keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Läpi repaleisen lokakuun

Hurjaa kuinka kauan siitä on, kun olen edellisen kerran tänne eksynyt. Aika tuntuu menevän aivan siivillä. Nuorimmaiseni tarvitsee paljon tukea tällä hetkellä koulun käymiseensä. Jälleen on myös koulukiusaaminen aktivoitunut ja pian joudunkin itsekkin kuraattorin juttusille, yhdessä lapsen kanssa tietenkin. Niin opettajat kuin kuraattorikin, on huolissaan nuorimmaiseni jaksamisesta. Siksikin olen yrittänyt parhaani tehdä, jotta illat olisi rauhallisia ja yhteistä ja palkitsevaakin tekemistä on paljon, jotta nuorimmaiseni jaksaa pitkät ja piinaavat koulupäivät. En oikeasti usko, että tämä tilanne tästä lopullisesti rauhoittuu. Aina on jotain, jota nuorimmaiseni saa sietää. Pelkään vaan, kun tilannetta ei saada hallintaan, että mitä seuraamuksia nämä kovat ajat aiheuttavat lapselleni tai kenties jopa kiusaajille. Kuinka pitkä pinna mahtaa lapsellani ollakkaan? Tuhoaako tämä hänet pala palalta ja vierottaa sosiaalisesta elämästä aikaa myöten? Huoli on ja minun äidin sydämeni väsynyt ja rikki ajatellessani, mitä lapseni saakaan kestää.

Mutta ehdin minä onnekseni eräs viikonloppu viettää iltaa myös aikuisessa seurassa. Seura olikin taianomaisen mahtavaa ja ilta ainutlaatuinen. Tuon illan ajattelu saa hymyn huulille synkimpinäkin hetkinä. Voi kuinka onnellinen olen tuosta illasta. Ja mikä parasta, minä todella arvostan sitä kokemusta kodin ulkopuolella, sillä sisäpuolella onkin tullut vietettyä turvaverkon puuttumisen vuoksi jo vuosia. Tuo ilta tarjosi täydellisen irtioton ja sai siksi hetkeksi minut unohtamaan kaikki arjen huolet. Kumpa tuonkaltaisia iltoja voisi olla enemmän. Ja mikä parasta ilta tuli yllätyksenä ja sen mahdollistamiseksi mieheni joutui siirtää omaa matkaansa. Oli uskomatonta huomata, että hänkin oli valmis joustamaan tuon ainutlaatuisen tilanteen edessä mahdollistaakseen minulle tämän illan. Olen sen tuhannen kertaa ihastellut tuota iltaa mielessä ja tuntenut niin suurta kiitollisuutta tuosta kokemuksesta. Tuon pilkahduksen tarvitsin näiden syksysateiden keskelle.

Töissä on jälleen irtisanoutumisia ja irtisanomisia. Pyöritys on melkoinen. Olen yrittänyt parhaani mukaan löytää uutta työtä ja olen jopa ollut valmis tinkimään palkastanikin. Mutta milloin olen liian pätevä, milloin hakijoita satoja, jolloin joku on valmis tekemään työtä halvemmalla tai on minua pätevämpi. Uusi työ voisi helpottaa elämän kokonaiskuormitusta, mutta toisaalta näinä aikoina tuskin helppoa on missään. Ehkä jonakin päivänä se oikea työpaikka löytää minut, sillä minä en tunnu löytävän sitä.

” Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys, kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys, ovat lopulta tarkoituksen palaisia, osa arvoitusta.” -Apulanta

lauantai, 9. syyskuu 2017

Takaumaa...

Viime viikonloppuna olimme matkalla kaupoille, kun radiosta tuli eräs hidas biisi vuosien takaa. Purskahdin itkuun, sillä ne tunteet, joita silloin tunsin, vyöryi päälleni voimalla.

