sunnuntai, 21. heinäkuu 2019

Uuden aikakauden äärellä

Loma tuli ja meni. Takana on ihanan ihania kesäpäiviä säästä riippumatta. Päivät on täyttynyt kukkien, pihasaunan ja luonnon tuoksuilla ja kesän mauilla. Työt ovat jälleen alkaneet ja nyt puhaltaa töissä muutoksen tuulet, kun kuvaan astui uusi esimies. Varsin tarmokas ja näpsäkkä neiti, joka elää nykyaikaa enemmän, kuin työpaikkani. Ilolla odotan tätä puhuria, jota tämä neiti näpsäkkä tuo tullessaan. Paljon muutakin muutosta elämään kuuluu. Välillä oikein hirvittää, miten kaikki muuttuukaan kerrallaan.

Esikoinen muuttaa omaan kotiin syksyllä, kunhan koti vaan ensin valmistuu. Hiljalleen muuttolaatikot valtaavat kodistamme tilaa ja samaan aikaan haikeana pohdin, miten saan täytettyä hänen lähdöstä aiheutuvaa tyhjiötä. Välillä itkemme yhdessä, kuinka hankalaa on aikuistua ja välillä riemuitsen hänen kanssaan tulevasta. Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta irtautua kodistani, kuten esikoisellani, hiljaa valmistellen. En tuntenut ikävää kotoa muuttaessani, jota hän tuntee ajatellessaan edessä olevaa muuttoa. Olen kauhuissani ajatuksesta, että enää hän ei ole tässä, mutta olen iloinen hänen puolestaan, sillä oli hän missä tahansa, minun sieluni on siellä hänen kanssaan. Parisuhde on jotain outoa. Nyt ovat lapset kasvaneet ja usein vietämme miehen kanssa aikaa yhdessä. Kun lapset oli pieniä saatoimme vaan haaveilla yhteisistä hetkistä, joita nyt siunaantuu päivittäin. Miten kummassa me selvittiinkään kaikesta siitä, mitä ruuhkavuodet pitivät sisällään? Voi kuinka onnekkaita me olemmekaan kokiessamme niitä pieniä hetkiä, jotka vietämme yhdessä pohtien mennyttä ja tulevaa.

Mies sai kesän aikana liudan diagnooseja. Terveys ei jaksa elintapaamme, stressiä, väsymystä ja on vuosien takainen ”lähellä piti” tapauskin lääkityksineen vaikuttanut hänen nykyiseen terveydentilaan. Uskomatonta, että tuosta mieheni kuoleman porteilla käynnistäkin on jo pian kulunut neljätoista vuotta. Uskon sisimmässäni, että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Kumpa vain häntä hoitavat lääkärit eivät vaihtuisi niin tiheään. Kumpa olisi se yksi, joka hoitaisi häntä. Nyt joka kerta on eri lääkäri, joka vaihtaa lääkkeitä ja soutaa hoidossa yhteen suuntaan ja sitten tulee toinen, joka huopaa taas eri suuntaan. En voi uskoa, että näin pirstaleinen hoito tuo hyviä hoitotuloksia. En voi kuitenkaan kun uskoa.  Ja tottahan toki tähän muutokseen lisätään se, että mies vaihtaa nyt myös työnantajaa. Palkkaa, kuin myös pidempiä päiviä ja vastuuta tulee lisää. Mies onneksi tykkää työstään, mutta ihan pakostikkin pistää miettimään, että kuinka terveys kestää yhä pitenevät työpäivät. Toisaalta edelleen maksellaan konkurssivuosista, joten rahan takia hän kai haluaa yrittää.

