivan sunnaton ikävä. Kuule pyyntöni tämä, anna anteeksi ja kuule kuiskaukseni, jonka lähetin tuulen matkaan, minä rakastan sinua, kuten olen aina rakastanut. Kiitos kaikista yhteisistä hetkistä. Toivottavasti näemme pian, ehjinä ja kokonaisina.

 

sunnuntai, 16. syyskuu 2018

Syyshulinoita

Syksy on tullut aivan ryminällä. Käyn työn ohessa ahkerasti opiskelemassa kahta eri koulutuskokonaisuutta, joten ei tarvitse pohtia mihin vapaa-ajan käyttää. Olen jotenkin onnellinen siitä, että lapset tarvitsevat minua entistä vähemmän, joten voin panostaa myös omaan osaamiseeni ja kehittymiseen. Tokikin on asioilla se toinenkin puoli ja siitä olenkin usein tänne kirjoittanut. Olisi mukavaa, jos he tarvitsisivat minua edelleen. Kuitenkin koen omanlaista onnekkuutta siitä, että minulla on mahdollisuus oppia ja opiskella, vaikka välillä opiskelut työn jälkeen maistuukin kaurapuurolta. Toivotaan, että tulevaisuudessa kehittyvälle ammattitaidolleni on entistä enemmän käyttöä.

Pohdin, että mitä minulle kuuluukaan tämän kaiken kiireen keskellä. Tunnen itseni usein melko väsyneeksi ja joskus vallan turhautuneeksi. Esikoista ei juuri näy kotona ja se tuo tosiaan hieman huolta tullessaan. Nuorimmaisesta on tullut niin teini, että kun häneltä kuulumisia kysyy, vastaa hän aina, ihan hyvää, hyvää tai jotain muuta, joka on yhdellä sanalla ilmaistavissa. Mies taas nauttii omalta osaltaan siitä, että yhteinen aika on lisääntynyt lasten kasvun myötä. Hieman minua jännittää siskoni perheen tulevaisuus, sillä sieltä kuuluu mahdollisia tulevia erouutisia. Ero on ihan hyvä juttu, jos siihen päätyy molemmat kumppanit yhteisellä päätöksellä ja jos elo yhdessä on mahdotonta, niin yksin yhdessä lasten kanssa on varsin siunattu mahdollisuus. Kuitenkin ero on aina omanlaisensa kriisi molemmille puoliskoille, lapsista puhumattakaan. Luotan sisareeni, että olivat he yhdessä tai erikseen, lasten ehdoilla he tämän asian hoitavat. Mieltäni vaan painaa, että en voi olla nykyistä enempää sisareni tukena. Minusta tuntuu, että hän hakee minuun hieman etäisyyttä, joka myöskin on ymmärrettävää, jospa hän haluaa itse käsitellä asian rauhassa. Olenkin suonut hänelle tilaa, mutta yrittänyt tuoda ilmi, että tarvittaessa olen korvana, joka kuuntelee ja tukena, jos omat jalat ei kanna. Vastoin odotuksiani olen pohtinut myös sisareni miehen jaksamista, kuin ennen kaikkea lapsia. Huomata saattaa, että vaikka oma aikani ja tilani on lisääntynyt, käsittelen vieläkin omia kuulumisia muiden kautta. Ehkä olen tähän aina kasvanut ja ehkä minun täytyy vaan oppia hengittämään ja oppia kuulemaan itseäni. Hengittäminen onkin varsin se tila, jota tarvitsen. Fyysisesti olen keventynyt paljon viimeaikoina. Viime keväänä, kun elämä työssä oli kovin haastavaa, ennen kuin vaihdoin työpaikkaani, alkoi mielettömät vatsakivut. Kipu tulee kohtauksen omaisesti, usein kun on stressiä tai on nukkunut tai syönyt huonosti. Kivun välttämiseksi tai hoitamiseksi olisi voinut kuvitella minun menneen lääkäriin, mutta tosiasia on se, että pelkään kohtaamisia lääkäreiden kanssa. Kohtaamisissa pelkään mahdollista vähättelyä tai muuten epäonnistunutta vuorovaikutusta. Näin ollen huomaan vältteleväni ruokaa, jotta kipukohtaus ei tulisi. Toinen asia, mistä yritän pitää kynsin hampain kiinni, on yöunet. Stressiä tai pahaa mieltä elämässä ei voi välttää. Tästä kaikesta on siis seurannut se, että pian saa taas pukea ns. omat vaatteet päälle. Josko jonakin päivänä uskaltaudun ja myös ehdin sinne lääkäriin. Sitä ennen lääkkeeni löytyköön luonnon helmasta ja raikkaasta syysilmasta.

