sunnuntai, 11. helmikuu 2018

Turhaa stressiä

Kuinka paljon turhaa energiaa kuluukaan tällä hetkellä perheessäni stressaamiseen. Tämän energian, jos saisi talteen, niin sillä lämmittäisi talon koko talven ajan. Esikoinen valmistautuu kevään koitoksiin ja tulevaisuuteen ja hänen uskonsa meinaa horjua. Kuopus edelleen rimpuilee koulukiusaamisen varjostamassa arjessa. Minä taas lasken päiviä työttömyyteen ja yritän tässä samalla sisäistää tämän taakse jäävän työn muuttunutta toimenkuvaa, joka on seurausta irtisanomisista. Voin kertoa, että minua ei voisi tällä hetkellä yhtään vähempää kiinnostaa tämä työ tai uusi toimenkuvani. Noh, sain minä pari työhaastattelua sovittua ensi viikolle ja voi, kuinka vähän minä enää uskon itseeni. En muista, koska olisin ollut ihan näin epävarma itsestäni ja tulevaisuudesta. Entä jos, saankin hakemaani työtä, enkä ole valmis? Entä jos se paikka on tätä nykyistäkin hullumpi? Entä jos en saakkaan tarvitsemaani työtä, vaan taas löytyy joku minua parempi hakija? Entä jos useampi työpaikka tärppää, mistä tiedän mikä on oikea? Haenko sinne kouluun tänä vuonna vai jätänkö väliin? Riittääkö voimat rakentaa uutta, kun vanha pakostikkin jättää jälkensä minuun? Harmittaa menetetyt lomat ja palkan aleneminen ja ennen kaikkea pelottaa uusi huominen, olkoon se millainen tahansa. Mies reagoi tähän kaikkeen stressiin kiukuttelemalla ja kyllä, täytyy muistaa, että hänenkin työpaikallaan on YT:t. Minun yöt kokonaisuudessaan on piehtarointia, entä jos, kysymyksissä. Ja miehen yöt ovat piehtarointini myötä myös vallan vallattomia. Tällä hetkellä on tosi vaikeaa rauhoittua. Tänään on vallan muutama turhautumisitkukin minut yllättänyt. Kuten arvata saattaa, kyse ei ole tässä epätoivossa, vain tästä työtilanteesta, vaan kokonaisuudesta, jota elämäksi kutsutaan. Miten kamalan vähän tuntuu löytyvän oikeita ratkaisuja, niin yhtään mihinkään. Yhtään eivät voimavarat riitä elää huomiseen, vaan nyt jälleen eletään hetki kerrallaan.

Toivoakin kuitenkin on, sillä esikoiseni tulevaisuus tulee kaikesta huolimatta. Ei se murehtimalla tule yhtään sen nopeammin. Kuopus vaihtaa ensi vuonna koulua, joten josko kiusaaminen sen myötä rauhoittuisi. Omasta tulevaisuudestani en tiedä. Mutta on äärimmäisen hienoa, että pääsen työhaastatteluihin. Minun tulisi iloita näistä mahdollisuuksista, eikä kokea niitä taakkana. Järki sanoo, että kaikki tämä, mitä nyt elän, on vain väliaikaista ja nurkan takana odottaa jo nippu uusia mahdollisuuksia ja mahdottomuuksia. Se ei tuo lohtua juuri tässä hetkessä, mutta siellä se tulevaisuus on.  Kohtaamisiakin on mahtunut elämään. Tapasin erään miehen pitkästä aikaa. Meillä oli vuosia sitten siis tuikitavallinen työsuhde. Hän oli ns. paremmassa asemassa, kuin minä ja se näkyi silloin aikanaan siinä tavassa, jolla kommunikoimme. Nyt tapasimme työn ulkopuolella tasavertaisina ihmisinä ja hän halasi ja rutisti niin, että tunsin vain sähkövirran kulkevan kehoni läpi. Hän kertoi ilostaan, jota tunsi tavatessaan minut. Hän vakuutti, että kaikki järjestyy. Sen päivän jaksoin hymyillä, vaikkakaan ennen tuota hetkeä en tuntenut tuota ihmistä kovinkaan merkitykselliseksi, mutta tuossa hetkessä hän tuntui toivolta. Ajatella miten pieni ele, voikaan olla niin suuri sekä merkityksellinen.

