sunnuntai, 20. toukokuu 2018

Uudessa työssä

Niin on taas aika vierähtänyt. Vanha työelämä on jäänyt taakse ja uudessa työssä on jo tovi vierähtänyt. Olikin vallan mielenkiintoinen aloitus uudessa työssä, kun kuulin heti toisena päivänä ja sen jälkeen päivittäin, että työpaikkani oli tarkoitettu eräälle toiselle. Minä olin jotenkin toiveikas työpaikkaa vaihtaessani, että löytäisin oman paikkani ja jos ajattelen työtä työnä, minä tunnen työn omakseni. Kuitenkin työ on aina muutakin, kun pelkkää työtä, se on myös työkavereita, yhteistyötä, palavereja, hankkeita ja erilaisia projekteja. Yhteistyö ei voi olla kovin hedelmällistä, kun olen vienyt tietämättäni ja ennen kaikkea tahtomattani mahdollisuuden työkaverilta jatkaa tuossa työssä, kun hänen työsopimuksensa päättyy. Tuntuu, että jokainen työntekijämme olisi halunnut pitää tuon ihmisen työssä. Tämä rekrytointipäätös, jonka seurauksena minä tähän nykyiseen päädyin, on osaltaan varmasti myös vaikuttanut perehdytykseni tasoon olennaisesti. Pitkälle olen saanut selvitä itsenäisesti. Kuitenkin työ on ihanan antoisaa ja täynnä mielenkiintoisia kohtaamisia, ammatillisia oivalluksia ja osaltaan myös onnistumisen kokemuksia. Toki välillä tulee myös tunteita, että olisin voinut selvitä hieman paremmin, mutta myös niitä tunteita tarvitaan, jotta voin kehittyä ja tulla entistä paremmaksi. Olen toiveikas, että aikanaan löydän paikkani myös työyhteisöstä. Ja jos en, niin silloin ei ole niin tarkoitettu.

Uusi työ on tuonut mukanaan ihanaa uupumusta, sellaista hyvänlaatuista. Kun tulen illalla töistä kotiin, olen aivan puhki. Olen käyttänyt päiväni aikana energiaa uuden sisäistämiseen ja kohtaamisiin. Tämä uupumus tuntuu hyvältä verrattuna siihen vanhan työn mukanaan tuomaan uupumukseen, joka johtui enemmän turhautumisesta ja epätietoisuuden ja ikävien kokemusten mukanaan tuomasta kaameasta väsymyksestä. Tämä uudenlainen uupumus on pirskahtelevaa ja antaa minulle voimia nähdä ympäröivän kauneuden, jota tässä hetkessä kesä ja aurinko kehystää. Kaunista elämä osaltaan onkin, joskus vaan tulisi pysähtyä sen äärelle.

Tämänkaltainen pysähtyminen kauneuden äärelle tapahtui, kun mieheni vei minut äitienpäivänä eräälle kauniille saarelle, jossa näki luontoa kauneimmillaan silmin kantamattomiin, suuntasi katseen sitten mihin vaan. Siinä veden äärellä meillä oli rauha pysähtyä ja nähdä elämämme, toisemme ja tuntea se hetki ja se syy, miksi juuri me olemme yhdessä. Kun palasimme myöhemmin kotiin, oli täällä kotona sitten minua odottamassa lasten rakentama äitienpäivä. Tällä kertaa äitienpäivä oli todellinen äitienpäivä ja saa minut edelleen herkistymään, kun ajattelen tuota päivää. Kumpa tämän äitienpäivän kaltaisia ihanan valoisia päiviä olisi arjessa enemmän, mutta Luojan kiitos edes näistä harvoista pysähtymisistä tämän arjen keskellä. Ihan helpolla ei elämä meitä laske ja tälläisistä päivistä saa voimaa edes yrittää jaksaa huomiseen.

”Tee sitä mihin uskot.
Usko siihen mitä teet.
Tee, niin kuin parhaaksi näet.
Älä usko mitä muut sanovat.
Sano, mitä itse ajattelet.
Ajattele itse.
Uskoon kuuluu epäily.
Uskoon kuuluu rohkeus.
Pahinta uskossa on sokeus.
Rohkea uskaltaa epäillä,
eikä näe niiden välillä
pienintäkään ristiriitaa.”- Tommy Tabermann