Elettiin silloin ennen joulun aikaa. Voin kertoa, että sinä vuonna olin saanut mielestäni pilattua koko elämäni. Olin pitkään elänyt ensimmäisen avomieheni kanssa. Rakastimme toisiamme, mutta olin kovin tunteikas teini. Hän oli ollut minulle uskoton ja parhaillaan toisella kierroksella armeijassa. Ensimmäinen yritys armeijassa keskeytyi perheeni sekoilujen vuoksi vuosia aiemmin. Eräänä iltana olin ystäväni ja hänen hoitonsa kanssa iltaa viettämässä. Puhun hoidosta, sillä ystäväni avomies ei bileissä ollut. Päädyin tämän ns. hoidon sänkyyn. Reilusti kävelin kotiin ja kerroin silloiselle avomiehelleni syrjähypystäni. Hän antoi anteeksi. Olinhan itsekkin antanut jollain tasolla anteeksi hänen uskottomuutensa. Kuitenkin tuon tapauksen jälkeen aloimme hakata toisiamme henkisesti ja kun olin häviöllä, hyödynsin myös fyysistä voimaani. Lopulta ymmärsin, että rakastin tuota ihmistä niin kovin, että en voisi enää häntä satuttaa, vaan lähdin yhteisestä kodistamme uuteen kotiin. Silloisesta syrjähypystä tuli myöhemmin toinen avomieheni, joka lopulta hakkasi minut sairaalaan, mutta ei kuitenkaan vielä tuona vuonna, vaan heti seuraavana.

Tuohon aikaan olin haudannut ensimmäisen koirani, joka oli jo pennusta saakka todella sairas. Se suru tuntui olevan nuorelle minälleni erittäin raskas. Opiskelin ja olisin vallan pärjännytkin, mutta onnistuin saamaan itseni liriin uskomalla äitini lupauksia. Äitini oli luvannut maksaa minulle ajokortin. Ilmoittauduin autokouluun ja kun tuli maksun aika, äiti vetäytyi lupauksestaan. Minulle ei jäänyt muuta mahdollisuutta, kun hyödyntää opintolainaani kortin maksuun. Lapsuuden kotini oli sekaisin, kun ylivilkas seinäkello. Veljeni oli eronnut tyttöystävästään. Hänellä meni lujaa. Isäpuoleni uhkasi tappaa minut, mikäli antaisin yösijan veljelleni, eikä minulla ollut mitään tietoa, missä alaikäinen veljeni mennä viipotti. Huoli myös nuoremmaisesta sisaruksestani oli valtava.

Asuin siis yksin. Välit olivat poikki ystäväni kanssa, ensimmäinen avomieheni rakensi uutta parisuhdetta toisen kanssa, koirani oli kuollut ja olin täysin rahaton. Opintolainani katsottiin minulle tuloksi, joten toimeentulotukea en saanut. Minulla jäi 50 markkaa/kuukausi elämiseen. Sillä olisi pitänyt saada ruoka, tupakka ja muu siihen asti tärkeä. Vuokran toki sain maksettua. Tiesin, että rahatilanteen vuoksi joutuisin jälleen keskeyttämään koulun ja tunsin suurta epäonnistumista senkin asian kanssa. Ei minulla ollut rahaa ostaa koulukirjoja, ei maksaa koulumatkoja, eikä yksinkertaisesti opintotuella ja asumislisällä pärjännyt. Tuo hidas biisi soi kasettisoittimessa usein tuohon aikaan. Minä olin kai ollut aivan liian pitkään syömättä ja yksin. Ensin yritin nukkua nälkäni ja yksinäisyyteni yli, mutta pian aloin pohtia, että olisin valmis luovuttamaan. Minä päättäisin päiväni. Tuona jouluna en halunnut olla yksin. Aloin valmistella tuota H-hetkeä. Koko siihen astinen elämäni rullasi filminauhana päässäni. Voin kertoa, että tunsin sen kaiken tuskan, jota siihen asti ollut elämäni aikana olin tuntenut ja yhdellä kertaa. Samoin tunsin kaikki ne hyvät hetket fyysisenä lämmön tunteena. Kipu ja lämpö, miten armollinen hetki. Se hetki ja tunne on tallentunut fyysiseen muistiini. En tietenkään onnistunut yrityksessäni.

