Minun nuorimmainen aloitti vuoden vaihteen jälkeen armeijan. Hänellä oli valtavat tavoitteet ja motivaatio suoriutua palveluksesta täydellisesti. Vaikka minun sydän särkyi, kun laitoin hänet palvelukseen, en voinut kuvitella, että tuo kipu oli vain esimatka tulevaan. Heti palveluksen alkumetreillä nuorimmaiseni sairastui vakavasti. Tuon jälkeen elämä on ollut pelkkää kyynelehtimistä. Nuori mieli ei hyväksy vajavaisuutta, ei sairautta. Huoli on ihan kamala, minä en tiedä huomisesta. Mitä se tuo. Pää on täynnä huolta ja väsymystä. Vaikka huoli vie kaiken energiani, muu elämä jatkuu, enkä minä kestä sitä. Töissä on kiire ja jatkuvat muutosneuvottelut tuovat nekin osaltaan epävarmuutta, mutta toisaalta en jaksa välittää. Haluaisin hengittää. Edes yksi syvään hengitys. Mistä löytää oman huolen keskellä voimia auttaa nuorimmaistani, mitkä ovat ne oikeat sanat, jotka auttavat häntä jaksamaan ja uskomaan. Epätietoisuus on pahinta, aina tulee seuraava lääkäri, seuraava tutkimus, johon pitää jaksaa. Vielä yksi, sitten seuraava ja taas seuraava. Miksi maailmamme hajosi näin? Miksi?

Eikä sairastuminen riittänyt, sillä nuorimmaiseni kumppani jätti hänet rumasti. Juuri nyt, kun hänen sydämensä on särkynyt jo muutenkin. Takana useita yhteisiä vuosia. Minä en koskaan arvostanut nuorimmaiseni kumppania, mutta minä tein parhaani, jotta kumppani tuntisi olevansa tervetullut perheeseen. Salasin kaikki todelliset ajatukseni. Jos jokin riittää lapsilleni, on minun se pakko hyväksyä. En yllättynyt tästä erosta, mutta toivoin ja rukoilin, että ei nyt, kun lapseni on heikko muutenkin. Mutta tämäkin piti kokea.

Olen ollut ihan yksin ajatusteni kanssa. Minulla ei ole ollut ketään kenen kanssa nuorimmaisen tuskaa jakaa. Esikoiseni soittaa, hänelle kaadan taakkaa ja samalla tunnen siitä syyllisyyttä. Hän on lapseni, en saisi tehdä tätä hänelle. Hänen pitäisi voida elää omaa elämää. Toisaalta hänkin on huolissaan nuorimmaiseni huomisesta. Siskoni ei ole ollut lainkaan mukana tässä kriisissä ja tästäkin tunnen katkeruutta. Toisaalta miksi edes odottaisin, että hän on läsnä? Ystäville en enää halua kaataa tätä taakkaa, uskottelen, että me selviämme. Uskottelenko heille vai itselleni? En tiedä. Nyt olen niin epätoivoinen, että rukoilen, luoja, anna tämän olla virhe, anna kaiken sujua hyvin, elä ota minulta lastani tai lapseltani tervettä tulevaisuutta, anna hänelle voimia uskoa. Minä voin ottaa hänen kipunsa. Minä en ole ansainnut tässä elämässä kovin kauniita kortteja, ymmärrän, että jos pyydän, täytyy tarjota jotain tilalle. Minä voin ottaa, kunhan lapset säilyvät. Minä en voisi elää hetkeäkään ilman heitä. Heidän kipunsa viiltää.

Jään jälleen odottamaan seuraavaan sairaalareissuun, seuraavaan lääkäriin, seuraavaan ja taas seuraavaan… Me odotamme, kun muu maailma jatkaa kulkuaan.

