maanantai, 24. kesäkuu 2024

Loman kynnyksellä

Marraskuussa kirjoitin tänne blogiinkin alkaneista YT:stä työpaikallani. Työssä olin aloittanut elokuussa. YT:iden myötä pari työkaveria lähti, heidän tilalleen ei otettu ketään ja yksi siirtyi muihin töihin ja kaikkien heidän työt siirtyi omien töitteni päälle, vastuun onneksi jakautuessa vielä toiselle jäljelle jääneelle. Töitä ja uusien asioiden omaksumista on riittänyt. Kalenteri on jo syksyn osalta täynnä ja nyt sitten tuli uusi YT-ilmoitus koskien juurikin minun toimenkuvaani. Voin vain pohtia itsestäni, että en jaksa enää edes välittää. Pohdin pitkään, että uskallanko syksyn työmäärän takia pitää edes kuukauden kesälomaa. Pohdin, että jakaisinko loman viikko töissä, viikko lomalla. Näin ei kerkeäisi kertyä uutta työtä niin paljon, olisi hallittavampaa. Onneksi uskalsin. Nurkan takana on kuukauden kesäloma. Nyt loman lähestyessä huomaan, miten väsynyt olenkaan. Olen kärsimätön, keskittymiskyky kestää sadasosa sekunnin, en jaksaisi enää yhtään hymyillä ja tsempata. Mutta minä teen niin, pidän maltin ja hymyilen, sillä tilanteeni ei todellakaan ole muiden vika. Mennään hetki ja tunti kerrallaan.

Kesä on tullut ja minä rakastan sitä, valoa ja lämpöä. Luonto on ollut tänä vuonna hieman kummallinen, kaikki kukkii ja kypsyy ajoissa, yötön yö ei ole ollut niin yötön, kun aiemmin. Kesäkuumat viilenee yöksi. Meidän pihapuiden linnnunpoikaset lähtivät jo mökeistään. Silti mikään maailmassa ei ole niin täydellistä, kun päiväpoudalla pienet torkut oman pihan pihakeinussa. Siinä hukkuu ajatukset, mitä jos syksyllä jään jälleen työttömäksi? Tai mitä jos en jääkkään? Meillä tuppasi olemaan parisuhteessa pieni kriisi, kun matkustin töistä kotiin, odotti minua viikon aikana kasautuneet kotityöt ja pihatyöt. Nyt onneksi mieheni on sentään yrittänytkin. Ihan kaikkea ei enää tarvitse tehdä itse. Aikaisemmin esim. pihatöissä sain apua lapsilta etenkin kuopukselta, mutta nykyään hänellä on jo oma työ ja omat menot. Esikkoni taas aikanaan auttoi jonkinverran sisähommissa, mutta hänkin on ollut vuosia jo ommillaan. Asiat vain  kertyi ja kertyi ja kun siihen lisätään tämä elo kahdessa osoitteessa tuntui, että aika ei vain riittänyt. Kun menin kotiin, menin tekemään työviikon, sillä erotuksella, että aikaa oli vain pari päivää. On mukavaa, että mies ymmärsi lopulta ongelmani, vaikka se vaatikin kai parin viikon mykkäkoulun.

Lapset siis ovat kasvaneet isoiksi ja melko itsenäiseksi. Mikäpä tässä olla ja elellä. Joskus koen melkoista merkityksettömyyttä, sillä olen kai elänyt heitä varten. Olen unohtanut itseni ja omat tarpeeni lasteni lapsuusvuosiksi. Miehen kanssa haemme selkeästi uutta dynaamiikkaa. En aina tiedä pidänkö hänestä ja toisinaan taas rakastan niin kovin. Huomaan olevani hänelle katkera, kun hän saa tehdä työtä mitä haluaa, eikä hänen tarvitse matkata töihin. Naurettavaa, sillä tämähän on oma valintani. Alan epäillä pian, että työelämä ei ehkä voi tarjota minulle sitä omaa paikkaani. Pitäisi oppia itse vähentämään vaatimuksia ja oppia ajattelemaan, että työ on vain työtä ja sinne mennään vain rahan takia. Pitäisi laittaa itsensä etusijalle tässäkin asiassa. Ja sitä paitsi olen onnellinen, että miehelläni on töitä, sillä ensimmäistä kertaa ikinä hän oli lomautettuna talvella. Stressikertoimet nousi aikalailla, kun pelkästään sähkölaskut pyöri 700 euron luokkaa joka kuukausi (sähkökriisin aikana otettu määräaikainen sopimus). Mieheni on kuitenkin perheemme tulonlähde.