Tuossa hetkessä, kun nyt istuin matkalla kauppaan ja kuuntelin tuota ajattoman hidasta hittiä, joka vuodatti laulajan alakuloa, minä tunsin lähtemättömän lämmintä onnen tunnetta. Vaikka tässä elämässä on kyykätty usein, olen onnellinen, että en onnistunut yrityksessäni. Miten paljon hienoja päiviä minulla olisikaan jäänyt kokematta. Miten kauniita kokemuksia olisi jäänyt syntymättä. Miten paljon rakkautta olisi jäänyt syntymättä. Onneksi minä kasvoin pois noista angsti vuosista, vaikka ne hetken vielä jatkuikin vielä tuon vuodenkin jälkeen. Se itku, mitä itkin, tuli onnesta ja rakkaudesta, mutta toisaalta helpotuksesta, että olin selvinnyt. Toisaalta myös se itku muistutti, miten kovaa sitä voikaan sattua.

En paljasta biisiä nyt tässä hetkessä, mutta lainaan erästä biisiä, joka tänä päivänä kuvaa elämää tavallaan.

 

Joka keinussa jumalten keinuu, väliä taivaan ja helvetin heiluu, hän kokee huiput ja kuilut, kun keinuu, kun keinuu, joka selässään ristinsä kantaa kohtalon haltuun itsensä antaa, hän kokee huiput ja kuilut kun keinuu kun keinuu” -Cheek

perjantai, 8. syyskuu 2017

Silmä silmästä...


Olen ennenkin kirjoittanut koulukiusaamisesta, joka maustaa nuorimmaiseni arkea. Minä olen erityisesti huolissani siitä, että mitä vanhemmaksi hän kasvaa sen fyysisemmäksi kiusaaminen muuttuu. Olen ehdottomasti kieltänyt häntä itse olemasta väkivaltainen, joten hän on usein se vastaanottava osapuoli. Nyt on tultu kuitenkin siihen pisteeseen, että en todella voi sallia fyysisiä kontakteja vaan annan nuorimmaiseni puolustautua. Annan luvan toimia kaikkia niitä periaatteita vastaan, mitä olen opettanut ja mihin itse uskon. Usko ja luottamus siihen, että koulu asiaa millään tavalla hoitaa tai asiaan pystyy vaikuttamaan, on erittäin heikko.  Opettajat, rehtori ja muu koulun henkilökunta ovat tietoisia nuorimmaiseni tilanteesta ja koulun puolelta on myös ollut väliintuloja, joista täältäkin saa lukea. Toisaalta on myös paljon sitä, että opettajat sulkevat silmänsä. Minä todella ihmettelen, miksi juuri minun lastani kiusataan. Hän ei näytä hassummalta, ei hänestä löydy fyysisiä poikkeamia, jotka tässä pinnallisessa maailmassa saattaisi hyvinkin altistaa kiusaamiselle. Nuorimmaiseni ei myöskään kulje rikkinäisissä tai likaisissa vaatteissa. Yritän parhaani mukaan huolehtia siitä. Muistan, kun lapseni meni ekaluokalle, niin saimme sellaisen ensitieto lappusen, jossa kerrottiin, millainen vaatetus ennaltaehkäisee koulukiusaamista. Joten vaikka rahasta olisi kuinka pula, niin lapseni kulkee ehjissä vaatteissa ja joskus silloin tällöin pyrin myös huolehtimaan siitä, että vaatteet ovat myös merkki tai muotikuteita. Nuorimmaiseni on luonteeltaan erittäin sosiaalinen, joskin herkkä ja siksi ajattelenkin hänen joutuneen eristettäväksi ja kiusattavaksi omassa koulussaan. Tulevat kouluvuodet pelottaa minua, mutta mietityttää myös nuorimmaistani. Lapset kasvaa ja niiden mukana voimat. Jos nyt on jo repeytyneitä takkeja ja mustelmia, mitä on tulevaisuudessa? Vai voisiko tämä loppua sittenkin, omalla painollaan? Etenkin kun olen antanut luvan puolustautua enkä vaadi enää alistumaan ja luottamaan aikuisiin.

