lauantai, 7. heinäkuu 2018

Päivästä Toiseen

Minulla on ollut tänään hyvin ainutlaatuinen päivä. Vain minä ja musiikin kautta koko eletty elämä. Koko viikon olen nähnyt unia edesmenneistä ihmisistä ja niistä, joiden elämä on risteytynyt kanssani, mutta he eivät ole jääneet osaksi elämää. Huomaan sisälläni jonkinlaisen tyhjiön. Uskon, että tämä sisäinen tyhjiö yrittää täyttyä muistoilla, jotta en kokisi niin suurta yksinäisyyttä. Tartun eletystä elämästä hetkiin, jolloin olen kokenut itseni merkitykselliseksi ja kenties jopa rakastetuksi. On monta kohtaa eletyssä, joihin mielelläni palaan kadotakseni juuri tältä hetkeltä. Yksinäisyys on kuin syöpä, se vain kasvaa ja leviää ja täyttää lopulta koko kehon vieden hieman elämää mennessään pala kerrallaan. Onneksi on nuo pienet hetket, joihin voin palata. On syynsä miksi jokainen niistä hetkestä kuuluu menneeseen ja sinne ne kuuluukin. Jokainen eletty hetki on tuonut minua kohti tätä elämää, mitä nyt elän. Tässä elämässä on paljon hyvää, enkä suinkaan haluaisi toisenlaista elämän polkua. Ymmärrän, että jokaisella tapahtumalla on merkityksensä ja opetuksensa ja ilmeisesti olen aavistuksen kovapäinen, sillä minua on elämä joutunut opettamaan hieman kovemmalla kädellä. Toisaalta tunnen montakin ihmistä, joilla on vieläkin opettavaisempi elämä. Eli arvostan nykyistäkin elämää, mutta onneksi myös menneestä löytyy ajan kultaamia muistoja, jotka tuo kaipaamaani rakkautta elämääni. Nuo lyhyet pienet hetket menneessä etenkin lapsuudessa ja nuoruudessa piti minut silloin aikanaan hengissä ja näemmä kannattelee nykyisyydessäkin yhdessä uusien kokemusten ja muistojen.

Varmasti osaltaan unet ja tämä hetki juontaa juurensa ehkäkin työelämästä, joka ei kohdellut minua viime vuosina kovin arvokkaaksi. Ehkä väsyin, jopa tunsin palavani loppuun. Ja nyt uudessa työssä, minä pidän työstäni, mutta suhteessa työkavereihin olen täysin ulkopuolinen ja altis arvostelulle. Mietin, että olisiko se työttömyys ollut sittenkin armollisempi vaihtoehto, mutta tuntien luonteeni, ei se olisi ollut. Ehkä siis tässäkin asiassa kävi hyvin? Olen kuitenkin niin väsynyt, että en näe sitä. Minä en jaksa osittaisesta pettymyksestä huolimatta hakea työtä vaan ajattelen, että minun täytyy vaan jaksaa. Kuitenkin kun jotain täytyy tai on pakko, se vie tuhottomasti turhaa energiaa. Minun pitäisi vaan osata luovuttaa taistelu ja keskittyä itse työn tekemiseen. Loma olisi varsin auttanut tässä hetkessä, mutta työpaikkaa vaihtamalla otin tietoisen riskin suhteessa jaksamiseeni luopumalla lomaoikeudestani tämän kesän osalta. Oma oli valintani, vaikka ei ehkä oikea tai sitten se oli oikea ja merkitys selviää sitten vasta myöhemmin.

Toki tyhjiötä osaltaan kasvattaa sosiaalisen elämän puute myös työajan ulkopuolella. Jokainen perheellinen tietää kuinka nopeasti sitä hukkuu perhearkeen osaamatta pysähtyä. Sitä hukkaa taidon kertoa omista tarpeistaan, toiveistaan, unelmistaan tai edes omasta päivästään. Arki on kuin jumiin jäänyt levy, joka toistaa itseään päivästä toiseen. Väitän, että joidenkin ihmisten kanssa päivittäiset keskustelutkin menevät sanasta sanaan, samalla lailla, päivästä toiseen. Poikkeamia ei juuri päiviin synny ja jos syntyy niin usein jotain negatiivisia yllätyksiä, kuten ukkonen vieraili ja hajotti kasan sähkölaitteita. Missä on se minun elämäni ilotulitus, joka tuo elämään valoa, iloa, pirskahtelevaa onnea ja onnistumisen kokemuksia? Ja missä on ne ihmiset, jotka jakaisivat tuon hetken kanssani? (Siltä varalta, että olen tänäänkin vain tapumainen uskomaan ihmeisiin, ymmärtämättä, että luomme itse ihmeemme, minä kaivan kaikki elämän oppaat, unlemakartat ja muut esiin, muistuttamaan minua jälleen toisenlaisesta totuudesta.)