Kesän ikimuistoisia hetkiä oli, kun sain kumartua veljeni hautakiven äärelle. Kivi on kaunis ja paikallaan. Rakastan veljeäni ja kiven näkeminen oli jonkinlainen päätepiste ja rauha. Olimme palaamassa haudalta, kun näin kummitätini. Koko suku syyttää minua ja sisartani äitimme hylkäämisestä. Äiti on sairas ja tarvitsee apua. Tai sitä se on aina ollut, mutta suku ei sitä tiedä. Nyt äiti on ripustautunut sukulaisiini, syöden heidän sielunsa kitaansa, kuten meidän sielut aikanaan. Hän kietoo heidät jonkinlaisen syyllisyyden takkaan, joten he kokevat velvollisuudekseen hoitaa äitiämme. Kun hiljaa sisältäni kumpusi viha ja katkeruus. Minä puhuin. Kerroin kummitäsilleni, että kaikki se mitä äiti päästää suustaan on tarinaa. Jos ei tiedä tarinan toista puolta, niin ei voi tuomita. Kerroin, että veljeäni ei tapettu, kuten äidin tarina kertoo. Kerroin, että isäänikään ei tapettu, kuten äiti haluaa kaikille uskotella. Kerroin totuuden harvasanaisesti, valheista, kokemastamme ja lapsuudesta, johon me kaikki hukuimme. Sanoin, että tietämättä totuutta kenelläkään ei ole oikeutta tuomita meitä jälkeläisiä, sillä kukaan, joka nyt tuomitsee ei ollut auttamassa meitä lapsia, kun lapsuutemme meiltä riistettiin jo ennen syntymäämme.  Nyt jos koskaan suku varmaan luulee, että olen hullu, kuten äiti on heille uskotellut, mutta sitten se on niin. Kuitenkin kertominen oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Toivon, että joku edes pysähtyy pohtimaan, että olemmeko me lapset sittenkään synnynnäisesti pahoja ja huonoja ihmisiä.

Veljen kuoleman aikoihin sisareni elämä muuttui ja me olemme kauempana toisiamme kuin koskaan. Minä en juuri tiedä hänen elämästään. Saimme kutsun sisareni esikoisen syntymäpäiville. Tuo pieni lapsi oli minulle niin kovin rakas. Hän oli varmasti kauneimpia asioita, mitä elämässäni on koskaan ollut. Kutsu vaan kuulosti siltä, että meidän ei tarvitse tulla, vaan se on velvollisuudesta lähetetty. Kerroinkin tunteestani sisarelleni. Hänen mielestään tulkitsin kutsun väärin. Kiukkuisena hän ilmoitti, että enää hän ei aio juhlia jatkossa järjestää. En minä sitä halunnut. Laitoinkin, että tottahan toki juhlia täytyy järjestää, mutta ei hänellä ole velvollisuutta meitä sinne kustua. Minulle riittää, kun tapaan edes silloin tällöin hänen lapsiaan. Elämä on pitänyt huolta siitä, että minä en voi olla enää niin lähellä sisartani ja hänen lapsiaan kuin aiemmin. Mutta se mistä minulla on suuri suru, on tunne siitä, että olen jäänyt kaiken hänen elämän ulkopuolelle. Hänellä on uusi elämä, jossa minulle tai perheelleni ei ole sijaa. Toisaalta ymmärrän, ehkä sisareni haluaa työntää koko lapsuutensa pois, johon siis minäkin olennaisesti kuulun. Ehkä veljeni kuolema oli jokaiselle meille uusi alku yksilöinä? Itse vaan koen menettäväni taas lisää. Hyväksyn sen toki, sillä ei ihmisiä voi pakottaa läsnäolemaan ja rakastamaan. Siskoni on ollut minulle aina kun oma tytär, ehkä siskomaisella tavalla rakkaampi. Myös veljeni oli minulle enemmän, kuin veli. Elämän tuulien viedessä heidät minun ulottumattomiin, minä pelkään, että käykö minulle ja lapsilleni jonakin päivänä niin, että kaipaan jotain, mitä ei ehkä ollutkaan? Hylätyksi tulemisen pelko nostaa päätään, mutta toisaalta ehkä pääasia on se, että lapseni eivät koe tulleensa hylätyksi. On taito osata olla läsnä, silloin kuin minua tarvitaan. 

