sunnuntai, 19. helmikuu 2017

Kiitollisuuden kuvia.

On helppo jatkaa Unelmakarttakirjan parissa, kun takana on viikonloppu, johon mahtui paljon ihmisiä ja mieleen painuvia hetkiä. Olin ennalta pelännyt tätä viikonloppua. Epäilin, että liekkö jaksaisin ja selviäsin, sillä viime viikolla minua taas leikeltiin. Toipumiseen ei jäänyt aikaa, sillä meillä oli viikonloppuna juhlahetkiä, joihin matkasi ihmisiä limittäin ja lomittain luoksemme. Kipu oli läsnä, mutta se ei lainkaan ollut niin paha, kuin ennalta olin pelännyt. Nyt ensimmäistä kertaa leikkauksen jälkeen saan vallata sohvan ja istua. Ääntäkään ei kuulu. Vain minä, unelmakarttakirja, jäätelö ja särkylääkkeet.

kiitollisuus1.jpg

kiitollisuus2.jpg

sunnuntai, 12. helmikuu 2017

Voimakuva ja minun elämäni

Jatkoin vielä niistämisen lomassa Unelmakarttakirjan parissa. Tässä on minun voimakuvani.

voimakuva.jpg

Nämä kuvat on minua itseäni varten, ei siis visuaalisesti kauniita, taiteellisia eikä taatusti oikeanlaisia, mutta juuri sellaisia, mitä juuri sillä hetkellä tunnen tai ajattelen.


Tässä toisessa kuvassa on mukaeltu oman elämän kartta. Ydin minä, on minussa, niitä asioista, joista voin olla ylpeä. Terälehdet kuvaavat asioita, joita kuuluu olemassa olevaan elinpiiriini ja ulkokerä kuvaa, mitä vielä haluan elämääni.

oman%20el%C3%A4m%C3%A4n%20kartta.jpg


"Ala kertoa siitä, mitä haluat, sen sijaan että kerrot, mitä et halua" -Unelmakarttakirja -Sydän löytää tien, Sanna Wikström

sunnuntai, 12. helmikuu 2017

Unelmakartta

Flunssa tuli ja kaatoi sänkyyn. Tarjosi mahdollisuuden kiireen keskellä kaatua sänkyyn kera uuden tuttavuuden, nimittäin Unelmakarttakirja - Sydän löytää tien. Ihanaa omaa aikaa :). Unelmatkin sikin sokin minussa, mutta toteutuessaan järjestyksellä ei ole niin väliä.

 

unelmakartta.jpg



 

torstai, 9. helmikuu 2017

Suunta hukassa

Ulkona ihan parhaat talvikelit, vaikka yleensä en niin talvesta välitäkkään. Talvinen aurinko lataa akkuja ja saa muistamaan kesän. Kuitenkin huomaan pienen sisäisen levottomuuden. Olen kai kroonisesti kadottanut sen suunnan, mihin olen matkalla ja miksi olen tulossa. Jälleen on eräs uusi tutkinto suoritettu ja minun pitäisi olla onnellinen sen mukanaan tuomista mahdollisuuksista. Oikeasti kuitenkin näen vain sen suljetun oven nenän edessä. Ikään kuin odottaisin, että joku tulee ja avaa sen. Työ lannistaa ihan täysin. Jos minä hetkeäkään epäilen osaavani jotain, niin työ ja ympäristö jossa työskentelen palauttaa minut jälleen takaisin maan pinnalle. On tavallisen tärkeää, että mitään ei töissä muuteta ja sekin puuduttaa. Työ, josta minä en taaskaan saisi kai valittaa ja joka tuo leveää leipää työstä on toisaalta onni, mutta näemmä aika raskas taakkakin. Toki olen jälleen hieman alkanut kurkkia aidan taakse ja olen uskaltautunut hakemaan uutta työtäkin, vaikka tiedän ettei se rahallisesti kantaisikaan niin hyvin kuin nykyinen. Kuitenkin töitä hakiessani huomaan, miten kamala kilpailu on alani työpaikoista. Hakijoita samaan paikkaan on pyrkimässä satoja. Hyvin ehtisin vallan opiskella tässä hakiessa, vaikka ihan uuden ammatin, mutta toisaalta en tiedä mitä muuta haluaisin tehdä? Onkohan tämä levottomuus ja suoranainen saamattomuus seurausta lisääntyvästä valosta? Voisiko joku ihme osua kohdalleni ja viitoittaa tietä minulle valmiiksi?

Perhe-elämä soljuu hiljalleen tässä eteenpäin. Tyyntä myrskyn edellä kai kuuluisi tähän tuumata, mutta taidan vaan tyytyä nauttimaan tilanteesta. Ensi viikolla minua ilahduttaa anoppini, joka myös tuntee mielestään todellisen arvoni, joten hän saanee jonkun sodan aikaiseksi. Mieheni perhe on jaksanut odottaa kaikki nämä pitkät vuodet eroamme, eikä se odotus ole näinä vuosina juuri laantunut. Minusta on mukavaa, että olen saanut tuoda heidän elämään jotain, mitä odottaa. Rehellisyyden nimissä, aina se ei ole ollut mukavaa. Aikuisuuden myötä olen kuitenkin alkanut hyväksyä sen, että en ole osa sitä heidän yhteisöään ja siksi minun hyväksyminen on heille haastavaa. Pääasia kuitenkin on, että minusta riittää perheelleni, vaikka se ei mieheni perheelle riittäisikään. Ihan helppoa ei ole ollut matka tähän ajatuksen pisteeseen.  