”On sulaa hulluutta vihata kaikkia ruusuja,
koska yksi piikki on pistänyt sinua.
Tai päästää irti kaikista unelmistasi vain,
koska yksi niistä ei toteutunut. ” -Pikku Prinssi

sunnuntai, 1. heinäkuu 2018

Toistaiseksi kasvu jatkuu samassa pesässä.

Esikoiselle ei avautunut ovi opiskeluihin. Minä aavistin jo keväällä, että välivuosi saattaisi olla hänen salainen toive. Kirjoitukset olivat vieneet hänen mehut, joten hänen pääsykokeisiin panostaminen jäi hieman puolitiehen. Toiveet tulevaisuuden suhteen on hänellä korkeat. Kirjoitusten tulokset eivät olisi koskaan voinut yltää hänen vaatimustasolleen, joten tulokset jo itsestään tuottivat hänelle pettymyksen. Toinen pettymys tuli, kun jatkokoulutuspaikka ei avautunut. Keväällä minä ihan hiljaa yritin kannustaa häntä yrittämään hieman lujemmin. Minä kerroin, että välivuosi on pitkä nuorella iällä. Ei se siinä hetkessä hänestä pitkältä tuntunut, mutta nyt tulosten tullessa, minä kuulen, että se on kuin onkin ikuisuus. Kaikkein riipivintä on kuulla, että hän kokee tuottaneensa meille vanhemmille pettymyksen. Minä yritän kertoa hänelle, että sinä rakennat omaa tulevaisuutta ja sitä ei voi meidän vanhempien varaan rakentaa. Minä olen ylpeä hänestä, teki hän mitä vaan. Minulle riittää, että jokaisena päivän tuntina hän hengittää ja on olemassa. Minä olen onnellinen ihan vaan hänen olemassa olostaan. Tärkeää on vain se, miten hän kohtelee itseään ja muita. Pelottava ajatus, että hän tekee suuret valinnat elämässä vain, jotta me vanhemmat voimme olla ylpeitä hänestä. Hänen tulisi oppia olemaan ylpeä itsestään ja rakentamaan elämä omien unelmien ympärille. Tokikin minä haluaisin pitää häntä sylissä ainiaan ja suojata virheiltä, mitä itse olen tehnyt, suojata häntä pettymyksiltä ja suojata siltä riskiltä, että hän tulee satutetuksi. Ymmärrän kuitenkin, että hänen omien jalkojen täytyy pian kantaa.

Tänä vuonna meidän pihan linnunpöntöt saivat asukkaat. Oli ihana seurata aitiopaikalta, kun pesää rakennettiin ja kuinka ihanaa oli, kun pienet kuoriutuivat. Joka päivä me mieheni kanssa vietimme hetken seuraillen lintujen puuhastelua. Eräs ilta äitilintu palasi ruuan haku reissultaan ja oli yksi pörröpää pöntön oviaukossa maailmaa ihmettelemässä. Äitilintu työnsi vauvansa takaisin pönttöön. Tuli kuitenkin se päivä, kun näimme äitilinnun houkuttelevan pienokaisiaan ulos. Oli tullut aika kokeilla omia siipiään. Siihen se tippui yksi pienokainen ruohikkoon ja aikanaan siitä hävisi maailmaan avaraan. Minun elämä on kuin tuon äitilinnun, joka kokee, että lapsen pitäisi jo lähteä kokeilemaan omia siipiään, mutta kuitenkin niin mielelläni työntäisin hänet takaisin pönttöön kasvamaan. On ihan käsittämätöntä, miten minun omasta pienestä suloisesta nahkapäästä kasvoi suuri ja kaunis Tähkäpää. Ei ihmekkään, että häntä kasvu hämmentää, kun edes minä aikuisena ihmisenä en voi sitä käsittää.  Kumpa lapseni oppisi riittämään itselleen, kumpa hän uskoisi omiin unelmiin ja ymmärtäisi työn tekemisen merkityksen, jotta ne unelmat saavutetaan. Kumpa matkalla tulevaisuuteen hän muistaisi esitellä suurta sydäntään, rakastaa ja tulla rakastetuksi. Kumpa hän ymmärtäisi, että elämässä ei kyse ole meistä vanhemmista vaan hänen omasta elämästä. Minä olen saanut häneltä jo enemmän, kun koskaan osasin edes odottaa.