Muutos on selkeästi väistämätöntä juuri nyt. Hyppään mukaan ja yritän mukailla ja löytää matkalta mahdollisimman paljon hyvää. Yritän olla mahdollisimman kiitollinen kaikesta siitä, mitä muutos mukanaan tuokaan. Yritän muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mikä on tuonut minut tämän muutoksen eteen. Minä katson esikoistani ja ajattelen, että minä tein hänet ja hänestä kasvoi niin suuri ja vastuullinen, että kivusta huolimatta hän on valmis kohtaamaan maailman. Minä olen kiitollinen siitä mitä kaikkea siskoni on saavuttanutkaan, vaikka lähtökohdat elämälle eivät olleet niin hyvät. Olen aina ylpeydellä katsonut, kuinka ihana äiti hän onkaan omille lapsilleen. Olen äärettömän onnellinen siitä, miten itsenäinen hän on nyt ja ollut aina. Vaikka tiemme ovat etääntyneetkin minä kaikessa rakkaudessa toivon, että hän onnellinen ja hänen lapsensa olisivat onnellisia ja muistaisivat kuinka heitä rakastetaan myös täällä meillä. Olen kiitollinen kuopuksen kasvusta, jota näin teini vuosina riittää.  Suurin toiveeni on täälle muutoksen aikakaudelle, että muutoksen myötä tulee aika, joka antaa mahdollisuuksia, eikä vie minulta ainakaan rakkaimpiani. Minä olen valmis kohtaamaan tulevaisuuden.
 
Minulla on puhelimessa video ihanasta sisareni esikoisesta, jossa hän pienenä tyttönä ollessaan laulaa Kaapon tunnaria. Nyt tuo pieni enkeli on kasvanut tomeraksi isoksi tytöksi, joka talsii koulutielle syksyllä. Tuosta Kaapo ohjelman tunnarista minä lainaan tähän loppuun yhden pienen pätkän.