”Antaudu sille, mikä on.
Päästä irti siitä, mikä oli.
Usko siihen, mikä tulee.” –Sonia Ricotti

sunnuntai, 4. helmikuu 2018

Yhteistoimintaneuvotteluja

Yhteistoimintaneuvottelut tulisi käydä työntekijöiden ja työnantajan välillä yhteistyössä. Useinkin se menee niin, että työnantaja on tehnyt päätöksensä jo neuvottelujen alkaessa, että mihin toimiin ryhdytään. Neuvotteluissa tulisi huomioida vaihtoehtoiset keinot työntekijöiden vähentämistoimenpiteiden välttämiseksi, mutta harvoin työnantajan intressi on kuitenkaan neuvotella. Työnantajat käyvät neuvottelut omien tarpeiden ja päätösten pohjalta. Mitä isompi organisaatio on, sen vähemmän neuvotteluiden aikana pääsee neuvottelemaan itse työnantajan kanssa. Neuvotteluissa silloin työntekijöitä edustavat luottamusmiehet. Luottamusmiesten tehtävä on ajaa työntekijöiden etua, mutta täytyy muistaa, että hekin ovat saman työnantajan palveluksessa ja loppupeleissä heidän kätensä ovat melko sidottuja, sillä heidänkin täytyy suojella omaa työpaikkaansa. Yhteistoimintaneuvotteluissa on määrätty niiden aika ja kulku ennalta. Työntekijöiden tulee aktiivisesti yrittää tuoda esiin omia näkemyksiään talouden ja tuottavuuden edistämiseksi siitäkin huolimatta, että lopputulema on jo ennalta arvattava tai tiedossa. Kun neuvottelut päättyvät on tärkeää, että luottamusmies tai jokin muu luotettava taho on kuulemassa päätöstä. Vinkkinä voin jakaa, älkää allekirjoittako mitään, jotta saatte teille kuuluvat etuudet neuvotteluiden päätyttyä. Sudenkuoppia on monta, hyväksytkö vahingossa oman irtisanomisesi (vaikuttaa ansiosidonnaisen saamiseen ja tuotannollisista ja taloudellisista syistä irtisanotuilla on myös oikeus korotettuun tukeen, saattaa myös vaikuttaa irtisanomisaikaan), myös mikäli päädytään kirjoittamaan uutta työsopimusta, on hyvä tarkistaa sopimuksen sisältö, palkkaus ja lomaoikeuden säilyminen yms. Eli lyhyesti, elä allekirjoita mitään, mitä ei joku ulkopuolinen ole tarkastanut. Jos YT-neuvotteluiden kesto on ennalta määrätty ja neuvottelut etenevätkin aiottua nopeampaan, lisätään jäljellä oleva aika irtisanomisaikaan. Hoitovapaalla ja äitiyslomalla olevien työsuhteesta ei myöskään voi sitten neuvotella, joten jos olet jommallakummalla, älä allekirjoita mitään, kiistä kaikki. Erilaiset irtisanomispaketit ja tuetut oikeudet uuden työn löytämiseksi jää usein sananhelinäksi, kuten myös se, että irtisanottujen tilalle ei muka palkattaisiin tarvittaessa uusia. Tottakai palkataan. Työnantajilla on omat keinonsa keplotella nimikkeillä yms. Kun työnantaja tulee tilanteeseen, että kirstun pohja näkyy, on ymmärrettävää, että vanhoja kalliita työntekijöitä korvataan uusilla ja halvemmilla tekijöillä. Joskaan en usko sen pitkällä tähtäimellä olevan kovinkaan taloudellisesti kannattavaa. Uudessa ja tuoreessa työntekijässä on myös sekin etu, että he uutuuttaan eivät osaa kyseenalaistaa työnantajan sanelemia sääntöjä, toimintatapoja tai muitakaan työnsisällöllisiä muutoksia. Helppoa, kun heinänteko sanoisinko, ainakin helpompaa, kun meidän vanhojen työntekijöiden säästäminen.