”Niiskuneiti oli löytänyt ensimmäisen rohkean krookuksen nenännipukan. Se oli pistänyt esille lämpöisestä maasta eteläisen ikkunan alla eikä ollut vielä edes vihreä.
-”Pannaan lasi sen päälle”, Niiskuneiti sanoi. ”Siten se selviää kylmästä yöstä.”
- ”Älä pane”, sanoi Muumipeikko. ”Anna sen selvitä, miten parhaiten taitaa. Minä luulen, että se selviää paremmin, jos sillä on vähän vaikeuksia.”


 

sunnuntai, 29. tammikuu 2017

Erilaisia kulkijoita

Minusta tuntuu, että jokainen joskus haluaisi hypätä jonkun toisen kenkiin. On ihmisiä, jotka kävelet niin huonoilla ja risoilla kengillä, että heidän jalanjäljilleen ei kukaan halua. Sitten taas on niitä, joiden kengät hohtavat uutuuttaan aina. Niillä kengillä, kun kävelee, niin kulku on aina tasaista. Ei matkaan tule töyssyjä, eikä ylämäkiä. Jos jotain eteen sattuu, niin pelkkää onnea. Jokainen haluaisi joskus kokeilla niitä ihania kenkiä omiin jalkoihin. Ne kengät ovat varmasti lämpimät ja tuntuvat varmasti erittäin miellyttäviltä jaloissa. Kumpa joskus voisin hieman kokeilla, miltä meno niillä popoilla tuntuisi, kuinka helppoa ja vaivatonta kaikki olisi. Vai olisiko sittenkään?

Voiko kyse kuitenkin olla siitä, että ne kengät, joita kukaan ei kadehdi, pitävät tavallista suurempaa ääntä. He ovat kuin Putouksen Aina Inkeri Ankeisia. He kohtaavat onnessakin epäonnen. Mennä porskuttavat mennessään ja valittavat. Tuli eteen mitään vaan, niin aina on mistä valittaa. Mutta entä ne täydelliset buutsit, jotka aina näyttävät hyvältä ja taatusti tuntuvat hyvältä. Niillä kompastuu enintään vaan onneen. Entä, jos totuus kuitenkin on hieman arkisempi miltä näyttää? Entä jos ne kengät hinkkaa ja hankaa, mutta kulkija ei vain valita? Hän ei ehdi, sillä aina kohdalle kulkee se Aina Inkeri Ankeinen. Ei se, Aina Inkeri Ankeinen, ehdi edes kysyä, että miltä mahtaa tuntua askeltaa noin hienoilla kengillä? Ei Ainaa kiinnosta, sillä hän on varma, että hyvähän niillä on kulkea, kun näyttävätkin niin hyvältä. Sen mitä elämä on opettanut, niin aina on, Aina Inkereitä kuin niitä jotka tuntuvat kulkevan niillä paremmilla kengillä.

Olen viime aikoina usein törmännyt siihen, että kuulen, ”helppohan sinun on”. En haluaisi olla Aina Inkeri, mutta sen verran voisin tuota sanojaa valistaa, että ei minulla ole helppoa- Hän ei vaan tiedä mitä minulle oikeasti kuuluu? Kaikki vuorovaikutusaika hänen kanssaan menee siihen valittamiseen, mistä kenkä puristaa ja miltä tuntuu tarpoa vuodesta toiseen pelkkää ylämäkeä. Kun sitten taas joistain asioista minä huomaan ajattelevani, että voi kuinka mahtavaa tuo Aina Inkerin elämä olisi, jos vaan hän sen näkisi. Joskus olen jopa ajatellut, että voisin ottaa jonkun tietyn osan hänen elämästään.

Huomaan, että hirvittävän moni pohtii toisten elämiä ja on niitä valmis tuomitsemaan tai kadehtimaan. Miksi näin? Onko meidän ihmisten oma elämä niin vajaa, että me emme voi olla kanssakulkijoita toisillemme? Jos Aina Inkeri Ankeinen tallaisi samaa polkua, kun se jolla on ne täydelliset popot, rinta rinnan ilman kateutta ja katkeruutta, voisiko molempien tie olla hieman mukavampi? Tiedä tuota, kunhan taas viime yön hiljaisina tunteina pohdiskelin. Toivon että tulevaisuudessa minä muistan hetkinä, kun kadehdin, oman elämäni merkityksen. Aitoon ystävyyteen ei pysty, jos ei ole vapaa kateudesta, katkeruudesta, oikeudesta tuomita. Aito ystävyys ei ole mahdollista niinkään, että näkee vaan itsensä ja omat tarpeensa. Ystävyys ja läheisyys vaativat myös herkkyyttä kuulla ja tuntea, kykyä joustaa tilanteiden mukaan, kykyä olla läsnä myös niillä menestyksen hetkinä.

 

”Opettele elämään kuin kilpikonna: tyytyväisenä omassa kuoressasi.”- Bill Copeland