”Maailma muuttuu ja niin minäkin.”. Kaapo

sunnuntai, 26. toukokuu 2019

Käänteinen onni

Meinasi vallan jälleen sydän nyrjähtää, kun tuli mieheltä viesti töihin. Lyhyesti ”soita, kun pystyt”. Soitin heti. Oli virkavalta soittanut hänelle ja kertonut, että esikkomme oli joutunut moottoritiellä onnettomuuteen. Tuli ihan kamala hätä. Esikko kuitenkin puhui heti onnettomuuden jälkeen, sanoi mies, mutta siinä hetkessä hätäni oli niin suuri, että näin silmissäni hänen loukkaantuneen pahoin. Minun sisäinen minä paloi siinä hetkessä ihan karrelle. No arvata saattaa, että tuho oli melkoinen, kuin nopeudet moottoritiellä on suuret, mutta kai jonkinlaistakin onnea oli, sillä esikko sai vain pieniä ruhjeita ja koki suuren säikähdyksen. Auto meni lunastukseen. Mutta ennen kuin tuo kaikki tiedettiin, tunsin kaiken sen menettämisen pelon ja vieläkin olen hieman tutiseva, enkä uskalla sanoa olleeni onnekas, kun sain hänet pitää, sillä pelkään hänen menettämistä entistä enemmän. Minä en voi lakata pohtimasta, että melko usein, kun sanon ääneen, jonkin asian olevan tärkeä, hyvin, minä menetän sen tai ainakin minua muistutetaan siitä, että voin sen menettää. Muutamia esimerkkejä, vaikka täältä blogista, 1.11.2014 minä kirjoitin nähneeni unta, joka äitini mielestä olisi ollut enne pahuudelle. Halusin uskoa muuta. 7.11.2014 sain jo kirjoittaa ystäväni menehtymisestä. Myös konkurssiin johtavia tapahtumia ennakoi lupaus toiveesta ja huokaisu, että juuri nyt on kaikki hyvin. Syyskuussa 2016 ajattelin ja kirjoitin ”hyvin menee” ja jouduin heti kohta onnettomuuteen, joka näkyi ja tuntui. Vammojen hoito kesti pitkään ja tuli kalliiksi ja aiheutti hirmuisen määrän fyysistä kipua. Tammikuussa 2018 kirjoitin toiveikkaana hienosta tulevasta vuodesta ja kuinka ollakkaan jouduin painajaismaiseen YT-tilanteeseen, joka vei kaiken hyvän mielen mennessään. Vaihdoin työpaikkaa, joka ei tuonut juuri siinä hetkessä helpotusta, mutta olihan se sentäs työ. Tuosta vuodesta 2018 ei tullut kovin hieno, eikä hohdokas. Syyskuussa 2018 kirjoitin ensin huolesta, veljestä ja kiitollisuudesta työstä ja seuraava teksti olikin veljeni kuolema. Tämän jälkeen olenkin sairastellut enemmän ja vähemmän koko ajan. Kaikki maailman pöpöt ottaa minut otteeseensa. Viimeisessä blogi-tekstissäni kirjoitin kiitollisuuden tunteesta, jota perheeni herättää ja heti viikon alussa sain tiedon esikkoni onnettomuudesta. Onni vai Onnettomuus? Voinko edes sanoa mitään ääneen, ajatella pienessä mielessäkään? On ihan kamala tunne rinnassa, menettämisen pelko. Kaikki on hyvin, hengitä, tekisi mieleni itselleni sanoa, mutta pelkään, että kutsun jälleen karman kylään. Alan pelätä, onko onni meille ikuisesti käänteinen? Voiko elämää elää niin, että uskoo kulkevansa kohti uutta onnettomuutta? Tänään en uskalla sanoa olevani kiitollinen, vaan joudun kulkemaan pelon sekaisin tuntein kohti uutta viikkoa, jännityksellä odotan, mitä uusia onnettomuuksia siellä onkaan edessä. Muistiksi itselleni:

”Lupaa minulle, että tulet muistamaan, että olet paljon rohkeampi kuin uskot, vahvempi miltä näytät ja fiksumpi kuin luulet”. -Nalle Puh

lauantai, 11. toukokuu 2019

Varjoissa

Olen ollut jonkinlaisessa sumussa, väsymyksessä, jossa jokainen päivä on ponnistus. Väsymys ei ole fyysistä vaan jonkinlaista henkistä lamaa. Arki on töitä, kotia ja koulua. Esikoinen ponnistelee kohti tulevaisuutta tunteiden vuoristoradassa. Juniori on niin teini edelleen. Töissä eletään kireyden ilmapiirissä, jossa ystävällisyydelle ei ole tilaa, mutta minä hymyilen ja muistan kiittää ja sen osalta muuttaa ilmapiiriä edes hitusen positiivisemmaksi. Minä yritän olla niin, että en antaisi muiden piikkien pistää, mutta toki ne vaikuttaa. Pian alkaa olla jälleen yksi koulu takana. Enää viimeiset ponnistukset ja sitten minä pidän taukoa tästä oppimisesta tai yrittämisestä oppia. Koulupäivät vietän toisella paikkakunnalla, jossa yövyn. Silloin kuin koulu alkoi tunsin tuskaa jättäessäni perheeni kotiin, mutta tänä keväänä nuo omat hetket ovat olleet tervetulleita. Kun aiemmin pyörin hotellin vuoteessa ja tuskailin ja kontrolloin kodin tapahtumia, niin nyt nukun kuin tukki, syön rauhassa ja nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Mietin usein millaista olisikaan asua yksin? En sitä ole tehnyt tämän elämän aikana montaakaan kuukautta, vaikka nuorena muutinkin pois kotoa. Olosuhteet ajoivat minut avoliittoon hyvin nuorena täysi-ikäisen poikaystäväni kanssa. Eron jälkeen taisin asua muutaman hetken yksin, kun pian uusi avokki kantoi kamansa kotiini, ennen sitä viimeistä yhteistä kotiamme. Jälleen eron myötä vietin hetken omassa kodissa, jossa aina oli joku, kunnes tapasin tämän nykyisen mieheni. Sillä tiellä ollaan oltu aina. Sen lisäksi, että olen ollut avoliitoissa tai hetken omassa kodissa oli luonani aina jompikumpi sisaruksistani, veljeni useimmin, sillä hän ei ollut tervemennyt omaan kotiin. Minä huolehdin tuosta pienestä pellavapäästä, jota niin kovin rakastan vieläkin, kai koko elämäni.