” Elämä on vaikee, Elämä on vaikee yhtälö.
Toisille se aukee Ja toiset jää kii maailmanpyörään.
Aina joku tippuu,
Aina joku tippuu tyhjään.
Kun ote alkaa irtoo, ja pyörä jatkaa pyörimistään,
välittämättä mistään” -Apulanta

Vuosi on vaihtunut. Viime vuosi oli kaikin puolin pääsääntöisesti hyvä ja elämisen arvoinen. Loppuvuodesta sain viettää upeita hetkiä lasteni kanssa. Juniori vei konsertteihin, esikon kanssa nautittiin työpaikkakuntani ympäristöstä ja puhuttiin useita tunteja viikottain puhelimessa. Rakastin jokaista hetkeä lasteni kanssa. Loppuvuodesta koin jälleen YT:t töissä ja jälleen ihmisten rumuus kolahti. Kollegani alkoi jauhaa ihan epätosia asioita totena johdolle. Minulla ei ollut mitään mahdollisuutta puolustautua ja taisin tämän sanoakkin, kun kokoonnuimme esihenkilöiden puhutteluun. Miten vastata valheisiin, kun ollaan tilanteessa, jossa on sana sanaa vasten. Monen asian olisin voinut todistaa, mutta olin niin lannistunut, että en jaksanut taistella. En kokenut, että olisin asemassa, jossa jaksaisin uutta hyökkäystä vastaan. Vapaa-ajan laatu toi onneksi oljenkorjen, johon takertua, kun tuntui että hukun.

Loppuvuodesta juniori sai, kun puskista harrastuksensa osalta erittäin arvostetun palkinnon. Käsittämätön saavutus. Olin kamalan ylpeä. Toisaalta olen erittäin ylpeä molemmista lapsistani. Miten heistä onkaan kasvanut niin kauniita, viisaista ja upeita ihmisiä, jotka elävät erittäin hienojen arvojen mukaista elämää. Toinen on hyvin pohdiskeleva, vähän sellainen maailmanparantaja, joka pohtii luontoarvoja, kestävää kehitystä ja tasa-arvoasioita. Hän elää arvojensa mukaan. Toinen on sellainen kaikkien kaveri, aina auttamassa muita, lämminsydäminen ja herkkä. Hän menee eteenpäin vähän löysin rantein, menestyy silti kovalla työllä, mutta tekee sen työn hymyillen. Toinen katsoo maailmaa kokonaisuutena, laaja-alaisesti, toinen elää hieman kapeammalla sektorilla, mutta pysähtyy kaikkien ohikulkijoiden kohdalla kysymään, tarvitsetko apua.

Tämän vuoden ensimmäinen kriisi tulla tupsahti, kun nuorimmainen astui puolustusvoimien palvelukseen. Oloni on aivan tyhjä ja turta. Kun aikanaan esikoinen muutti pois kotoa, koti oli kovin tyhjä. Muistan sen tyhjyyden, yritin täyttää tilaa, minkä hän jälkeensä jätti. Kuitenkin minulle jäi nuorimmainen, mutta nyt hänkin on poissa. Tilaa on loputtomasti. Ihan kun elämässä ei olisi mitään, ihan kun rinnassani ei sykkisi mitään, vain ontto olo. Koen, että olen täyttänyt elämäni tarkoituksen. Tehnyt kaksi upeaa lasta, antanut heille elämän ja siivet. Siivet, jotka kantavat ilman minuakin. Tunnen syyllisyyttä hetkistä, kun kiritin aikaa lasten ollessa pieniä ja elin ruuhka vuosia. Tässä tyhjyydessä kadun sitä, että käytin noita hetkiä murehtimalla ja odottamalla ajankulua. Mennyt on kuitenkin mennyttä, eikä sitä saa takaisin, joten hukkaan heitettyä energiaa sekin. Nyt minä olen tässä tyhjässä tilassa. Pyrin työn jälkeen jättämään tilaa täydelliselle hiljaisuudelle, jotta keksisin sponttaanisti, pakottamatta, kuka minä olen, kun en ole äiti, josta lapset ovat riippuvaisia. Mikä on minun elämäni tarkoitus, onko tarkoitusta ylipäätään. Minä en varmaan koskaan ole lapsuuteni kokemusten takia ollut minä, sillä olen aina ollut ja elänyt vastuulle toisista ihmisistä. Olenko minä edes syntynytkään?