Sisarukseni, pieni ja rakas. On hieman tuuliajoilla. Hän on jotenkin kadottanut sen pienen ja pippurisen itsensä. Hänen esikoinen ei häntä myöskään helpolla laske. Tuntuu, kun sisarukseni elämä olisi kiisseliä lattialla, jota hän pyrkii saamaan takaisin kuppiin. Hän pyrkii löytämään jälleen tasapainon ja kun hän pääsee pystyyn, lyö elämä jälleen jalat alta. Ei pelkästään elämä aina, sillä toki hän myötävaikuttaa välillä itsekkin myrskyjen syntyyn. Onneksi hänellä on kaksi erityisen rakasta asiaa elämässä, jotka pitävät hänet järjissään. Jos rukoilisin, rukoilisin, että elämä ei koskaan ottaisi niitä häneltä pois.

 

Nyt on aika laittaa kone kiinni. Loma on ihan nurkan takana. Lupaan itselleni, että loman aikana en konetta avaa.
Ihanaa kesänaikaa, tilaa unelmille, hieman kesänmakuja ja hiljaisuutta. Siinä on toiveeni lomalle.

 

"Lepo ei ole joutilaisuutta, ja joskus kesäpäivänä makoilu ruohikolla puiden alla, veden kohinaa kuunnellen ja pilvien leijumista taivaalla katsellen - se ei ole missään nimessä ajanhukkaa." - John Lubbock

lauantai, 6. huhtikuu 2024

Kevään odottelua

Ulkona sataa vettä, on hyvä aika istahtaa kirjoittamaan muutama sananen. Miehen lomautus alkaa kääntyä loppupuolelle. Toivottavasti enää ei ole uusia yllätyksiä oven takana, sillä on venytty ja venytetty ihan riittävästi. Elämä sujuu melko rauhaisasti kahdessa kodissa. Silloin kun olen kaupunkikodissani kaipaan omaan kotiin ja omasta kodissa kaipaan kaupunkikotiani. Yksin asuessa elämä on jotenkin hallittavampaa. On vain hiljaisuus ympärillä. Töissä vuorovaikutuksen on oltava voimaannuttavaa, se on jatkuvaa läsnäoloa ja uusien asioiden omaksumista, sekä jakamista. On melkein palkitsevaa saada heittää ajatukset kaupunkikodin naulakkoon töistä tullessa. Ei tarvitse olla sosiaalinen, jos ei jaksa. Omassa kodissa on koko ajan jotain tehtävää ja olemista, asioiden järjestelyä ja kaikkea muuta mitä nyt ihmisten normaali arkeen kuuluu. Olen siis kaupunkiasunnossani lomalla elämästä. Toki ikävä omia ihmisiä puristaa rinnassa koko ajan, mutta silti olo on jollain tavalla kevyempää. Olen myös löytänyt kaupunkikotini kaupungista kavereita, joiden kanssa arkea jakaa. Ja jotta elämä ei olisi liian simppeliä ja helppoa, otin keväälle myös hieman opintoja, jotka tuo taas työhöni hieman uusia näkökulmia.

 

Tämä kevät tuntuu hieman raskaalta. Tuntuu kuin koko maailma olisi menossa koko ajan entistä enemmän sekaisin. Sitä kuormittuu pakostikkin tästä uutisvirrasta, sotaa, lakkoja, säästöjä ja taas uusia säästöjä, eriarvoisuuden lisääntymistä ja ravisteleepa meitä myös kouluampuminen. Jo samana päivänä, kun kouluampuminen tuli julkisuuteen ilman taustatietoja kuopukseni sanoi, että taustalla oli varmasti koulukiusaaminen. Huomasin, miten hän alkoi käydä läpi omia kokemuksiaan ja tunnen ahdistuksen, joka on nostanut päätään hänessä. Siitä on vuosia jo, mutta silti se selkeästi on jättänyt häneen isoon jäljen. Minä luulin, että aika parantaa, mutta ilmeisesti ei. Minulla ei ole mitään keinoa auttaa häntä. Haluaisin hänet taas suojata kuplamuoviin pahalta maailmalta. Tuo vaihe menee varmaan pian ohi, kunnes jälleen jonakin päivänä nostaa taas päätään. Miten voisi suojata lapsiaan tältä maailmalta? Ihan rehellisesti, jos olisin nuori varustettuna tällä viisaudella, tässä ajassa, en tekisi tähän maailmaan lasta. Maailma ei vaikuta nyt kovin vakaalta ja turvalliselta kasvuympäristöltä. Tuskin me aikuisetkaan tiedämme, mitä huominen tuo tullessaan.