Veljeni, kuolemansa jälkeen on ollut elämässäni jokaikinen päivä. Minä puhun hänelle ajatuksissa, minä kaipaan häntä, minä uneksin hänestä. Syyllisyys on pesinyt sydämeeni. Kumpa elämä olisi suonut minulle mahdollisuuden hyvästellä hänet ja pyytää anteeksi. Kumpa olisin saanut saattaa hänet matkaan taivaanrannan tuolle puolelle ja mikä olisikaan ollut täydellistä, olisimme voineet mennä yhdessä. Toki rakastan ihmisiä tässäkin elämässä, mutta tämä kipu kaikkien muiden kipujen kanssa imee minusta välillä elämänhalun ihan totaaliseesti. Olen jotenkin kamalan yksin tämän ikäväni kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen olen tuntenut iloa yhtenä erikoisena päivänä ja se oli päivä, jolloin matkasimme hautakiven tekijälle aurinkoisessa kevätsäässä suunnittelemaan pienen hautakiven pikkuveljelleni. Miten tuon matkan jälkeen minusta tuntuikaan, että kiven asettamisen jälkeen minä olen tehnyt kaiken, mitä enää voin tehdä. Tuolla matkalla minä tunsin, että veljeni oli läsnä. Siinä kivessä on se, mitä me haluamme muistaa ja kompromisseille ei ollut tilaa. Valitettavasti hautapaikan omistajaksi on merkattu äitini, joka ei osallistu kiveen. Hän ei olisi kiveä halunnut, sillä hän väitti veljeni sanoneen, että kiveä ei tarvita. Me siskon kanssa päätimme toisin ja olen varma, että kipumme nähtyään, veljeni hyväksyisi päätöksemme, joskin epäilen, että hän on edes moista sanonut. Jouduin soittamaan äidilleni kiveen asentamiseen liittyvissä asioissa. Meni hetki, kun sain tekstiviestin, jossa hän taas pyysi minulta jotain suhteellisen sairasta. Sen hetken olin aivan raivona, itkin ja nauroin yhtä aikaa hänen utopiselle toiveelleen. Miksi tuo ihminen voi kuvitella, että juuri minä, jota hän on elämänsä vihannut, olisin hänelle antamaan mitään? Jälleen ihmettelen, että onko hän unohtanut? Kieltääkö hän kaikki tapahtuneet asiat niin vahvasti omassa päässään, että ne lakkaa olemasta? Toisaalta ihmettelen, miksi edes mietin häntä, sillä omasta katkeruudestanihan minun pitäisi vapautua. Anteeksi en voi antaa, mutta voin varmasti hiljalleen jo alkaa unohtamaan. Minulla olisi oikeus siihen. Olen varma, jos pääsisin irti menneiden kahleista, niin näkisin auringon. Ehkä en ole siinä vielä valmis tässä elämässä, mutta sitten seuraavassa viimeistään.