Odotettavissa on ollut myös, kun lapset kasvaa, niin parisuhde, mitä avioliitoksi kutsutaan, etsii paikkansa. Ei ole lainkaan salaisuus, että olen elänyt lapsien kautta, lapsien kanssa ja lapsien etua ajatellen. Olen halunnut tarjota lapsille eheän perheen. Tässä parisuhteessa olen ollut äiti ja vaimo, joka hoitaa vaimon vastuut ja velvollisuudet. Itse parisuhde on ollut ns.tauolla perhearjen ajan. Tottakai minä rakastan miestäni, mutta rehellisesti sanottuna tunnen tylsistymistä. Kun puhun syvällisiä tai tunteistani, mieheni ei kuule, ei ymmärrä. Hän kääntää puheen aina omaan työhönsä tai johonkin arjen askareeseen. Tai hän ei puhu. Hän on tylsä. Omista asioistaan hän voi puhua tuntikausia, vaikka en edes kuuntelisi. Toki kaikki konkurssin jälkeinen velkahelvetti ja miehen osaamattomuus hallita raha-asioita pitää meidät toistaiseksi yhdessä, mutta en tiedä löydänkö todellista syytä jatkaa tätä. Ymmärrän, että tämä lasten aikuistumisten aiheuttama tyhjyys puhuu, joten en nyt tee mitään, mitä katuisin myöhemmin. Annan itselleni aikaa löytää tieni, viekö se pois minut mieheni luota, minne työtieni johtaa, millaisen itseni löydän vai löydänkö? Odotan innolla mitä vastauksia avoimiin kysymyksiini elämäni tarjoilee tänä vuonna. Nyt jos aikani maailmassa loppuisi, niin valituksesta huolimatta lähtisin onnellisena, sydän täynnä rakkautta. Olen tehnyt kaksi mahtavaa lasta ja luotan siihen, että he pärjäävät ja tekevät maailmasta niin paljon paremman paikan.

”Mitä helvettii mä teen tääl, juoksen vaan samaa ympyrää.
Otin tuhat askelta, mut en liikkunut metriäkään.
Tulee päivii kun ei jaksaisi jatkaa, yksinäistä ja mutkaista matkaa,
niin raskaalta kulkea tuntuu tie, kun ei aina tiedä minne se vie” -Dilemma

Marraskuussa kirjoitin tänne blogiinkin alkaneista YT:stä työpaikallani. Työssä olin aloittanut elokuussa. YT:iden myötä pari työkaveria lähti, heidän tilalleen ei otettu ketään ja yksi siirtyi muihin töihin ja kaikkien heidän työt siirtyi omien töitteni päälle, vastuun onneksi jakautuessa vielä toiselle jäljelle jääneelle. Töitä ja uusien asioiden omaksumista on riittänyt. Kalenteri on jo syksyn osalta täynnä ja nyt sitten tuli uusi YT-ilmoitus koskien juurikin minun toimenkuvaani. Voin vain pohtia itsestäni, että en jaksa enää edes välittää. Pohdin pitkään, että uskallanko syksyn työmäärän takia pitää edes kuukauden kesälomaa. Pohdin, että jakaisinko loman viikko töissä, viikko lomalla. Näin ei kerkeäisi kertyä uutta työtä niin paljon, olisi hallittavampaa. Onneksi uskalsin. Nurkan takana on kuukauden kesäloma. Nyt loman lähestyessä huomaan, miten väsynyt olenkaan. Olen kärsimätön, keskittymiskyky kestää sadasosa sekunnin, en jaksaisi enää yhtään hymyillä ja tsempata. Mutta minä teen niin, pidän maltin ja hymyilen, sillä tilanteeni ei todellakaan ole muiden vika. Mennään hetki ja tunti kerrallaan.