 

Kevättä ei kevennä myöskään nämä jatkuvat lumimyräkät, jotka vain tulevat pyyhkäisten toivon keväästä. Yleensä myräkkä sattuu juuri sille paikkakunnalle missä itse olen. Kun olen kotona, niin siellä myrskyää ja kaupunkikodissa paistaa ja taas toisin päin. Tänä viikonloppuna pelasin varman päälle ja jäin kaupunkikotiini. En edes yrittänyt lähteä kohti kotia, kun lunta tuli vaakatasossa kovan tuulen kera. Voihan kevät ja kesä, kuinka sinua odotankaan. Aavistuksen sain keväästä esimakua pääsiäisenä, kun seurailin kotipihassani, kun pikkulinnut kävivät tutustelemassa pihan linnunpönttöihin. Odotan kovasti löytävätkö linnut pöntöistä mieleisensä ja erityisen riemuissani olisin, jos kaikki kolme pönttöä löytäisivät omat asukkaansa. Voin melkein jo kuvitella aurinkoisen päivän, joka täyttyy pienten lintujen viserryksellä, kesätuulen kutitellessä nenän päätä, auringon lämmittäessä kehoa.

 

Jollei olisi talvea, kevät ei tuntuisi niin ihanalta." - Anne Bradstreet

keskiviikko, 3. tammikuu 2024

Vuosi vasta alussa

Niin alkoi tämän vuoden arki jäätävässä säässä. Ulkona paukkuu pakkaset. Vuoden ensimmäinen arkipäivä toi meille muutakin, kun jäätävän sään, se toi miehelleni kolmen kuukauden lomautuksen. Lomautus tuli täysin yllättäin ja puskista. Minä olen jotenkin täysin lamaantunut uutisesta. Tuntuu, kuin ei olisi mitään mistä kiinni ottaa. Päässä surisee. Meidän talous kaatuu, se on varma. Tilannetta ei myöskään helpota nämä paukkupakkaset, jotka nostavat sähkölaskun lukemat huippuunsa. Lomautus on muutenkin outo juttu, sillä se annettiin vain tietyille ilman logiikkaa, ikään kuin sattumanvaraisesti, kuka vetää pitkän tikun. Mieheni oli ajatellut olevansa suojassa moiselta, mutta hän ei ollut, vaan ensimmäinen sarjassansa. Toisaalta miksi kysyä, miksi? Ei raha tilillä lisäänny, vaikka vastauksen saisi.

Sanotaan, että elämä antaa sen minkä jaksaa kantaa. Taakkaa on ollut tasaisesti jo monta vuotta peräkkäin eikä loppua näy. Tekisi mieli kääriytyä itsesääliin, itkeä ja huutaa. Mutta faktahan sekin, että monella muulla on varmasti vaikeampaa ja kauemmin. Onko minulla oikeutta kiukuta, tuntea tuskaa ja huolta? Voiko keho olla väsynyt vuosia kestäneestä stressistä, olenko vaan liian heikko kestämään elämää? Onko minulla oikeutta edes odottaa, että jonakin päivänä on helpompaa? Viime vuosi alkoi niin, että olin työtön ja tämä vuosi alkaa niin, että mieheni on vailla työtä ja toki vaille ehdin jäämään vielä minäkin vuoden edetessä. Minun palkkani ei kanna kahta kotia. Kaksi kotia, jotta voisin käydä töissä. Minun lompakollani ei makseta lainoja, ehkä niillä maksetaan se sähkölasku. Kutsun karman kylään ja totean, että onneksi toisella meistä on edes työ. Menköön, en jaksa välittää. Väsyttää. Hengitän ja yritän maadoittaa itseni tähän hetkeen. Lopulta en voi muuta, kuin mennä sekunti kerrallaan ja kohdata iskut millaiset hyvänsä, yksi kerrallansa. Vuosi on vasta alussa.

 

”Me kärsimme yleensä enemmän mielikuvissamme kuin todellisuudessa.” – Seneca

 

maanantai, 1. tammikuu 2024

Vuodesta toiseen varovaisin askelin

Vuosi 23 tuli päätökseen. Vuosi ei ollut lainkaan helppo, mutta edellisiin verrattuna tuntui ihan hyvältä. Vuoteen mahtui paljon surua miehen äidin kuollessa pois, eikä kuolemaan liittyvät velvoitteetkaan tehnyt elämästä helppoa. Viime vuosina olemme menettäneet paljon läheisiä, mutta surun sijaan minä jaksan olla kiitollinen, että he, poisnukkuneet, ovat olleet elämässäni. He ovat tuoneet paljon oppia, rakkautta ja olleet osa matkaani. Vuoden lopussa minun viimeinen alaikäinen lapseni täytti kahdeksantoista vuoden rajapyykin ja on nyt nuori aikuinen. Minulla ei siis virallisesti ole enää yhtään huolettavaa lasta. Tuo iso pieni kuopukseni on selvinnyt elämässä monesta, sydämeni pakahtuu rakkaudesta, kun katson häntä.