Samalla, kun tilasin toiveidemme mukaisen kiven veljelleni, sain aikaiseksi myös tilata korjauksen isäni hautakivelle. Siitäkin tunsin omanlaista huojentavaa kiitollisuutta. Olen kiitollinen, että joitakin vuosia sitten uskalsin selvittää totuuden. Tuon totuuden jälkeen aukesi monta valheiden verkkoa. Minä olen harmissani, että en tuntenut tuota isää joka eli, vaan tunsin vain sen isän, mikä kuva minulle hänestä maalattiin. Olen varma, että isäkin olisi halunnut tuntea minut tälläisenä kuin minä olen. Tämä elämä ei ollut meitä varten, mutta hänetkin tunnen joskus läsnä, vaikka en hänelle osakkaan puhua. Muistan vain hänet käydessäni hänen haudallaan, viedessäni kukkia haudalle ja korjaamalla hänen kivensä.

Pohdin usein miten musta, synkkä ja kuoleman rikastuttama elämä minulla onkaan ollut, mutta toisaalta olen tässä rinnalla elänyt elämää, joka kulkee valonpolkua. Minulla on ollut elämässä kaksi tosi rakkautta, joista toisen eteen olen saanut taistella. Jokaikinen päivä tapaamisemme jälkeen, aina tähän päivään, minä valitsen hänet. Minulla on tämä koti, nämä lapset ja ne hetket, jolloin olen saanut tuntea ja kasvaa tämän perheen mukana. Minulla on monta kaunista muistoa sisarusteni kanssa. Minulla on ollut monta ihanaa ja rakkauden täyteistä hetkeä siskon lasten kanssa. Olen saavuttanut paljon heikoista eväistä huolimatta ja siitäkin minun pitäisi iloita. Olen oppinut paljon menetysten myötä ja jokainen elämässäni käväissyt on jättänyt omat hetkensä minun muistojen kirjaan. Joskus vain on niin vaikea muistaa kaikkea sitä valoa, kun synkkyys sitä varjostaa.  


”Se alkaa näkyä päälle päin
,
että lähdit ja minä jäin.
On sieluni sanaton,
kun mulla niin paha olla on.
Ei ikävä ikinä mee,
Se pysyy se syvenee.
Vielä eilen tähtiä näin,
nyt nekin on sammumaan päin.
Mua maailman tuulet vie,
ja joskus johonkin loppuu tie.” -Kaija Koo

sunnuntai, 14. huhtikuu 2019

Lapsen kasvusta

Minä muistan sen päivän, kun yö ja päivä sekoittui. Suurin huoleni oli, että millä ihmeellä saan tuon pienen ihmisen alun hiljaiseksi. Kulutin torpan lattiaa vauvaa tyynnytellessä. Toistin mantrana, onko nälkä vai märkä vaippa? Silloin ne kysymykset olivat maailman suurimpia kysymyksiä. Tuli aika, jolloin elämän suurin kysymys oli, mitä tänään puen hänelle, onko kylmä vai kuuma? Tuntui, että aina oli välikausi. En minä osaa, ajattelin. Tuli hetki, jolloin hän tahtoi niin kovasti, että järki meinasi lähteä. Tuli hetki jolloin hän tiesi mitä tahtoi ja minä vain maksoin. Minä kuljetin, kuskasin ja kustansin. Minä lohdutin, kun hän ei onnistunut, minä nostin hänet syliini kun hän kaatui, puhalsin kuin tuli pipi. Sitten tuli se hetki, kun äiti ei ollutkaan niin cool, eikä yes. Kapinaa kasvusta ja ihmettelyä, kun keho ja mieli muuttui. Hän oli kuolematon. Oven karmit repesi, kun joku uskalsi olla eri mieltä tai asettaa rajoja tuolle kuolemattomalle nuorelle. Minä muistan taas ne valvotut yöt, kun huoli oli varjonamme. Kuinka pieneltä noina hetkenä tuntuikaan ne vauva-ajan murheet. Nyt olemme kasvaneet. Edelleen olemme yhtä, toinen toistemme olkapää, minä äitinä, hän aikuisena lapsena. Mikä ihana tunne, kun pohdimme eduskuntavaaleja, puolueita ja ehdokkaita. Puhumme, vaikka näkökulmamme on eri. Etsimme omia ehdokkaitamme ja keskustelemme. Yhteinen tahto on vaikuttaa ja tehdä maailmasta parempi paikka itsellemme, muille ja tuleville sukupolville. Vielä äitiyteen liittyy paljon huolen varjoja, mutta entistä enemmän iloa yhteisestä kasvusta. Muistan päivän, kun katsoin sitä pientä nyyttiä kainalossa ja tunsin niin pyytteetöntä ja suurta rakkautta sitä pientä ihmisalkua kohtaan. Luulin tuon tunteen olevan suurin tunne koko maailmassa, mutta nyt kun katson häntä, tunnen vieläkin syvemmin ylpeydellä höystettynä. Tulee päivä, kun hän lentää omaan pesään ja olemme jälleen uuden haasteen edessä, mutta nyt nautin vain tästä hetkestä ja tunnen äärimmäisen suurta tunnetta ja kiitollisuutta, että hän on minun elämässäni.