keskiviikko, 18. huhtikuu 2018

Päänsisäinen kaaos

”Kaikkia suuria muutoksia edeltää kaaos.” -Deepak Chopra

Minä kerroinkin täällä, että olen saanut uuden työn, joka on varsinainen ihme. Myös taloushuoliin löytyi hetkellisesti helpotusta pienen ihmeen myötä. Minun pitäisi olla ihan mahdottoman helpottunut ja olenkin. Olen ihan mahdottoman kiitollinen myös ihmeistä, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Silti kuitenkin tunnen äärimmäistä ahdistusta. Ihan kun hukkuisin. Minä iloitsen ahdistuneenakin. Tuntuu kuitenkin, että väsymys ja stressi ei laske irti kropastani, vaikka tekisin mitä. Haluaisin nukkua sen pois, mutta uni ei tule. Kiukuttaa ja olen ärtynyt. Ja kaikkein pahinta tässä on tietoisuus siitä, että tämän selkeämmäksi elämä ei voi tulla tässä hetkessä, eikä varmasti toisten tai ainakaan kovin usein tämänkaltainen onnellinen hetki osu omalle kohdalle, ja minä meinaan hukata sen. Tunnen vaan pirun suurta ahdistusta ymmärtämättä edes, että miksi. Pohdin, että olisiko epätoivo käynyt niin syvällä, että pintaan pääsy nyt vaan kestää ja minun pitää antaa itselleni ja tilanteelleni aikaa eheytyä. Tässä hetkessä minä hengitän. Muistan olla kiitollinen ja kiittää, muistan iloita saamista mahdollisuuksistani, sillä jokainen niistä sisältää pienen ihmeen. Minä aidosti tunnen paljon toivon ja uskon värisiä tunteita. Sieluni on vain hieman väsynyt ja tarvitsee lepoa, jotta sekin voi iloita ja tuntea kanssani. Kumpa minä saisin jostain voimaa nauttia nyt vain kaikkea hyvää, jotta jaksaisin sittenkin, kun on huono päivä.

”Muista katsoa ylös tähtiin eikä alas jalkoihisi. Yritä ymmärtää sitä, mitä näet ja mikä saa maailmankaikkeuden olemaan olemassa. Ole utelias. Näyttääpä elämä kuinka vaikealta tahansa, aina on jotain mitä voit tehdä, ja menestyä siinä. Tärkeintä on, ettet vaan luovuta.” -Stephen Hawking

sunnuntai, 8. huhtikuu 2018

Onnellisesti askel lähempänä tulevaisuutta, millaista? (jää nähtäväksi)

Nyt minun täytyy jälleen ihmetellä elämän arvoituksellisuutta. En tiedä laittoiko enkelit työhanskat käteen vai mitä tapahtui, mutta uskomattoman tapahtumasarjan seurauksena, minä sain kauan kaivatun puhelun. Minä sain työtä ja empimättä minä otin sen työn vastaan. Mikä ihana tunne oli irtisanoutua irtisanomisaikana. Pelko ja uuteen siirtymisen jännitys tuli sitten paljon myöhemmin ja vahvistuu päivä päivältä. En kuitenkaan halua juuri tässä hetkessä purkaa sitä tunnetta, sillä haluan vain iloita tästä mahdollisuudesta ja tapahtumasarjasta joka johti tähän. Olen saanut kamalan ihania viestejä ihmisiltä, jotka tsemppaavat minua tähän hyppyyn tuntemattomaan. Olen saanut hyvää palautetta työskentelystäni ja kehuja ihmisenä ja nuo viestit saavat minut pelonkin yli uskomaan, että minä pystyn tähän muutokseen. Nyt enää taputtelen vanhan työni ja melko pian astelen aivan uudenlaiseen, minulle tuntemattomaan maailmaan. Jotta elämä ei ole aivan simppeliä, niin tottahan toki minulle tarjottiin työtä myös omalta erikoisosaamisalaltani. Tunnen kuitenkin hyvin vahvasti, että nyt jos koskaan, on aika mennä kohti uutta. Tämä mahdollisuus on sellainen ihme, että minun on pakko uskoa, että tämä on se polku, joka minun tulee valita ja jonka päälle työn perustukset rakentaa. Tokikaan kyse ei ole taloudellisesta lottovoitosta vaan ihan työstä. Palkka ei missään nimessä nouse nykyisestään, mutta eräänlainen voitto se on, että elintaso edes jollain tasolla säilyy. Sekin kyllä tuntuu lottovoitolta, että pääsen kokeilemaan oman osaamiseni rajoja ihan uudella tavalla. Toivon totisesti, että tämä on vastaus kysymykseen, mitä minusta tulee isona? Kenties muutakin, kun nykyistäkin isompi? Toivon, että tämä tie tuntuisi oikealta ja vähemmän väärältä, kun nykyinen. Toisaalta nykyinen on valmistanut minua tulevaan, oli se millainen vaan.