Vanhempana olen tunnollinen. Autan nuorimmaistani koulutehtävissä, osallistun kaikkiin vanhempainiltoihin ja pakollisiin menoihin. Nyt viime vanhempainilta sai minut melkeimpä tuohtumaan ja ymmärrän vallan miksi osa lapsista käyttäytyy, niin kuin käyttäytyy. Vanhempain illassa oli perusvääntöä, kuka maksaa, kuka hoitaa ja niin poispäin. Pohdittiin kevään luokkaretkeä, eikä sopuun kustannuksista eikä paikasta päästy. Lopputulema oli, että sovitaan retkikohde luokan vanhempien whatsapp ryhmässä. Oli pakko todeta, että hirveän hyvä idea, mutta muistattehan ilmoittaa lopputuleman myös minulle, sillä en ole tullut kutsutuksi kyseiseen ryhmään, enkä oikein jaksa uskoa, että olen ainut tässä luokassa.

Voinen todeta, että montaa kouluvuotta ei enää ole edessä, mutta tuhottomasti vuosia on takana tässä koulussa ja hieman vähemmän tässä luokassa, luulen että en tule tulevaisuudessa enää osallistumaan luokkien keskeisiin vanhempainiltoihin. Jos vanhemmat eristävät toisiaan, niin miksipä lapset eivät toimisi samoin. Jos vanhemmat juoruilee ja ilkeilee kotona, miksipä lapset ei toimisi samoin koulussa? Minun mielikuvissa lapset on lapsia ja aikuiset aikuisia ja aikuiset pyrkivät olemaan esimerkkejä lapsilleen. Miksi ylipäätään lasten elämän pitää olla niin haastavaa, niin harrastusten. kuin koulunkin parissa. Olemmeko me vanhemmat luoneet järjestelmistä sellaisia, että vain vahvat selviävät? Toisaalta kai se on luonnon oma lakikin. Elämä on yhtä taistelua omasta paikasta. Harrastus on nuorimmaiseni pelastus, vaikka hän ei ole paras, on hänellä siellä ystäviä. He uskovat yhtenä ryhmänä, että heidän lajissa ei kiusata. Paitsi ehkä yhdet vanhemmat, jotka kiusaavat mielellään niin muiden lapsia, kun aikuisiakin. He ovat kuitenkin omassa suuruudessaan kovin pieniä, joten he eivät saa, kun ihmiset hetkellisesti ärtymään. Toivon, että lapsestani kasvaa niin vahva, että häntä ei enää kukaan satuta ja hän löytää kodin ulkopuolelta myös paikkansa. Ihan helppoa se ei taatusti ole eikä ole ollut. Kaipaan joskus yhteisöllisyyttä, onkohan sellaista enää missään?

”Jos yhdessä matkaa taitettaisiin, toinen toista tukien, esteet olisivat yhteistyöllä helpommin ohitettavissa.”