Se onkin temppu sinällään, että miten neuvotteluiden kuluessa saa säilytettyä työntekijöiden motivaation tehdä tuottavaa työtä? Tässä vaiheessa täytyy myöntää, että työmotivaatio on totaalisen kadoksissa, kun teen omaa irtisanomisaikaani. En koe omaa työtäni kovin merkitykselliseksi ja tärkeäksi, sillä sitä se ei voi olla, kun se lopetetaan kuitenkin. Onneksi en ole tässäkään tilanteessa yksin tai sanotaanko, harmi, että en ole yksin. Meillä on monta muutakin, jopa minua vanhempaa työntekijää. He ovat kasvattaneet omat juurensa yritykseen, jossa työskentelen. He käyvät sääliksi, oman säälini lisäksi. Kun oma maailma pysähtyy, niin haen lohtua ajatuksesta, että en koskaan kokenutkaan, että tämä on loppuelämäni työpaikka. Täytyy vaan toivoa, että jonakin päivänä eteeni osuu juuri se paikka, jossa koen olevani osa jotakin, tekeväni merkityksellistä työtä ja jossa kokisin osallisuutta ja kuuluvuutta. Liekkö tälläisiä paikkoja on enää edes olemassa nykyisessä yhteiskunnassamme. Jää nähtäväksi ja toivottavasti koettavaksi. Pian minä pääsen mahdollisesti tutustumaan työttömyyteen ja uuteen aktiivimalliin, jota on kovasti kritisoitu. Viime viikolla lähetin seitsemän työhakemusta. Luulen, että viime vuosien aikana on tullut rustattua kymmeniä, ellei jopa lähes sata hakemusta. Kyse ei siis ole ainakaan passiivisuudesta ja yrittäjyyden puutteesta työllistyä, joten saapa nähdä kuinka aktiivimalli sopii minun työttömyyteni. Olen kuitenkin aiempaa onnekkaampi, sillä jos vain saan kaikki asiat hoidettua oikein, niin tällä kertaa olen oikeutettu työttömyyden aikaisiin korvauksiin, sillä enää emme ole yrittäjiä. Kiitos sen kaamean, kauhean ja koettelevan konkurssin, mutta tällä hetkellä se taitaa olla mahdollisuus nauttia niistä tuista, jotka minullekkin kuuluvat. Toki, kaikkein mieluiten tekisin töitä, mutta siihen tarvitaan ihme, että nyt tärppäisi, kuten sanottu, alallani ei tällä hetkellä ole työtä hirveästi tarjolla. Työnhakeminen, työn ja arjen ohessa on myös erittäin työlästä. Yhden hakemuksen rustaamiseen menee useita tunteja, etenkin kun hakemuksen haluaa aina yksilöidä haettuun työpaikkaan. Työttömänä sitten, lähden kiertämään mahdollisten työnantajien luona, josko se sitten auttaisi työllistymisessä.

Näillä aatoksilla, kohti uutta työviikkoa. Motivaation puutteesta huolimatta, olen onnekas, sillä minulle maksetaan palkkaa vielä hetken ja eipäs sitä tiedä minkälaisia mahdollisuuksia sitä ensi viikolla kohdalle osuu. Ja onhan se toisaalta antoisaa tehdä työtä, kun ei enää tarvitse pinnistellä vaan saa tehdä työtä vähän niinkuin löysin rantein. Minä en enää ehdi työnantajani kirstua juuri täytellä.

”Minä nukun hetken. Kysymykset ratkeavat usein unien aikana. Pää toimii paremmin, jos se saa olla levossa.” –Muumipappa

keskiviikko, 24. tammikuu 2018

Uusi alku...

Viime kirjoitus kutsui karman kylään ja niinhän siinä kävi, että minäkin saan lähteä, töistä meinaan. Eniten minua harmittaa tämä yksinäisyys. Tuntuu, että ei ole kenelle asiaa jakaa. Monet varmasti ajattelevat, että hyvä vain, sillä olen ollut kovin tyytymätön työhöni. Olen vain itse kovin tietoinen, että töiden saanti ei tässä hetkessä ole kovin todenperäistä. Olen taatusti yrittänyt. Huoli tulevasta taloudesta on äärimmäisen kova. Taloutemme ei kestä tätä tappiota. Haluan uskoa, että kun yksi ovi sulkeutuu, ehkäpä jokin toinen ovi aukeaa. Lisäksi tässä sisäisessä kaaoksessa saakin tehdä ihmeitä, jotta saa jäljellä olevan aikansa töissä kulumaan. Töitä on, mutta motivaatio kovin hukassa sen tekemiseen. Onneksi on vielä hetki aikaa, sillä se tarkoittaa hetken myös palkkaa. Nyt jos koskaan huomaan kuinka suuri osa identiteettiä työ on. Hylätyksi tuleminen on todellinen tunne, kun irtisanominen osuu omalle kohdalle. Inhottaa myös, että ei oikein voi sanoa vielä asiakkaillekkaan, että tämä kaikki loppuu aikanaan. Hymyillen vaan palvelen ja piilotan oman motivaationi puutteen ja tyytymättömyyden tilanteeseen. Tyylillä loppuun asti, oli toive, kun lopusta ilmoitettiin.