Esikkoni kanssa on ollut hieman haastavampi vuosi. Me emme osaa enää kommunikoida. Onko kyse osaamisesta vai haluttomuudesta, sitä en tiedä. Hän tulkitsee ja vääntelee sanomisiani ja sehän riittää aina räjähdykseen puolin ja toisin. Harmillinen tilanne sinällään, mutta uskon, että asia siitä aikanaan tavalla tai toisella tasoittuu.

Siskollani on ollut haastava vuosi, mutta siitä olen enemmän kuin kiitollinen, että olemme olemassa. Hän tuo iloa ja valoa elämääni huononakin päivänä. Tänä vuonna sain nauttia siskoni lastenkin seurasta tavanomaista enemmän. Jaoimme joulunkin. Me nauroimme ääneen.

Tänä vuonna olen nauranut enemmän, kuin vuosiin. Saattoi mennä vuosia kenties, että en kertaakaan ole nauranut, joten on ollut ihanaa, että herään huomaamaan, että ilo käy minullakin kylässä. Tänä vuonna olen myös nukkunut ja ollut sosiaalinen. Olin jopa yökylässä työkaverillani. Valitettavasti tämä työkaveri on nyt entinen työkaveri, sillä hän ei kestänyt painetta, mitä työhömme liittyy.

Parasta vuodessa tässä on ollut ehdottomasta hetket, joita eivät täytä työ, eikä opiskelut. Tänä vuonna ensimmäistä kertaa vuosikymmeniin minä en ole opiskellut mitään suurta töiden ohella, joten olen elänyt ihan erilaista aikaa, kun aiemmin. Minulla on todella ollut vapaa-aikaa. Alkuvuoden työttömyys kävi työstä, mutta toi taas omalla tavallaan lisää aikaa, joten ehdin silloinkin pysähtyä nauttimaan kiireettömyydestä. Toisaalta se aika oli erittäin stressaavaa, jatkuvaa työnhakua, hylkäys kirjeitä, haastatteluja ja toisia sijoja. Pelkään, että tänä vuonna tuo kaikki on jälleen edessä. Toisaalta yritän katsoa eteenpäin ja pohtia, että uusi mahdollisuus on varmasti sitten jo nurkan takana.

Vuodelta 2024 minä en odota mitään. Paitsi tottahan toki toivoisin, että maailmaan saataisiin rauha. Ikävien uutisten sijaan maailman täyttäisi uutiset ihmisten hyväntahtoisuudesta ja pienistä jaetuista ihmeistä. Toive vaan taitaa olla suuri. Itselleni en toivo mitään. Elän vain päivän kerrallaan ja otan vastaan mitä eteen sattuu. Liiat odotukset ja toiveet saa helposti tavoittelemaan jotain sellaista, mitä ei tavoita ja kutsuu oman henkisen karman esiin muuttuen epäonnistumisen tuntemukseksi, katkeruudeksi ja toivottomuudeksi. Joku voisi kutsua sitä pessimismiksi, mutta minulle se on elämän opettamaa realistisuutta. Uuden vuoden lupauksia en myöskään anna lähes samasta syystä. En voi luvata mitään, mitä en sataprosenttisen varmasti voi luvata, eikä koskaan tiedä mitä asioita maailma heittää eteen esteeksi kohti lupauksen lunastamista.

 

Kiitos vuosi 2023 ja varovaisin askelin kohti vuotta 2024.

” Muistinko olla itseni herra,
Muistinko tehdä niinkuin tahdon,
Muistinko kiittää, arvoa antaa.
Muistinko ottaa omaa aikaa.
Jos tämä olis iltani viimeinen
Osaisinko olla onnellinen,
Muistinko olla itseni herra,
Tänäänkin.” Jannika B

sunnuntai, 19. marraskuu 2023

Epävarmuutta, jääkö uusi sivu ja uusi tarina tyngäksi?