Kesä on tullut ja minä rakastan sitä, valoa ja lämpöä. Luonto on ollut tänä vuonna hieman kummallinen, kaikki kukkii ja kypsyy ajoissa, yötön yö ei ole ollut niin yötön, kun aiemmin. Kesäkuumat viilenee yöksi. Meidän pihapuiden linnnunpoikaset lähtivät jo mökeistään. Silti mikään maailmassa ei ole niin täydellistä, kun päiväpoudalla pienet torkut oman pihan pihakeinussa. Siinä hukkuu ajatukset, mitä jos syksyllä jään jälleen työttömäksi? Tai mitä jos en jääkkään? Meillä tuppasi olemaan parisuhteessa pieni kriisi, kun matkustin töistä kotiin, odotti minua viikon aikana kasautuneet kotityöt ja pihatyöt. Nyt onneksi mieheni on sentään yrittänytkin. Ihan kaikkea ei enää tarvitse tehdä itse. Aikaisemmin esim. pihatöissä sain apua lapsilta etenkin kuopukselta, mutta nykyään hänellä on jo oma työ ja omat menot. Esikkoni taas aikanaan auttoi jonkinverran sisähommissa, mutta hänkin on ollut vuosia jo ommillaan. Asiat vain  kertyi ja kertyi ja kun siihen lisätään tämä elo kahdessa osoitteessa tuntui, että aika ei vain riittänyt. Kun menin kotiin, menin tekemään työviikon, sillä erotuksella, että aikaa oli vain pari päivää. On mukavaa, että mies ymmärsi lopulta ongelmani, vaikka se vaatikin kai parin viikon mykkäkoulun.

Lapset siis ovat kasvaneet isoiksi ja melko itsenäiseksi. Mikäpä tässä olla ja elellä. Joskus koen melkoista merkityksettömyyttä, sillä olen kai elänyt heitä varten. Olen unohtanut itseni ja omat tarpeeni lasteni lapsuusvuosiksi. Miehen kanssa haemme selkeästi uutta dynaamiikkaa. En aina tiedä pidänkö hänestä ja toisinaan taas rakastan niin kovin. Huomaan olevani hänelle katkera, kun hän saa tehdä työtä mitä haluaa, eikä hänen tarvitse matkata töihin. Naurettavaa, sillä tämähän on oma valintani. Alan epäillä pian, että työelämä ei ehkä voi tarjota minulle sitä omaa paikkaani. Pitäisi oppia itse vähentämään vaatimuksia ja oppia ajattelemaan, että työ on vain työtä ja sinne mennään vain rahan takia. Pitäisi laittaa itsensä etusijalle tässäkin asiassa. Ja sitä paitsi olen onnellinen, että miehelläni on töitä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä hän oli lomautettuna talvella. Stressikertoimet nousi aikalailla, kun pelkästään sähkölaskut pyöri 700 euron luokkaa joka kuukausi (sähkökriisin aikana otettu määräaikainen sopimus). Mieheni on kuitenkin perheemme tulonlähde.

Sisarukseni, pieni ja rakas. On hieman tuuliajoilla. Hän on jotenkin kadottanut sen pienen ja pippurisen itsensä. Hänen esikoinen ei häntä myöskään helpolla laske. Tuntuu, kun sisarukseni elämä olisi kiisseliä lattialla, jota hän pyrkii saamaan takaisin kuppiin. Hän pyrkii löytämään jälleen tasapainon ja kun hän pääsee pystyyn, lyö elämä jälleen jalat alta. Ei pelkästään elämä aina, sillä toki hän myötävaikuttaa välillä itsekkin myrskyjen syntyyn. Onneksi hänellä on kaksi erityisen rakasta asiaa elämässä, jotka pitävät hänet järjissään. Jos rukoilisin, rukoilisin, että elämä ei koskaan ottaisi niitä häneltä pois.