Yksinäisyys on piinaava tässä pään sisäisessä kaaoksessa. En osaa oikein vielä toimia, en ajatella. Reflektio auttaisi, mutta kenelle sitä reflektoisi. Mieskin katosi jälleen rinnalta, otti etäisyyttä ja on sanaton. Kaikki kliseet paremmasta tulevaisuudesta on jo kuultu. Pakosti meinaa epätoivo viedä mennessään. Onneksi jäljellä on vielä hieman uskoa, uskoa paremmasta huomisesta. Kohti huomista seikkailua, muu ei auta. Palkkaa nostetaan, kunnes määräpäivä yllättää. Miten suuri työ on edessä, löytää työtä tai omaksua työttömän identiteetti ja kaikki sen muun arjen ja työn lomassa. Tervetuloa huominen, minä en ole valmis vielä kohtakaan.

”So, when you feel like hope is gone, look inside you and be strong.” Mariah Carey

lauantai, 20. tammikuu 2018

Vuotta tätä

Tätä vuotta on menty hetki eteenpäin ja minulla on syvällä tuolla jossain aavistus, että tästä tulee hieno vuosi siitäkin huolimatta, että niin minulla, kuin miehellänikin, on töissä YT:eet. Kuitenkin vuosi tuo mukanaan myös juhlan aiheita, sillä minä täytän pyöreitä, mies täyttää pyöreitä (enemmän, kuin minä), sisko täyttää myös pyöreitä (hieman vähemmän, kuin minä) ja esikoinen toivottavasti juhlistaa lakkiaan. Juhlan aihetta, joskaan ei kuulemma juhlia, tuo myös siskon valmistuminen jälleen uuteen ammattiin. Niin tyhjästä on siskonikin ponkaissut maailmaan, että jokaista saavutettua unelmaa tulisi juhlia ja isosti.  Minä olen päättänyt, että tämä vuosi on minun vuoteni. Lapset ovat isoja, joten minun on aika hieman katsella omaakin napaa ja nauttia ikääntymisestä. Minä en todellakaan aio alistaa itseäni ikäkriisille vaan nautin siitä, että tämä on se hetki, se hetki jolloin elän. Yritän elää aiempaa terveellisemmin ja yritän nauttia kaikesta siitä, mikä elämässä on hyvää. Töissä jälleen kävi säästöveitsi ja vähensi jälleen yhden pois tiimistäni. Tämän säästön seurauksena työnkuvani jälleen muuttuu, mikä tuo taas uudenlaisia mahdollisuuksia kehittää itseäni ammatillisesti. Yritän tulevista kiireistä huolimatta nähdä enemmän onnistumisia, kuin haasteita ja mahdottomuuksia. Yritän muistaa rajata työn ja vapaa-ajan mielekkääksi kokonaisuudeksi. Minulla on kyllä osaltaan myös vahva tunne, että tänä vuonna minulle avautuu jokin uusi mahdollisuus tai jokin uusi ja ihana luku myös työn saralla. Toki koulun oveakin kokeilen kolkutella, mutta voi olla että sen oven aika ei olisi vielä. Mikä ehkä minulle tuo myös erityisesti toivoa, on se, että nuorimmaiseni koulu vaihtuu syksyllä. Toivon, että se vapauttaa hänet jatkuvalta koulukiusaamiselta ja hän pääsisi rakentamaan itselleen turvallista nuoruutta ja hieman ehjempää minä-kuvaa.

Tämä vuosi siis haasteineen on siis yhtä pelkkää suurta mahdollisuutta. Ei elämä varmasti helppoa ole, mutta täytyy toivoa, että tänä vuonna useinkaan, ei se valo tunnelin päässä olisikaan se juna, joka jyrää alleen. Toivon matkaan pieniä onnenkantamoisia ja vahvaa uskoa, joka kantaisi minua niinä haasteenkin hetkinä. Joskus aina minä palaan tämän blogin aiempiin kirjoituksiin ja minä tunnen ne pimeimmätkin ajat ja niiden aiheuttaman tuskan. Kaikki nuo kokemukset ja tunteet ovat tuoneet minut tähän hetkeen ja valmistaneet minua tulevaan. Ne kokemukset saavat minut näkemään, että tänäänkin päivä on kirkaampi ja pidempi kuin eilen.