Olen onnekas, että vaikka työ ja sen tuomat pelot ennen nykyhetkeä saivat minut vaipumaan hetkelliseen epätoivoon, minulla on ollut perhe tukena. Mies ei ehkä aina niinkään ole osannut rinnalla kulkea, mutta sentään joskus. Lapset ovat myös olleet ihan kiitettävästi mukana. Nuorimmainen on vähän itsekin opetellut ottamaan vastuuta koulustaan ja harrastuksistaan. Esikoinen on rämpinyt läpi kirjoitusten ja aina silloin tällöin auttanut myös kotona. Kaikki ovat iloinneet kanssani tästä uudesta käänteestä. Surullisinta on huomata kaikki ne ihmiset, jotka eivät ole olleet läsnä, mutta tässä hetkessä en anna heidän varjostaa valoani. Elämä tekee sen vielä kyllä.

 

”Rohkea ihminen ei ole hän, joka pelkää, vaan hän joka voittaa tuon pelon.” –Nelson Mandela

tiistai, 3. huhtikuu 2018

Kevättä kohden (vaikka väkisin).

Pääsiäinen tuli ja meni, ihan omalla painollaan. Tauko arjesta oli jälleen kovin paikallaan. Töissä vietettiin (taas ja taas) pientä läksiäisaaltoa ennen pääsiäistä ja vapaiden koittaessa olo oli kuin pieksetyllä. Jokainen tiimistäni tässä lähtee hiljalleen. Toisilla leipä on pidempi ja toisilla lyhyempi. Osa pelastautuu jo ennen määräpäivää. Niin tai näin, jokainen lähtijä vie palan sydämestäni mennessään. On niitä, joille työ on ollut koti, on niitä, jotka haaveilevat muusta ja niitä, jotka ovat sopeutuneet. Joka kerta, kun tuon oven sulkee ihminen, jolle työ on ollut koti, minä koen romahtavani. Tunnen osan heidän tuskaa. Samaan aikaan muut selviytyvät piiloutumalla oman onnensa taakse. Tämänkaltainen työtilanne näyttää juuri sen pienoiskoossa, mitä ihmisluonto yleisesti ottaen kriisissä on. Taistellaan omasta hyvästä, ei pysähdytä rinnalla kulkemaan, kun toisen polvet notkuvat. Onneksi kyse kohdallani on vaan irtisanomisista, ei sodasta tai nälänhädästä. Rakastan tarinoita, joissa on pyyteetöntä lähimmäisen rakkautta, pala sankaruutta ja ihmisyyttä. Miten kauniilta tarinamme näyttäisikään, jos tuota hyvyyttä olisi entistä enemmän?

Jotta elämä ei ole pelkkää työtä, niin voin kertoa, että yöunet eivät päässeet yllättämään pidemmilläkään vapailla. Jostain tupsahti elämään usean tuhannen menoerä, joka sai minut piehtaroimaan epätoivossa. Jos en herännyt painajaiseen työstä, niin heräsin painajaiseen rahasta. Yön pikkutunneilla minä luettelin itselleni, miten monesta pahasta paikasta olen elämässäni selvinnyt ja niin selviän nytkin. Mitä epätoivoisemmaksi oloni tuli, sen painokkaammin minä huomautin itselleni, että minä selviän. Kaiholla muistelin vuoden vaihdetta, jolloin ajattelin tästä tulevan ”hyvä vuosi, kriiseistä huolimatta”. Ehkä tästä tuleekin ja ehkä se sitä onkin. Olen ehkä vaan väsyttänyt itseni, enkä edes huomaa sitä.

Tämä on elämässä taas se hetki, jolloin pitäisi luovuttaa ja antaa virran viedä. Miten kummassa minä en ole oppinut aikaisemmista kriiseistä, että ei se kriisi helpota ainakaan vastaan laittamalla. Jatkuva tappelu väistämätöntä vastaan vaan uuvuttaa ja sammuttaa valon. Ilman valoa, eksyy pimeyteen ja lyhyt matka maaliin muuttuu pitkäksi. Ehkä tässä on se hetki, että jälleen hengitän ja annan periksi. Yksi hetki kerrallaan, ei yhtään enempää. Mies kysyi viikonloppuna, että miten niin pienet murheet kaatavat meidät kerta toisensa jälkeen? Jäin asiaa kovasti pohtimaan ja totesin, että ehkä meillä on menneestä jäänyt arjen kiireen vuoksi taakka kannettavaksi. Jos ajatellaan vaikka aikaa konkurssin ja siihen vielä muutaman läheisen kuolema, niin minusta se oli eilen. Todellisuus on kuitenkin, että siitäkin on useampi vuosi. Tuskasta, kriisistä, väsymyksestä ja koettelemuksista tulisi pystyä päästämään irti. Jos ne jäävät taakaksi hartioille, niin silloin ei tarvitse suurtakaan painoa, kun jälleen paino on sysännyt maahan.