Täällä ollaan painettu uudessa työssä. Päivät menevät uusien oppien parissa. Töistä palaan omaan pieneen pesääni. Joskus illat ovat yksinäisiä, mutta pääsääntöisesti nautin yksinäisyydestä ja hallinnan tunteesta, jonka oma pesä suo. Kotiin matkaan aina sitten vapaapäiviksi. Kuitenkin, kuten elämässäni yleensä. Paikassa jossa juuri aloitin työt, aloitettiin nopeasti muutosneuvottelut ja vahvasti näyttää siltä, että minun työpaikkani on juuri se mistä supistetaan. Olen niin helppo kohde, koeaika ja uusi tehtävän kuva. Muutosneuvottelujen alkaessa esimiehet jaksoivat valaa toivoa, että riskiä irtisanomiseen ei ole, nyt muutosneuvottelujen loppupäässä he epäilevät jo omiensa paikkojensa kanssa. Säästö alkaa S- ja nyt siivotaan kovalla kädellä. En suostu lannistumaan ennen päätöstä, mutta toki olen elänyt tämän jo niin monta kertaa läpi, pidän työstäni, joten realistista on, että tämä onni ei kuulu minulle. Nämä muutosneuvottelut, kuten kaikki kokemani edellisetkin ovat jälleen tuoneet ihmisissä ne rumimmat puolet esiin, vaikka jäisinkin, niin jälkiä tämä jättää koko organisaatioon. Huomenna kiitollisena töihin, sillä tätä iloa ei taida kovin pitkään kestää.
 

Kotona onneksi anopin kuolemaan liittyvät velvoitteet on saatu hoidettua, tavaratkin on löytänyt paikkansa. Helppoa se ei ole ollut, mutta siitä koettelemuksesta kuitenkin selvittiin yllättävän nopeasti joskin hieman kipuillen, riitasointujen rikastuttaessa matkaa. Muuten elämä kulkee paikallaan. Esikkoni ottaa nyt kunnolla pesäeroa perheeseensä, se satuttaa. Esikkoni on mielessä päivittäin, mutta ei auta kuin kasvaa itsekkin ja suoda hänelle se tila mitä hän tarvitsee. Nuorukaiseni kasvaa vastuullisuuteen. Häntä on kovin kova ikävä silloin kun piileskelen maailmaa täällä omassa pesässäni. Mutta on ihana mennä aina kotiin, kun aina halataan ja otetaan yhteinen aikamme. Minulle ja miehelle ero on tehnyt hyvää, me jopa joskus kuuntelemme toisiamme ja läheisyys on lisääntynyt huomattavasti. Taidamme molemmat välillä kaivata toisiamme. Näemmekin nykyään enemmän kuin yhdessä asuessa.

 

Sisarukseni hakee apua itselleen. Menneisyys on jättänyt jälkensä. Hänen hoitoonsa liittyen tehtiin taustaselvityksiä ja menneisyys iski taas kasvoille märän rätin lailla. Se tarina, minkä äitini lapsuudessamme loi ympärillemme, on edelleen totta viranomaisille. Lukiessani pieniä pätkiä kertomuksesta aloin voida pahoin ja vihaamaan taas sitä kaikkea mistä silloin selvittiin. Muistan sen tuhat kertaa, kun yritin hakea sisaruksilleni, ehkä myös itselleni apua lapsena kaikilta viranomaisilta, opettajilta, lastensuojelusta, terveydenhuollosta, kun kasvatusneuvolasta ja kuinka meille käännettiin selkämme, sillä me olimme ongelma. Äiti sai kiedottua valheisiinsa kaikki. Ja edelleen tarina elää, kuten äiti sen kirjoitti. Tuo äidin totuus ei katoa koskaan ja se, että maailma muistuttaa siitä vieläkin saa katkeraksi. Nyt hän kutoo verkkojaan toisaalla ja edelleen kietoo valheisiinsa muut, mutta ei enää minua, sillä minä en aio elää elämääni uhrina. Pidän hänet kaukana, mielellään poissa kokonaan. Mutta sitä en salaa, että viha ja katkeruus nostaa aika ajoin edelleen päätään, joka on kai merkki siitä, että voin vakuuttaa päästäväni irti, mutta olen silti vanki. Olen ihan varma, että veljeni olisi pitänyt alla olevasta kappaleesta. Meidän sisarusten elämässä on aina ollut todellisuus ja hyvin vahva filtteri ulospäin, lopulta kukaan ei enää tunnista mikä on totta ja mikä tarua. Mutta onko sillä lopulta enää väliä? 

 

” Välillä mietin, että mikä mussa on vikana, johtuuko se muista vai oonko se minä vaan, ei kukaan uskalla olla täällä oma itsensä, eikä tarviikkaan, voit käyttää filtteriä. Oon outolintu, eikä kukaan kuule viserrystä. Pistän pelin poikki, vaikka vielä ei kuulu vihellystä”- Juhani & Joonatan, Kuokkavieras