Nyt on aika laittaa kone kiinni. Loma on ihan nurkan takana. Lupaan itselleni, että loman aikana en konetta avaa.
Ihanaa kesänaikaa, tilaa unelmille, hieman kesänmakuja ja hiljaisuutta. Siinä on toiveeni lomalle.

"Lepo ei ole joutilaisuutta, ja joskus kesäpäivänä makoilu ruohikolla puiden alla, veden kohinaa kuunnellen ja pilvien leijumista taivaalla katsellen - se ei ole missään nimessä ajanhukkaa." - John Lubbock

Ulkona sataa vettä, on hyvä aika istahtaa kirjoittamaan muutama sananen. Miehen lomautus alkaa kääntyä loppupuolelle. Toivottavasti enää ei ole uusia yllätyksiä oven takana, sillä on venytty ja venytetty ihan riittävästi. Elämä sujuu melko rauhaisasti kahdessa kodissa. Silloin kun olen kaupunkikodissani kaipaan omaan kotiin ja omasta kodissa kaipaan kaupunkikotiani. Yksin asuessa elämä on jotenkin hallittavampaa. On vain hiljaisuus ympärillä. Töissä vuorovaikutuksen on oltava voimaannuttavaa, se on jatkuvaa läsnäoloa ja uusien asioiden omaksumista, sekä jakamista. On melkein palkitsevaa saada heittää ajatukset kaupunkikodin naulakkoon töistä tullessa. Ei tarvitse olla sosiaalinen, jos ei jaksa. Omassa kodissa on koko ajan jotain tehtävää ja olemista, asioiden järjestelyä ja kaikkea muuta mitä nyt ihmisten normaali arkeen kuuluu. Olen siis kaupunkiasunnossani lomalla elämästä. Toki ikävä omia ihmisiä puristaa rinnassa koko ajan, mutta silti olo on jollain tavalla kevyempää. Olen myös löytänyt kaupunkikotini kaupungista kavereita, joiden kanssa arkea jakaa. Ja jotta elämä ei olisi liian simppeliä ja helppoa, otin keväälle myös hieman opintoja, jotka tuo taas työhöni hieman uusia näkökulmia.

Tämä kevät tuntuu hieman raskaalta. Tuntuu kuin koko maailma olisi menossa koko ajan entistä enemmän sekaisin. Sitä kuormittuu pakostikkin tästä uutisvirrasta, sotaa, lakkoja, säästöjä ja taas uusia säästöjä, eriarvoisuuden lisääntymistä ja ravisteleepa meitä myös kouluampuminen. Jo samana päivänä, kun kouluampuminen tuli julkisuuteen ilman taustatietoja kuopukseni sanoi, että taustalla oli varmasti koulukiusaaminen. Huomasin, miten hän alkoi käydä läpi omia kokemuksiaan ja tunnen ahdistuksen, joka on nostanut päätään hänessä. Siitä on vuosia jo, mutta silti se selkeästi on jättänyt häneen isoon jäljen. Minä luulin, että aika parantaa, mutta ilmeisesti ei. Minulla ei ole mitään keinoa auttaa häntä. Haluaisin hänet taas suojata kuplamuoviin pahalta maailmalta. Tuo vaihe menee varmaan pian ohi, kunnes jälleen jonakin päivänä nostaa taas päätään. Miten voisi suojata lapsiaan tältä maailmalta? Ihan rehellisesti, jos olisin nuori varustettuna tällä viisaudella, tässä ajassa, en tekisi tähän maailmaan lasta. Maailma ei vaikuta nyt kovin vakaalta ja turvalliselta kasvuympäristöltä. Tuskin me aikuisetkaan tiedämme, mitä huominen tuo tullessaan.