 

”Sinä ainoa tekoni, jota mä en koskaan kadu.
Mutta mietin, miten kohtelet elämää,
mihin se johtaa, mitä vielä ottaa.
Enkä edes tunne niin, sua nenänpäästä varpaisiin.
Tänään on kaikki hyvin, minä tiedän.
On silti mulla takiasi aina Sydän vähän kalellaan.”- Kaija Koo


 

sunnuntai, 10. kesäkuu 2018

Pilvipoutaa

Vaikka alkuvuosi näytti kovin synkeältä  työtilanteesta johtuen ja tuntui taas kovin haastavalta kaikki, on kuitenkin koittanut hetkellisesti kesä ja pilvipouta. Uusi työ on lähtenyt rullaamaan omalla painollaan. Tunnen edelleen olevani työyhteisön ulkopuolella, mutta itse työ on kuitenkin vaihtelevaa, mukavasti haastavaa ja niiden puolesta jopa antoisaa. Ulkopuolisuus työssä tuskin hellittää hetkeen, sillä päivittäin kuulen edelleen rivien välistä, että paikkani olisi pitänyt mennä toiselle. Se työkavereiden tuntema tunne aiheuttaa sen, että monessa saan pärjätä itse. Pelkään taas epäonnistuvani, sillä epäonnistumiseni olisi yksilötason ongelma, en tuskin voisi vedota yhteisöllisyyden ja perehdytyksen puutteeseen. Kuitenkin uudessa työssä on uudenlaisia mahdollisuuksia. Olen jälleen ilmottautunut lisäkoulutuksiin syksyksi, joka tuo taloudellista huolta varmasti osaltaan, mutta sytyttää tullessaan monen monituista ammatillista intohimon tuikkua. Se mikä on tuonut uuteen työhön myös omaa haastetta, on juhlan aika, joka on pitänyt minut melko kiireisenä vapaa-ajan puitteissa. Väsymys on ottanut valtaansa ajoittain, mutta toisaalta on pistänyt katsomaan usein taaksepäin ja toteamaan, kuinka pitkälle olemme tulleet. Lasten kouluvuosi on tullut päätökseen ja Suvi virren kauniit sävelet avasivat tulevaisuuden esikoiseni eteen. Minkä tien hän nyt valitsee jää nähtäväksi. Nuorimmainen päätti koulun tänä vuonna stipendi taskussa, kohtalaisin arvosanoin. En koskaan olisi uskonut, että keskiverto lapseni saavuttaisivat moista ansiota. Stipendit usein tuntuvat menevän niille koulujen suosikeille, menestyjille ja lahjakkaille. Kuitenkin olen ylpeä siitä, että lapseni sai kokea stipendin tuoman ylimääräisen palautteen koskien koulutyötä, jota hän on tehnyt. Itse olen helpottunut, että kouluvuoden päätös tuo nuorimmaiselleni lomaa koulukiusaajistaan (tai näin uskon).  Muitakin juhlan aiheita on ollut, kuten se, että siirryin uudelle vuosikymmenelle ja heräsin eräs aamu jälleen muutama harmaa hius enemmän hiuksissa. Sitä päivää en kai unohda ikinä. Olimme koko perhe kasassa ja sain ihania muistamisia perheeltäni. Lisäksi yksi  monista hienoista hetkistä koettiin tai ei koettu, kuin etänä, mutta koettiin kuitenkin, kun sisko sai koulunsa päätökseen. Hän raivasi vaativan koulun läpi kahden pienen lapsen äitinä. Ei ole sanoja, kuinka ylpeä olen hänestä. Meidän taustoilla on helpompi epäonnistua, kuin onnistua ja me molemmat olemme osaltamme rikkoneet tätä kasvatuksessa saamaamme kirousta. Hän teki sen ja se vaati varmasti monta uhrausta ja monta itkua, turhautumista, tarjoten varmasti hänelle myös iloa. Kumpa hän näkisi, kuinka suuri selviytyjä hän on tässäkin asiassa ollut. Kumpa hän löytäisi lopulta sellaisen paikan työelämästä johon hän tuntisi kuuluvansa. Kumpa vaan voisin rakastaa hänet ehjäksi ja antaa edes ripauksen tästä ylpeydestä, jota tunnen, kun ajattelen häntä.