Nuorimmaiseni elää nyt tuossa kasvun ja kehityksen vaiheessa, jossa keho on muuttunut ja otetaan hiemaan etäisyyttä vanhempiin. Voi kuinka sitä jaksaakaan iloita siitäkin hetkestä, kun oven karmit rapisee, sillä nyt kokemuksesta tietää, että aika tämäkin, on vain ohikiitävää. Kuinka kiitollinen sitä osaakaan olla, että äitinä osaa hieman chillata, toisin kuin esikoisen kohdalla. Ei kaikki olekkaan niin pysyvää. Äitiys, mikä ihana etuoikeus, huolineen ja murheineen. Jokainen päivä lasten kasvun myötä on kasvattanut minuakin ihmisenä. Jokainen huoliryppy on tehnyt meistä vanhemmista vahvempia. Kiitollisuus on tunne, joka rinnassani kuplii. Kiitollisuus tästä hetkestä.

”Paras paikka, jonka minä tiedän”, kuiskasi iso Pupu ”On siellä, missä sinä olet”. -Sam McBratney

sunnuntai, 17. helmikuu 2019

Armo

Niin se alkaa viimein valo taittaa pimeyttä pois ja se kovasti virkistää. Minulla on hiljalleen alkanut opinnot, jonka vuoksi olen saanut nauttia hitaista ja hiljaisista aamuista minuna itsenä. Hiljaisuus ja oma aika on toisaalta tosi raskasta, sillä silloin minusta tuntuu, että hukun ikävään, jota veljeni poismeno aiheuttaa. Toisaalta on ollut aikaa kuunnella, ehkä jopa ensi kertaa ties kuinka pitkään aikaan, omia tarpeitani ja ajatuksiani. Miten kovasti sitä voikaan ihminen kaivata rakkautta, rakastetuksi tulemista, hyväksymistä ja yhteisöllisyyden tunteita. Sitä huomaa, miten oma avioliitto onkaan loppupeleissä sitä kumppanuutta ja itse liitto on odotellut, milloin lapsien kasvua, milloin konkurssin tai suruaikojen päättymistä. Arjen kiireiden keskellä ei ole edes osannut kaivata sitä syliä, kosketusta ja syvällisiä keskusteluja. Nyt aika on tehnyt minut entistä tietoisemmaksi omasta yksinäisyydestäni. Toki mennyt ystävänpäiväkin muistutti osaltaan yksinäisyydestäni, sillä tänä vuonna ehkä ensimmäistä kertaa, kukaan ei toivottanut minulle hyvää ystävänpäivää, lukuunottamatta hotellin respan työntekijää, joka lahjoi ihanalla sydämen muotoisella suklaalla. Toisaalta yksinäisyys on armollistakin, sillä viime vuodet eivät ole olleet ihan helppoja, enkä missään nimessä haluaisi olla taakkana muille. Ehkä juuri siksikin niin moni on ottanut etäisyyttä. Ehkä he eivät tiedä mitä minulle sanoisi, toisaalta en haluaisi myöskään valehdella, että kaikki on aina hyvin, sillä aina kaikki ei ole hyvin.