lauantai, 26. elokuu 2017

Jälleen uuden haasteen edessä vanhemmuudessa

Minun esikoiseni on täyttänyt kahdeksantoista joitakin kuukausia sitten. Hän on virallisesti kai aikuinen. Minä en näe enää edes koulun viestejä, tilitietoja tai mitään muutakaan osuutta lapseni ns. virallisesta elämästä. Mutta oikeastaan mikään ei kuitenkaan ole muuttunut. Hän ei ole oikeutettu meidän vanhempien tulojen vuoksi mihinkään tukiin, eikä hän saa tuloja juuri mistään. Satunnaiset lastenhoitokeikat eivät häntä elätä. Kuitenkin opiskelu ja harrastekustannukset, samoin ajokortti, bensakustannukset, vaatekustannukset, puhelimet, netti, vakuutukset yms. kiinteät kustannukset ovat totisinta totta. Mitä suuremmaksi lapsi kasvaa sen enemmän hän tulee maksamaan vanhemmille. Ja tämä jos mikä, on lisännyt riitoja talossamme. Minä olen aina halunnut tarjota lapselleni enemmän, kun mitä itse olen saanut tai mihin minulla aina edes itselläni on varaa. Kai voisi sanoa, että olen ostanut hyvää äitiyttä ja peittänyt omaa vajavaisuuttani olla äiti omista kokemuksista johtuen. Kuitenkin jatkuva maksaminen lisää kohtuuttomasti stressiä, sillä tuloista huolimatta rahat ovat vähissä. Onhan meillä sitä velkaakin. Samaan aikaan kun lapsi on kasvanut, on hänen velvollisuudet lisääntynyt. Hän tekee opintojen eteen tällä hetkellä hirmuisesti työtä. Hän pitää suurista unelmistaan kiinni työskennellen jatkuvasti saavuttaakseen unelmansa jonakin päivänä. Totuus vaan on sellainen, että hänellä ei mielestään ole enää aikaa olla aktiivinen osallistuja kotona. Jatkuva kotitöiden laiminlyönti lisää riitojamme. Pohdimme jopa sitä, että olisiko helpompi, jos hän lähtisi jo pois kotoa. Kuinka kertoa hänelle, että suuresta iästä huolimatta, hän tarvitsee vielä meitä? Kuinka kertoa hänelle, että jotta yhteinen taloutemme ja kotimme pyörisi vaivattomasti tarvitsemme kaikkien yhteisen panostuksen? Minä en oikeasti toivoisi kuin sen, että hän osallistuisi oman osuuden verran kotona ja etsisi itselleen sen verran töitä, että voisi kattaa omia kustannuksiaan. Opiskelun, vakuutukset, puhelimen ja netin sekä kodin ja ruuan hänelle voin tarjota jatkossakin. Ei varmasti ole helppoa itsenäistyä ja kasvaa, ottaa vastuuta mitä koskaan ei ole ollut. Tilanne on meille kaikille tässä perheessä uusi.

Itsenäistyminen on minulle aivan vierasta. Olen pienestä pitäen joutunut kantamaan vastuuta itsestäni. Olen ollut tosi nuori, kun olen joutunut pois kotoa, omilleni. Minä en muista itsenäistymisen tuottaneen kipua, sillä se on tullut minulle jo niin aikaisin ja se oikeastaan oli ainut vaihtoehto. Taloudellinen vastuu tuli minulle myös aivan liian nuorena. Talous aiheutti minulle aina kipua. Muistelin viime yönä juurikin sitä, että vaikka asuin omillani jo heti yläasteen ekaluokilta ja rahaa ei ollut, minä en kai ollut onneton. Kotileikki oli vallan mieluinen leikki ainaisesta puutteesta huolimatta. Jotenkin en muista nälkää? Ehkä minulla oli kuitenkin riittävästi, että pärjäsin. Minun asumista tuettiin milloin yhteiskunnan puolelta, milloin silloisen poikaystäväni tiimoilta. Jatko-opinnot minulta jäi, sillä töihin oli mentävä, jotta sain vuokrat maksettua. Yritin kyllä ehkä jopa kahteen otteeseen aloittaa ammattiopinnot, todeten että en yksin onnistuisi. Olihan minulla jo silloin veljeni ruokittavana. Koulut tosiaan kävin vasta esikoiseni synnyttyä ja sitä rataa olenkin tässä koko ajan opiskellut työn lomassa suurimman osan. Ehkä omasta osattomuudesta johtuen en ymmärrä sitä, miten lapseni ovat kasvaneet niin, että he eivät ymmärrä olla kiitollisia niistä puitteista, jotka olemme heille luoneet. Miten kaikki voikin olla heille itsestäänselvyys?

Puhuin mietteistäni miehelleni, joka taas muutti kotoaan vasta kaksikymmentäkahdeksan vuotiaana. Hän muistaa oman itsenäistymisen melko helppona. Hän muistaa, miten hänkään ei saanut, mitä halusi. Hän kotona asuessaan maksoi vanhemmilleen vuokraa ja oli kiitollinen ja on vieläkin kaikesta mitä sai. Ei hänellä ollut mopoa, eikä muitakaan hienouksia, mitä muilla oli. Työmatka hänellä oli kaksikymmentäkuusi kilometriä ja pyörällä se oli ajettava ennen kuin oli varaa autoon. Ajokortin hän sai vanhemmiltaan ja myöhemmin perheen perustamisen jälkeen aina silloin tällöin hädän yllättäessä jotain pientä. Hän vieläkin muistaa kiittää siitä mitä sai. Hän ei ole katkera, vaikka hänen perheessä, hän on edelleen se toisarvoinen lapsi. Miehenikään ei siis ymmärrä, miten helppoa nykynuorilla on, meidän nuorista puhumattakaan.