Paljon siis on mahtunut tähän kevään ja kesän portaille onnen ja ylpeyden kyyneliä, hiljaisia hetkiä ja luottamusta, että ehkä elämä kantaa, joskus ehkä paremmin ja joskus hieman huonommin.

”Unohda pilviset päivät, mutta älä aurinkoisia tunteja.
Unohda hetket ikävät, mutta älä hetkiä voitettuja.

Unohda virheet joita ei voi korjata,
mutta älä erehdysten tuomaa oppia.
Unohda epäonni joka täytyi kohdata,
mutta älä aikaa jolloin onni alkoi potkia.

Unohda päivät jotka olet ollut yksin,
mutta älä kohtaamaasi hymyilevää kulkijaa.
Unohda suunnitelmat jotka eivät toimineet,
mutta muista aina kantaa mielessäsi unelmaa”

sunnuntai, 20. toukokuu 2018

Uudessa työssä

Niin on taas aika vierähtänyt. Vanha työelämä on jäänyt taakse ja uudessa työssä on jo tovi vierähtänyt. Olikin vallan mielenkiintoinen aloitus uudessa työssä, kun kuulin heti toisena päivänä ja sen jälkeen päivittäin, että työpaikkani oli tarkoitettu eräälle toiselle. Minä olin jotenkin toiveikas työpaikkaa vaihtaessani, että löytäisin oman paikkani ja jos ajattelen työtä työnä, minä tunnen työn omakseni. Kuitenkin työ on aina muutakin, kun pelkkää työtä, se on myös työkavereita, yhteistyötä, palavereja, hankkeita ja erilaisia projekteja. Yhteistyö ei voi olla kovin hedelmällistä, kun olen vienyt tietämättäni ja ennen kaikkea tahtomattani mahdollisuuden työkaverilta jatkaa tuossa työssä, kun hänen työsopimuksensa päättyy. Tuntuu, että jokainen työntekijämme olisi halunnut pitää tuon ihmisen työssä. Tämä rekrytointipäätös, jonka seurauksena minä tähän nykyiseen päädyin, on osaltaan varmasti myös vaikuttanut perehdytykseni tasoon olennaisesti. Pitkälle olen saanut selvitä itsenäisesti. Kuitenkin työ on ihanan antoisaa ja täynnä mielenkiintoisia kohtaamisia, ammatillisia oivalluksia ja osaltaan myös onnistumisen kokemuksia. Toki välillä tulee myös tunteita, että olisin voinut selvitä hieman paremmin, mutta myös niitä tunteita tarvitaan, jotta voin kehittyä ja tulla entistä paremmaksi. Olen toiveikas, että aikanaan löydän paikkani myös työyhteisöstä. Ja jos en, niin silloin ei ole niin tarkoitettu.

Uusi työ on tuonut mukanaan ihanaa uupumusta, sellaista hyvänlaatuista. Kun tulen illalla töistä kotiin, olen aivan puhki. Olen käyttänyt päiväni aikana energiaa uuden sisäistämiseen ja kohtaamisiin. Tämä uupumus tuntuu hyvältä verrattuna siihen vanhan työn mukanaan tuomaan uupumukseen, joka johtui enemmän turhautumisesta ja epätietoisuuden ja ikävien kokemusten mukanaan tuomasta kaameasta väsymyksestä. Tämä uudenlainen uupumus on pirskahtelevaa ja antaa minulle voimia nähdä ympäröivän kauneuden, jota tässä hetkessä kesä ja aurinko kehystää. Kaunista elämä osaltaan onkin, joskus vaan tulisi pysähtyä sen äärelle.