”Kevät nostaa nurmikon kukkaan –miksi heittäisin toivoni hukkaan” –Gustaf Fröding

tiistai, 26. joulukuu 2017

Joulunaikoja erilaisia

Muistan erään joulun, kun olin nuori tyttö ja asuin jo omillani. Minulla ei ollut rahaa juuri ruokaan, mutta sen kuun vuokran olin saanut maksettua, joka oli iso onni jo sinällään. Olin totaalisen yksin. Kävelin silloin pitkin loputtoman pitkiä katuja ihan vaan aikani kuluksi, kylmän viiman hivellessä poskia. Ohitin loputtoman määrän taloja, joiden ikkunoista tulvi jouluvalot ja vilahteli hetkiä jouluisia. Jossain kodeissa oli pukki, toisaalla syötiin ja naurettiin, jossain kodeissa oltiin kääriydytty viltteihin pelaamaan tai Tv:tä katselemaan. Jotenkin tunsin sisälläni sen kotien lämmön. Silloin minä lupasin, että jos joskus saan kokea joulun lämpöisen, minä olen kiitollinen ja muistan sen sanoa. Jälleen sain viettää jouluni, omassa kodissa, kuusen loisteessa, kynttilöiden lepattaessa jouluisen lämpöistä tunnelmaa, omien rakkaideni kanssa. Minä olin ja olen kiitollinen vieläkin. Jouluista ei koskaan ole tullut minulle itsestäänselvyys. Jouluisin viimeistään muistan kiireenkin keskellä pysähtyä ja hengittää onnellisuutta.

Kuitenkin tiedän, että jossain tuolla kaukana minun veljeni on mitannut katuja tänäkin vuonna haaveillen omasta joulustaan. Hän on varmasti katkera maailman tuulista, jotka tukahduttivat ja mursivat hänet. Voi kuinka kaipasin häntä tänäkin jouluna. Melkein hetkellisesti tunsin sen kylmyyden ja viiman, jota hän siellä jossain tunsi. Toivon todella, että hetken hän olisi tuntenut läsnäoloni ja ikäväni ja saanut siitä lohtua. Veljestä tulikin mieleen, kun lapseni kiusaajista pahin, toistuvasti ja jälleen aattona, lähetti minulle seuraamispyynnön Instagramissa. Käsittämätöntä, minä ajatellen. Hän haluaa vaan onkia lisää, millä lastani lyödä, minä ajattelen. Sen hetken minä niin ajattelin, kunnes pysähdyin ajattelemaan ohi oman katkeruuteni. Entä jos tuo iso ja kova lapsi voikin niin pahoin ja hän vaan haluaakin kurkkia ”kotiini” niin kuin minä silloin nuorena tyttönä, kun olin aivan yksin. Ehkä hän ohittaa talomme, nähden valomme ja vilauksen joulustamme, tuntien kateutta. Ehkä tuo iso ja kova kiusaaja onkin vaan niin epävarma itsestään, että on valmis koko ajan uhraaman lapseni, jotta häneen itseensä ei kiinnitettäisi niin paljoa huomiota. Ehkä tuo kiusaaja voi niin pahoin kotonaan, että tarvitsee huomiota millä tavalla hyvänsä. Ehkä hän vain kaipaisikin yhtä aikuista, joka häntä halaa ja hyväksyy hänet juuri sellaisena, kun hän on. Ehkä sen pitäisi tapahtua tänään, jotta maailman tuulet eivät häntäkin ehtisi murtaa. Tuon kiusaajan sydän on varmasti rikki. Ajatellessani häntä tunnen sen kovan kuoren alla piilevän pehmeyden, mutta en voi tehdä mitään. Niin paljon hän on satuttanut lastani, jota minun tehtäväni on suojella. Toivon todella, että tuo kiusaaja löytää itselleen maailmasta paikan, jossa hän voi olla vahva juuri sellaisena, kun hän on. Toivon, että joku halaa ja rakastaa häntä ja tekee hänestä ehjän, ennen kuin tuo lapsi murtuu maailman tuulien voimasta.Toivon, että hänenkin tarinansa tulee joskus kuulluksi ja ymmärretyksi.

”Vielä tulee päivä,
kun siipesi kovien iskujen jälkeen,
jälleen jaksavat nostaa sinut,
särkyneen,
riekaleisen ihmisen,
liitämään vapaana, kuin taivaan linnut.”