Työssä minä voin vaihtelevasti. Huomaan, että meillä töissä on paljon vahvoja ihmisiä ja siellä kipinöi ja räjähtelee aika lailla. Hyvää mieltä työpaikallani saa osa työntekijöistä toisia vähättelemällä. Työn paras puoli kuitenkin on se, että työtä on paljon. Ei meinaa ehtiä edes huomata kaikkea sitä, mitä siellä tapahtuu ja kun työtä on paljon, myös päivät kuluvat nopeasti. Työ sisältää paljon hyviä ja opettavaisia kohtaamisia, jotka taas pitää työn mielekkäänä vastapainona itse työyhteisölle. Olen erityisen kiitollinen siitä, että työn myötä olen saanut paljon oppimiskokemuksia ja kehityn jälleen niin ihmisenä, työntekijänä, kuin oman ammattini edustajana.

”Kaikki voi olla yhtä aikaa niin pientä ja niin suurta.”

sunnuntai, 19. elokuu 2018

Kanssakulkija ikuinen... huolesta

Huoli on ihan turha tunne. Se ei johda yhtään mihinkään, mutta silti se valtaa väkisinkin tilaa elämässä, aina ja ikuisesti. Huoli usein kohdistuu juuri niihin, jotka tekevät elämästä elämisen arvoisen tai sitten huolta aiheuttaa oma elämän tilanne. Mutta se on ainakin varma, että huolta on aina, jos omaa tunteita. Miksi ei voisi olla vain hyviä tunteita? Miksi kummassa ne hyvät tunteet tarvitsevat rinnalla kulkijaksi huolen, vihan tai katkeruuden? Millaista olisikaan elämä ilman huolia, jotka varjostavat poikkeuksetta niitä hyviäkin hetkiä elämässä. Usein omassa elämässä kyse on valinnoista ja päätöksistä, jotka vievät joko eteenpäin tai kolme taakse. Omiin valintoihin voi vaikuttaa, mutta toisten elämiin ei oikein pääse käsiksi, ei millään. Katsot vaan sivusta, kuinka elämä kuljettaa toisia etapilta ja toiselta. Se voimattomuus sivusta seuraajan roolissa on turhauttava. Myös omat lapset tekevät valintoja, joihin me vanhemmat emme oikeastaan voi vaikuttaa, kuin kasvatustyöllämme, mutta juuri ratkaisun hetkellä se lapsi tekee kuitenkin oman valintansa, vaikka vanhemmat sanoisivat mitä. Jos kompastuu, on noustava, mutta vanhemmille siitä jää huoli ja ehkä jopa syyllisyys siitä, että mitkä asiat ovat tähän johtaneet.

Huolia on monenlaisia ja jokaisella on taatusti omansa ja omanlaisena. Asioilla on yleensä tapana järjestyä sanotaan, mutta onko noin. Tavalla tai toisella varmasti, mutta mikä on se tapa? Kärsiikö siinä joku? Loppuuko joku lopullisesti? Kuoleeko mukana jotain todella kaunista? Entä jos asiat ei vaan enää palaa koskaan hyväksi? Esimerkiksi minun veljeni elämä, joka aina on aina ollut painajaismaista ja myöhemmin painajainen muuttui katkeamattomaksi kuolemaksi huumeiden käytön myötä. Kuka voisi sanoa enää vuosikymmenten jälkeen, että hänen (tai hänen läheisten) asiat järjestyy? Asiat varmaan järjestyy lopullisen kuoleman myötä, mutta se ei tee sitä hänen painajaista elämättömäksi, eikä se poista sitäkään tosi asiaa, että jotain kaunista kuoli ennen kuin se ehti syntyäkkään. En vaan voisi nähdä siinä lopullisessa kuolemassa mitään lohdullista, lukuunottamatta sitä, että veljeni painajainen päättyisi. Sanotaan myös, että toivoa on niin pitkään, kun on elämää, mutta siinä ihmisrauniossa ei ole ollut elämää vuosiin, eikä toivoa nähdä voi hän itsekkään. Eli on vain ainainen huoli siitä mitä tämä päivä tuo tullessaan. Ja kun sivustaseuraajana on saanut nähdä niin monta toivottomalta tuntuvaa tarinaa on huoli ihan päättymätön, kun pohtii niitä valintoja joita omat lapset tekevät tänään ja huomenna. Nuoruus on siitä jännä asia, että kaikki tuntuu niin varmalta ja päättymättömältä. Päätös tehdään tänään, ajattelematta huomisia seuraamuksia. Ei veljenikään ajatellut ensi kertaa huumeita nauttiessaan, että hän käyttää niitä koko loppuiän ja nautinto loppuu heti alkumetreillä. Hän vain teki päätöksensä siinä hetkessä.