Minä uskon, että minun nuorilleni käy elämässä hyvin, mutta jälleen on se hetki, kun olemme omassa vanhemmuudessamme uudessa tilanteessa. Virallisesti olemme aikuisen lapsen vanhempia, mutta loppupeleissä mikään ei muuttunut, paitsi kustannukset kasvoivat entisestään. Kaikkein eniten huolestuttaa se, että jonakin päivänä nuoreni tulee oikeasti seistä omilla jaloillaan. Olisimpa valmistanut häntä siihen paremmin.

Täytyy vielä kertoa, että nyt kun esikoinen on täysi-ikäinen voisi kuvitella, että helpottaa. Kuitenkin heräsin huomaamaan, että hän on edelleen ihan teini ja mikä parasta kuopuksestakin tuli sellainen. Voi elämä, mikä ihastuttavan kauhea haaste tässä onkaan kohdattavana omien aikuisten huolien ja murheiden rinnalla. Vanheemmuus on haaste, johon ei ole harmikseni ole käsikirjaa, joka sisältää absoluuttisen totuuden ja selkeät ohjeet. Ehkä jonakin päivänä lapset syntyvät käyttöohjeiden kanssa :). Harmi, että se ihme ei tapahtunut, kun minun lapseni syntyivät, sillä he raukat ovat saaneet olla koekaniineja kasvatustyössäni.

” Elämä on kuin kirja, joka kirjoittaa itse itseään. Olemme siinä henkilöitä, jotka aina eivät ymmärrä, mitä tekijä tarkoittaa.” -Julien Green

sunnuntai, 20. elokuu 2017

Hetki vain

 

”Elämä on lyhyt, unohda säännöt. Anna anteeksi nopeasti, mutta suutele hitaasti, rakasta aidosti ja naura hillittömästi. Äläkä koskaan kadu mitään, mikä sai sinut hymyilemään. ” – Mark Twain

 