Tämänkaltainen pysähtyminen kauneuden äärelle tapahtui, kun mieheni vei minut äitienpäivänä eräälle kauniille saarelle, jossa näki luontoa kauneimmillaan silmin kantamattomiin, suuntasi katseen sitten mihin vaan. Siinä veden äärellä meillä oli rauha pysähtyä ja nähdä elämämme, toisemme ja tuntea se hetki ja se syy, miksi juuri me olemme yhdessä. Kun palasimme myöhemmin kotiin, oli täällä kotona sitten minua odottamassa lasten rakentama äitienpäivä. Tällä kertaa äitienpäivä oli todellinen äitienpäivä ja saa minut edelleen herkistymään, kun ajattelen tuota päivää. Kumpa tämän äitienpäivän kaltaisia ihanan valoisia päiviä olisi arjessa enemmän, mutta Luojan kiitos edes näistä harvoista pysähtymisistä tämän arjen keskellä. Ihan helpolla ei elämä meitä laske ja tälläisistä päivistä saa voimaa edes yrittää jaksaa huomiseen.

”Tee sitä mihin uskot.
Usko siihen mitä teet.
Tee, niin kuin parhaaksi näet.
Älä usko mitä muut sanovat.
Sano, mitä itse ajattelet.
Ajattele itse.
Uskoon kuuluu epäily.
Uskoon kuuluu rohkeus.
Pahinta uskossa on sokeus.
Rohkea uskaltaa epäillä,
eikä näe niiden välillä
pienintäkään ristiriitaa.”- Tommy Tabermann

keskiviikko, 18. huhtikuu 2018

Päänsisäinen kaaos

”Kaikkia suuria muutoksia edeltää kaaos.” -Deepak Chopra

Minä kerroinkin täällä, että olen saanut uuden työn, joka on varsinainen ihme. Myös taloushuoliin löytyi hetkellisesti helpotusta pienen ihmeen myötä. Minun pitäisi olla ihan mahdottoman helpottunut ja olenkin. Olen ihan mahdottoman kiitollinen myös ihmeistä, jotka ovat johtaneet tähän tilanteeseen. Silti kuitenkin tunnen äärimmäistä ahdistusta. Ihan kun hukkuisin. Minä iloitsen ahdistuneenakin. Tuntuu kuitenkin, että väsymys ja stressi ei laske irti kropastani, vaikka tekisin mitä. Haluaisin nukkua sen pois, mutta uni ei tule. Kiukuttaa ja olen ärtynyt. Ja kaikkein pahinta tässä on tietoisuus siitä, että tämän selkeämmäksi elämä ei voi tulla tässä hetkessä, eikä varmasti toisten tai ainakaan kovin usein tämänkaltainen onnellinen hetki osu omalle kohdalle, ja minä meinaan hukata sen. Tunnen vaan pirun suurta ahdistusta ymmärtämättä edes, että miksi. Pohdin, että olisiko epätoivo käynyt niin syvällä, että pintaan pääsy nyt vaan kestää ja minun pitää antaa itselleni ja tilanteelleni aikaa eheytyä. Tässä hetkessä minä hengitän. Muistan olla kiitollinen ja kiittää, muistan iloita saamista mahdollisuuksistani, sillä jokainen niistä sisältää pienen ihmeen. Minä aidosti tunnen paljon toivon ja uskon värisiä tunteita. Sieluni on vain hieman väsynyt ja tarvitsee lepoa, jotta sekin voi iloita ja tuntea kanssani. Kumpa minä saisin jostain voimaa nauttia nyt vain kaikkea hyvää, jotta jaksaisin sittenkin, kun on huono päivä.

”Muista katsoa ylös tähtiin eikä alas jalkoihisi. Yritä ymmärtää sitä, mitä näet ja mikä saa maailmankaikkeuden olemaan olemassa. Ole utelias. Näyttääpä elämä kuinka vaikealta tahansa, aina on jotain mitä voit tehdä, ja menestyä siinä. Tärkeintä on, ettet vaan luovuta.” -Stephen Hawking