Toisaalta sitähän se päättäminen on meidän kaikkien elämässä. Ei sitä omienkaan päätösten pohjana ole aina vankkaa tietoa ja ymmärrystä siitä, että mitä seuraa. Toki päätöksiä ohjaa yhteiskunnan normit ja odotukset, mutta muuten sitä on vain aika ajoin uskallettava kokeilla ja on vain uskallettava luottaa, että lopulta elämä kantaa. Luottamus kävelee silloinkin käsikädessä huolen kanssa, entä jos päätinkin väärin, kysyy sisin, kun pää johtaa. Välillä sitä päättää sydämellä ja silloin kysyy pää, entä jos kuitenkin tein väärän päätöksen? Näitä kaikkia päätöksiä ohjaa valinnan vapaus, jonka saamme synnyin lahjana, mutta viisaus tehdä päätöksiä tulee vasta eletyn elämän myötä (paitsi kai minulle).

”Mutta eniten kaikista noist se oli,
Siks ku mä halusin…
Mä sanon siks ku mä halusin.
 Ja mä rähjäsin mut uskoin rakkauteen.
Mä menin sinne ja takasin.
Ja mä kaaduin, mut mä nousin uudelleen.” -Maija Vilkkumaa

sunnuntai, 12. elokuu 2018

Takaisin arjessa

Kesä on hiljalleen mennyt menojaan ja on päästy maistamaan jälleen arkea. Kesä on ollut ihan mahdottoman kaunis, pitkä ja lämmin. Monta hetkeä on tullut koettua ja päällimmäisenä tunteena on kiitollisuus, vaikka enimmikseen aika kuluikin itsellä töiden parissa. Kuitenkin se, että muu perhe on lomaillut ja saaneet huokaista arjen taakoilta, tekee minut onnelliseksi. Viikonloppuisin olemme sitten menneet minun tarpeeni huomioiden. Viikonloput ovat sisältäneet retkeilyä, luonnon ihmettelyä ja pysähdyksiä. Kuitenkin niin pieniä vastoinkäymisiä, kuin myös uusia ihmettelyn aiheita ihmisyydestä,, on löytänyt kesän harmoniaa sotkemaan, mutta ne kuuluvat elämään. Tällä hetkellä päällimmäisenä muistona on onnenkantamoiset, joissa olisi vallan ollut katastrofin ainekset, mutta onnella ja tuurilla selvittiin enemmän säikähdyksellä. Yksi tälläinen tapahtuma vei siskon nuorimmaisen ambulanssiretkelle paikalliseen sairaalaan. Säikähdyksellä lopulta selvittiin. Voi sitä onnea, kun pieni pääsi takaisin tänne meille. Moinen säikähdys tapahtui siis siskon ja lasten vieraillessa meillä. Sisko jo pohti, että kannattaako meille pian tullakkaan, kun aina sattuu ja tapahtuu. Kuitenkin täytyy muistaa, että toistaiseksi on ollut onni matkassa. Sairaalassa vietti esikoisenikin aikaa vierailijan ominaisuudessaan, kun hänen ystävänsä joutui todella ”läheltä piti” tilanteeseen. Se oli jo todella täpärällä, ettei mennyt ystävän henki-kulta ja toipuminen jatkuu vielä.  