Kaikkialla kohistaan Turun puukotuksista. Täytyykin kohista. Jälleen yksi esimerkki siitä, että koskaan ei tiedä onko aikaa paljon tai vähän. Esimerkki myös siitä, että tulevaa sekunttia ei voi ennustaa. Samalla pienoinen muistutus siitä, että maailmassa monta on ihmistä, jotka katsovat olevansa etuoikeutettuja tuhoamaan Luojan luomaa elämää. Uhrien elämä mullistui sekunneissa, mutta niin kohtasi heidän omaisetkin aivan uudenlaisen elämän ja kenties osa varmasti koki elämän päättyvän juuri tuohon hetkeen. Jättää tämä jälkensä myös meihin muihin. Ihmettelyä, kauhun sekaisia tunteita, epäuskoa tapahtuneesta ja tulevasta. Osa vihaa, osa antaa anteeksi, osa tuomitsee ja varmaan osa myös hyväksyy. Aina on olemassa niitä sairaita, jotka hyväksyy tapahtuneen, toisille taas ei ole muuta vaihtoehtoa, kun hiljaa laskea irti, jotta elämä ei täyttyisi vihalla. Tekijän tuomitseminen on oikeutettua, mutta kaikkien vähemmistön vihaaminen tapahtuneen takia ei. Minä itse asun alueella, jonne tupsahti aikanaan kasa pakolaisia. Täytyy sanoa, että hiljaa halveksun heidän toimintakultturejaan. Täällä tuomittiin, jos puhuttiin ääneen, miten paikalliset tytöt saivat pakolaismiehiltä huomioita. Puhuttiin tahallisesta liioittelusta ja provosoinnista, jos kertoi ääneen mitä näki tai kuuli. Ymmärrän hyvin, he olivat yksittäisiä pakolaisia, jotka ajattelivat, että heillä on oikeus lähestyä yhteisömme tyttöjä. Kuitenkaan yksittäisten pakolaisten käytös ei oikeuta vihaamaan/halveksumaan kaikkia pakolaisia. Heidän kotouttaminen on vain epäonnistunut. Ehkä heille ei ole kerrottu mikä suomessa on sallittua, mikä ei. Ehkä heille on kerrottu, mutta hei eivät välitä. Turun tekijä taatusti tiesi toimivansa väärin suomen lakeja vastaan, mutta sitten taas oikein omalta kannaltaan. Tarkoitusperien ymmärtäminen on minulle mahdotonta, olkoon kyse mistä vaan. Uskonto, kulttuuri, oma asema omassa maassa, politiikka, mikään ei oikeuta tappamaan ja kylvämään vihaa. En usko, että tapahtuneesta voi seurata mitään hyvää kansallisella tasolla. Vihan siemen on kylvetty. Mitä me tästä muka oppisimme? Viha kasvattaa vaan vihaa ja aiheuttaa lisää epätoivottua käytöstä ja kaaosta. Anteeksi anto voi olla vaikeaa. Tapahtuneen hyväksyminen tuntuu monista, kun tapahtuneen salliminen. Ei turvallisuustasoa voi suomessa lopullisesti nostaa ja toisaalta onko siitä apuakaan, On nähty, että koko ajan syntyy uusia tapoja iskeä, joko pienesti tai suuremmin. Pakolaisia suomi tulee ottamaan aina, haluttiin me kansalaiset sitä tai ei. Ja kuten on nähty sekin, että aina ei tarvitse olla kyse pakolaisista. Meillä suomessakin osataan, etenkin mielenteryspalveluiden ollessa retuperällä. Joku vuosi sitten varkaudessa sattui satunnainen puukotus. Motiivi kai oli päästä hoitoon. Entäs tämä Helsingin yliajaja, jonka omaiset kertoi medialle, että tätä päivää oli odotettu. Uhka oli tiedossa, mutta sitä ei kuultu.

 

Kuitenkin yksilötasolla tästäkin turun tragediasta seuraa jälleen jotain hyvää. Minä kiitän jälleen rakkaimpien olemassa olosta. Minä muistan, että tämä hetki on ainutlaatuinen. Kumpa se hetki kestäisi kauemmin kuin hetken. Jossain tälläkin hetkellä kuolee tai sairastuu joku. Jonkun läheinen, rakkain, lapsi tai ystävä. Juuri siksi pitäisi muistaa ottaa toista kädestä kiinni, tuntea toisen lämpö ja vilpittömästi kiittää, että hän on rinnallasi. Minäkin unohdan, kun arki jatkaa kulkuaan olla kiitollinen. Minäkin taas uraudun uomilleni, mutta se joka menetti ei palaudukkaan koskaan. Poisnukkuneet ovat jättäneet heidän sydämeensä loputtoman jäljen. Ensin se tuntuu epäuskolle, pohjattomalle surulle vaimeten tyhjyydeksi ja muistojen loputtomaksi virraksi. Turun tragedia päivänä eräs tuttavani heräsi rakkaimpansa vierestä, niin kuin aina. Hän nousi ja aloitti arki askareet. Kantautui korviin uutisista Turun puukotukset ja sillä hetkellä hän oli kiitollinen, kunnes tuli tieto, että hänen miehensä oli toispuolella suomea, missä Turku on, kohdannut oman kohtalonsa ja menehtynyt nuorella iällä sairaskohtaukseen. Illalla sängyssä, josta aamulla kaksi heräsi, oli jäljellä vaan yksi. Mitä tähän sanoisi? Ironista, eikö totta, ruman surullista, mutta syy muistaa kiittää hetkestä tästä ja näistä ihmisistä. Halata ja rakastaa. Tämä hetki on vain tämän kerran tässä elämässä. Eilen pimenevässä illassa minä sytyin ulos lyhtyihin monen monta kynttilää, istuin hetken ja hengitin. Minä loin katseen taivaalle ja toivotin voimia kaikille läheisensä menettäille, vammautuneille ja toipuville. Lähetin mukana yötaivaan pilvien toiveen rauhasta ja rakkaudesta.