Kevättä ei kevennä myöskään nämä jatkuvat lumimyräkät, jotka vain tulevat pyyhkäisten toivon keväästä. Yleensä myräkkä sattuu juuri sille paikkakunnalle missä itse olen. Kun olen kotona, niin siellä myrskyää ja kaupunkikodissa paistaa ja taas toisin päin. Tänä viikonloppuna pelasin varman päälle ja jäin kaupunkikotiini. En edes yrittänyt lähteä kohti kotia, kun lunta tuli vaakatasossa kovan tuulen kera. Voihan kevät ja kesä, kuinka sinua odotankaan. Aavistuksen sain keväästä esimakua pääsiäisenä, kun seurailin kotipihassani, kun pikkulinnut kävivät tutustelemassa pihan linnunpönttöihin. Odotan kovasti löytävätkö linnut pöntöistä mieleisensä ja erityisen riemuissani olisin, jos kaikki kolme pönttöä löytäisivät omat asukkaansa. Voin melkein jo kuvitella aurinkoisen päivän, joka täyttyy pienten lintujen viserryksellä, kesätuulen kutitellessä nenän päätä, auringon lämmittäessä kehoa.

Jollei olisi talvea, kevät ei tuntuisi niin ihanalta." - Anne Bradstreet

Niin alkoi tämän vuoden arki jäätävässä säässä. Ulkona paukkuu pakkaset. Vuoden ensimmäinen arkipäivä toi meille muutakin, kun jäätävän sään, se toi miehelleni kolmen kuukauden lomautuksen. Lomautus tuli täysin yllättäin ja puskista. Minä olen jotenkin täysin lamaantunut uutisesta. Tuntuu, kuin ei olisi mitään mistä kiinni ottaa. Päässä surisee. Meidän talous kaatuu, se on varma. Tilannetta ei myöskään helpota nämä paukkupakkaset, jotka nostavat sähkölaskun lukemat huippuunsa. Lomautus on muutenkin outo juttu, sillä se annettiin vain tietyille ilman logiikkaa, ikään kuin sattumanvaraisesti, kuka vetää pitkän tikun. Mieheni oli ajatellut olevansa suojassa moiselta, mutta hän ei ollut, vaan ensimmäinen sarjassansa. Toisaalta miksi kysyä, miksi? Ei raha tilillä lisäänny, vaikka vastauksen saisi.

Sanotaan, että elämä antaa sen minkä jaksaa kantaa. Taakkaa on ollut tasaisesti jo monta vuotta peräkkäin eikä loppua näy. Tekisi mieli kääriytyä itsesääliin, itkeä ja huutaa. Mutta faktahan sekin, että monella muulla on varmasti vaikeampaa ja kauemmin. Onko minulla oikeutta kiukuta, tuntea tuskaa ja huolta? Voiko keho olla väsynyt vuosia kestäneestä stressistä, olenko vaan liian heikko kestämään elämää? Onko minulla oikeutta edes odottaa, että jonakin päivänä on helpompaa? Viime vuosi alkoi niin, että olin työtön ja tämä vuosi alkaa niin, että mieheni on vailla työtä ja toki vaille ehdin jäämään vielä minäkin vuoden edetessä. Minun palkkani ei kanna kahta kotia. Kaksi kotia, jotta voisin käydä töissä. Minun lompakollani ei makseta lainoja, ehkä niillä maksetaan se sähkölasku. Kutsun karman kylään ja totean, että onneksi toisella meistä on edes työ. Menköön, en jaksa välittää. Väsyttää. Hengitän ja yritän maadoittaa itseni tähän hetkeen. Lopulta en voi muuta, kuin mennä sekunti kerrallaan ja kohdata iskut millaiset hyvänsä, yksi kerrallansa. Vuosi on vasta alussa.

”Me kärsimme yleensä enemmän mielikuvissamme kuin todellisuudessa.” – Seneca