Kesäloma mahdollisti nuorimmaiselleni lomaa koulukiusaajistaan ja eritoten tästä ns. pahimmasta. Kuulimme, että kesän aikana kiusaajaan perhettä kohtasi tragedia. Jotenkin moinen murhenäytelmä sai minut toivomaan kyseiselle perheelle voimia, onnenkantamoisia ja toivon rippeitä, joihin he voisivat tarttua. Käytin paljon energiaa toivoakseni heille kaikkea hyvää. Keskustelimme lasten kanssa tilanteesta. Puhuimme nuorimmaisen katkeruudesta kiusaajaa kohtaan. Puhuimme siitä, että kyseistä kiusaajaa tulisi kohdella, niin kuin toivoisi itse tulevansa kohdelluksi, jos moinen murhenäytelmä kohtaisi meidät. Sinällään en epäile, etteikö nuorimmaiseni kohtelisi kiusaajaansa kuten ennenkin, sillä eihän hän edes uskalla ottaa kontaktia häneen. Kielsin nuorimmaistani osallistumasta juoruiluun ja kunnioittamaan toisen surua. Puhuimme siitä, että todennäköisesti kiusaaminen saattaa lisääntyä, sillä kiusaajan tuska on suurempi, kuin koskaan ennen. Pyysin nuorimmaiseltani ymmärrystä, että mitä todennäköisemmin kiusaajalla ei ole muita keinoja käsitellä tunteitaan, kuin häiriötä aiheuttava ja huomiota hakeva käytös. Käskin entistä kovemmin häntä ymmärtämään tätä ilmiselvästi rikkinäistä nuorta. Käskin nuorimmaistani entistä kovemmin kääntämään toisen posken, kun he kohtaavat. No arjen myötä he kohtasivat. Kohtaaminen oli juuri sellainen, kun oletinkin. Oma nuorimmaiseni altavastaaja, sydän rikki ymmärryksestä. Sen hetken tunsin vihaa siitä, että miksi minä hukkaisinkaan energiaa tuohon perheeseen. Tunne meni kuitenkin ohi, sillä sitä on ihmisyys. Toivoa paremmasta huomisesta, toisesta välittämistä siitäkin huolimatta, että monet meistä vaan pyrkii satuttamaan. Minä toivon, että tässä tarinassa tulee hyvä voittamaan, vieköön se vaikka vuosia. Minä en kestä, jos hyvyys häviää ja huomaisin, että minä olen opettanut lapsiani vain alistumaan.

Myös miehelläni on ollut omanlaisensa suru, kun hän kokee tulleensa petetyksi/hyväksikäytetyksi oman läheisensä tiimoilta. Mieheni on hyvin perhekeskeinen ja hyvästä perheestä. Kuitenkin tuo lapsuuden perhe on muuttunut ja muutos on tuonut ahneuden ja vallankäytön osaksi heidän keskinäisiin suhteisiin. Mieheni taas ei voi millään hyväksyä sitä, vaan on ollut valmis luopumaan mistä vaan säilyttääkseen rauhan. Nyt kuitenkin hänenkin taistelutahtonsa heräsi, kun häntä ja hänen perhettään satutettiin. En usko, että tuossa sodassa voi olla kuin häviäjiä, mutta en millään saa myrskyä enää laantumaankaan.


”Ei ole hedelmällisempää maaperää hyville ja huonoille siemenille kuin lapsen sydän. -Z.Topelius