Huomaan myös kaipaavani niin montaa muutakin ihmistä, kun edesmennyttä veljeäni. Lähetin ystävänpäivän iltana terveisiä taivaaseen edesmenneelle ystävälleni. Menneestä kaipaan ensimmäistä todellista rakkauttani, kuinka kovasti haluaisin hänelle kertoa veljestäni, mutta ennen kaikkea haluaisin pyytää häneltä anteeksi. Unessa olen hänen kanssaan usein puhunutkin. Hän oli sellainen persoona, että hänelle ei tarvinnut sanoa sanakaan, sillä hän aina tiesi ajatukseni. Olen kai aina tuntenut häntä kohtaan jonkinlaista sielunsisaruutta. Ikävä on myös kova siskoani ja hänen jälkikasvuaan. Siskoni tosiaan koki paljon elämää mullistavia asioita yhtä aikaa veljeni kuoleman kanssa, joten hän tarvitsee omaa tilaa ja ehkä siksikin hän on etääntynyt minusta. Joskus ajattelen, että tuleekohan meistä enää koskaan yhtä läheisiä, kun me olimme, mutta luotan siihen, että hän tietää kotini ja sydämeni olevan hänelle aina auki. Ikävää koen myös, kun esikoinen on aina vaan harvemmin täällä lapsuudenkodissaan.

Ehkä tämä hetki elämässä on se, kun minun pitää rakentaa oma minuus itseni varaan, ei enää muiden varaan. Ehkä minusta itsestäni pitäisi tulla itseni paras ystävä. Ehkä minun täytyy vaan oppia seisomaan omilla jaloilla ja kannatella tällä kertaa vaan itseäni, kun siihen kerrankin on mahdollisuus. Se on iso oppimisen paikka, sillä jotenkin olen aina määritellyt itseni muiden kautta. Yksinäisyys ei ehkä ollut se, mitä toivoin, mutta voisiko se olla kuitenkin uusi mahdollisuus?

Tänään taas kuljin hautausmaalla viemässä kynttilää muualle haudattujen muistopaikalle veljelleni. Sytyttäessäni kynttilää minä muistin, että en aina ole ollut yksin ja juuri siinä hetkessä minä tunsin, että en ollut sitä nytkään. On ihanaa jutella hänelle oman mielen kautta. Aina hän ei vastaa, mutta minulle tuo lohtua ajatus siitä, että hän kuuntelee. Hän ei ehkä kuollessaan ymmärtänyt omassa yksinäisyydessään, miten suuri ikävä jäi tänne maan päälle. Joskus mietin onko minulla oikeus tähän kaipaukseen, sillä en voinut olla läsnä hänen hädän hetkellään? Kuitenkin tunnen sydämessäni, että kyllä hän tiesi, että rakastin häntä, kaipasin häntä ja olisin halunnut olla läsnä. Minä pohdin ja tunnen palan siitä lohduttomasta yksinäisyydestä mitä hän tunsi, sillä se samainen yksinäisyys syö minuakin välillä, vaikka kokemuksemme yksinäisyydestä eivät olekkaan verranollisia, sillä elämme oli ja on hyvin erilaisia ja kokemusmaailmamme omamme. Olen varma, että vaikka veljeni kokikin yksinäisyyttä ja useita hylkäämisen kokemuksia elämänsä aikana, hänessä oli ihan omanlaista rakkautta ja siksikään hän ei olisi ansainnut tulla kuolluksi yksin. Yksinäisyys hänen kohdallaan söi häntä varmasti, kuin syöpä. Sattuuhan yksinäisyys minuunkin, vaikka ympärilläni onkin suojaava perhe.

”Minut ympäröin tyhjyydellä,
jotta voisin nähdä,
Jotta oppisin itse mitä tunnen
Ja tietäisin sen…” -Apulanta