Löysin minä pääsiäisen viikonlopusta myös ripauksen onnea, kun istuin vasten aurinkoa ja annoin kevät tuulen hyväillä kasvoja. Minä ehdin pysähtyä ja pohtia myös niitä asioita, mitkä elämässäni on vielä hyvin, sillä on niitäkin. Vaikka joskus tuntuisi kuinka yksinäiseltä ja vaikka välillä on kovasti pettynyt muihin ihmisiin, niin on minulla perhe, oma koti, ravintoa ja terveys, sekä ennen kaikkea kyky nauttia eri vuoden ajoista, joskin enimmäkseen vaan keväästä ja kesästä. Joskus täytyy kuitenkin talven yllättää, että päästään taas tähän uuden kasvun aikaan.

”Älä elä samaa vuotta 75 kertaa ja kutsu sitä elämäksi.” -Robin Sharma (Kuten minä teen)

torstai, 15. maaliskuu 2018

Kevättä ilmassa, mutta ei vielä rinnassa.

Voi kuinka surullinen minä olenkaan siitä, että olen tälläinen tunnollinen apina. Olen aivan puhki työni kanssa. En oikein nuku ja ahdistukseen minä tietenkin syön. Töitä on enemmän, kuin ehtisi tehdä ja mikä hirveintä, kuten olen jo kertonutkin, ei siitä tehdystä työstä kiitosta juuri heru. Eli riittämättömyyden tunteen lisäksi, voi vain tuntea itsensä ja työnsä turhanpäiväiseksi. Minä niin haluaisin laittaa rinnan rottingille ja ratkaista tämän ongelman, kuten monet muut työpaikallani eli sairaslomalla, mutta minä en voi. Minä vain rämmin työtehtävästä toiseen, enkä edes tiedä miksi. Minä tiedän, että tarvitsisin hieman lepoa, jotta jaksaisin rakentaa tulevaisuutta. Minä tiedän, että levätä täytyisi myös siksi, että lapset tarvitsevat äitiään ja mies vaimoaan. Ei perhe halua tälläistä kiukkuista, väsynyttä ja turhautunutta äitiä, joka kykenee vaan pohtimaan, että mitä söisi seuraavaksi. Ihan parasta siis olisi vain luovuttaa, mutta selkärangassani, mielessäni ja pääni sisällä sykkii kai joku kummallinen tekijä, joka pakottaa minut töihin selviytymään minuutti kerrallaan. Pelkkä ajatus sairaslomasta saa omatuntoni soimaamaan. Se, jos mikä on väärin. Olen taatusti sairaslomani ansainnut tai oikeastaan työnantajani on, sillä onhan hän valmis minut ulkoistamaankin tai irtisanomaan tarpeettomana ja taatusti loppuun käytettynä. Minussa ja minun ohjelmoinnissa siis on jokin vika. Muilla on itsesuojeluvaisto, mulla on työnantajan suojeluvaisto, joka hälyttää heti, kun uskallan edes ajatella heittäväni jalat hetkeksi pöydälle.

Ihan parhautta on nähdä työpaikan ikkunasta, kuinka valo tulvii sisään tähän pimeään arkeen. Ikkunan ollessa auki, voi jo kuulla lintujen laulua, joka viestii toivosta ja saapuvasta keväästä. Minä tunnen sen, vaikka en jaksa sitä nyt kokeakkaan. Kevät kuitenkin tulee, sillä kun minä anivarhain aamulla ajan töihin, minä huomaan auringon jo kömpivän kohti korkeuksia. Minä nautin ahdistuksestani huolimatta lisääntyvästä valosta. Kumpa minä löytäisin jostain aikaa ja halun palata lenkkipoluille luontoon nauttimaan tästä ihmeestä.

”Et voi saada myrskyä tyyntymään, joten lakkaa yrittämästä. Sen sijaan voit tyynnyttää itsesi. Myrsky menee kyllä ohi.” -Timber Hawkeye