lauantai, 7. heinäkuu 2018

Päivästä Toiseen

Minulla on ollut tänään hyvin ainutlaatuinen päivä. Vain minä ja musiikin kautta koko eletty elämä. Koko viikon olen nähnyt unia edesmenneistä ihmisistä ja niistä, joiden elämä on risteytynyt kanssani, mutta he eivät ole jääneet osaksi elämää. Huomaan sisälläni jonkinlaisen tyhjiön. Uskon, että tämä sisäinen tyhjiö yrittää täyttyä muistoilla, jotta en kokisi niin suurta yksinäisyyttä. Tartun eletystä elämästä hetkiin, jolloin olen kokenut itseni merkitykselliseksi ja kenties jopa rakastetuksi. On monta kohtaa eletyssä, joihin mielelläni palaan kadotakseni juuri tältä hetkeltä. Yksinäisyys on kuin syöpä, se vain kasvaa ja leviää ja täyttää lopulta koko kehon vieden hieman elämää mennessään pala kerrallaan. Onneksi on nuo pienet hetket, joihin voin palata. On syynsä miksi jokainen niistä hetkestä kuuluu menneeseen ja sinne ne kuuluukin. Jokainen eletty hetki on tuonut minua kohti tätä elämää, mitä nyt elän. Tässä elämässä on paljon hyvää, enkä suinkaan haluaisi toisenlaista elämän polkua. Ymmärrän, että jokaisella tapahtumalla on merkityksensä ja opetuksensa ja ilmeisesti olen aavistuksen kovapäinen, sillä minua on elämä joutunut opettamaan hieman kovemmalla kädellä. Toisaalta tunnen montakin ihmistä, joilla on vieläkin opettavaisempi elämä. Eli arvostan nykyistäkin elämää, mutta onneksi myös menneestä löytyy ajan kultaamia muistoja, jotka tuo kaipaamaani rakkautta elämääni. Nuo lyhyet pienet hetket menneessä etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa piti minut silloin aikanaan hengissä ja näemmä kannattelee nykyisyydessäkin yhdessä uusien kokemusten ja muistojen.

Varmasti osaltaan unet ja tämä hetki juontaa juurensa ehkäkin työelämästä, joka ei kohdellut minua viime vuosina kovin arvokkaaksi. Ehkä väsyin, jopa tunsin palavani loppuun. Ja nyt uudessa työssä, minä pidän työstäni, mutta suhteessa työkavereihin olen täysin ulkopuolinen ja altis arvostelulle. Mietin, että olisiko se työttömyys ollut sittenkin armollisempi vaihtoehto, mutta tuntien luonteeni, ei se olisi ollut. Ehkä siis tässäkin asiassa kävi hyvin? Olen kuitenkin niin väsynyt, että en näe sitä. Minä en jaksa osittaisesta pettymyksestä huolimatta hakea työtä vaan ajattelen, että minun täytyy vaan jaksaa. Kuitenkin kun jotain täytyy tai on pakko, se vie tuhottomasti turhaa energiaa. Minun pitäisi vaan osata luovuttaa taistelu ja keskittyä itse työn tekemiseen. Loma olisi varsin auttanut tässä hetkessä, mutta työpaikkaa vaihtamalla otin tietoisen riskin suhteessa jaksamiseeni luopumalla lomaoikeudestani tämän kesän osalta. Oma oli valintani, vaikka ei ehkä oikea tai sitten se oli oikea ja merkitys selviää sitten vasta myöhemmin.

Toki tyhjiötä osaltaan kasvattaa sosiaalisen elämän puute myös työajan ulkopuolella. Jokainen perheellinen tietää kuinka nopeasti sitä hukkuu perhearkeen osaamatta pysähtyä. Sitä hukkaa taidon kertoa omista tarpeistaan, toiveistaan, unelmistaan tai edes omasta päivästään. Arki on kuin jumiin jäänyt levy, joka toistaa itseään päivästä toiseen. Väitän, että joidenkin ihmisten kanssa päivittäiset keskustelutkin menevät sanasta sanaan, samalla lailla, päivästä toiseen. Poikkeamia ei juuri päiviin synny ja jos syntyy niin usein jotain negatiivisia yllätyksiä, kuten ukkonen vieraili ja hajotti kasan sähkölaitteita. Missä on se minun elämäni ilotulitus, joka tuo elämään valoa, iloa, pirskahtelevaa onnea ja onnistumisen kokemuksia? Ja missä on ne ihmiset, jotka jakaisivat tuon hetken kanssani? (Siltä varalta, että olen tänäänkin vain tapumainen uskomaan ihmeisiin, ymmärtämättä, että luomme itse ihmeemme, minä kaivan kaikki elämän oppaat, unlemakartat ja muut esiin, muistuttamaan minua jälleen toisenlaisesta totuudesta.)

”On sulaa hulluutta vihata kaikkia ruusuja,
koska yksi piikki on pistänyt sinua.
Tai päästää irti kaikista unelmistasi vain,
koska yksi niistä ei toteutunut. ” -Pikku Prinssi