lauantai, 24. marraskuu 2018

Uupumukseen hukkumassa

Minä tänään siivoilin ja laittelin joulua kotiin. Vaikka lapset ovat isoja, he odottavat joululta paljon ja minä taas vihaan elämäni ensimmäistä kertaa ajatustakaan joulusta. Olen aivan totaalisen uupunut koko tähän vuoteen ja tähän elämään. Minä pohdin siivotessa, että tämä mennyt vuosi on varmasti yksi raskaimpia vuosia aikuisiässäni, lukuunottamatta konkurssi vuotta. Tämä vuosi alkoi YT:llä, vei uuteen työpaikkaan, joka osoittautui enemmän uhkaksi, kuin mahdollisuudeksi, eikä hyvää ollut tiedossa muutenkaan ja veli nukkui pois. Jäipä tänä vuonna taakse ystävyyskin, joka ei vain kestänyt sitä, että minä menin rikki. Helpota ei etäisyys siskostakaan tai esikoisesta. Tänä vuonna ei myöskään terveys ole ihan kestänyt vauhtia tätä, puhumattakaan taloudesta. Muistan sen toiveikkuuden vuoden alussa siitä, että tästä vuodesta on pakko tulla hyvä, mutta taisin olla väärässä. Mitä lähemmäksi kuljen vuoden loppua sen vähemmän näen uskoa, toivosta puhumattakaan.

Jotenkin tuntuu kohtuuttomalta, että aika kulkee siitäkin huolimatta, että itsellä on suru ja paha olla. Toisaalta ihanaa on, että maailma matkaa radallaan, mutta vielä ihanampaa olisi, jos minä voisin hetkeksi vajota pois ja surra rauhassa, nukkua pois kaiken pahan. Totuus on kuitenkin se, että niin kotona, kun töissäkin on velvoitteita, jotka repivät käsistä elämään ja vaativat koko ajan enemmän ja enemmän. Minä omassa päässä voin vain rukoilla, että "anna minulle jostain voimaa jaksaa vielä hetki", mutta se jos mikä on varma, ihmeitä tai voimavaroja ei minulle ole selvästikkään jaossa. Vauhti ei kun kasvaa loppuvuotta kohden ja tekemättömien hommien, sekä laskujen eräpäivät saavuttaa, vaikka tekisin mitä. Mieleni huutaa rauhaa ja hiljaisuutta niin ympäröivälle maailmalle, kun omille ajatuksille. Toivoisin, että jonakin päivänä voisin lukea tätä tekstiä ja se muistuttaisi minua, että tästäkin ajasta selvisin. Se vaan tuntuu juuri nyt mahdottomalta ajatukselta. Tuntuu, kun hiljalleen hukkuisin uupumukseen. 

Siitä minä kuitenkin olen pitänyt huolen, että vaikka itselläni olisi kuinka kurjaa tahansa, olen muistanut tehdä koko ajan pieniä hyviä tekoja muiden hyväksi. Tavoitteeni on tehdä muita onnelliseksi ja ilahduttaa heitä, niin tuttuja kun tuntemattomia. Ruokalahjoitukset on ainakin ihana tapa muistaa heikompiosaisia, vaikka itsekkin lukeutuisi heihin. Ei myöskään ystävällinen sana tai myönteinen palaute pahaa tee, joten niitäkin olen viljellyt. Myös toivon luominen ympärille on helpompaa, kuin oman toivon ylläpito. Nämä pienet teot ovat minulle merkityksellisiä. Ehkä maailmassa jonakin päivänä lähtisi hyvä kiertämään, jos oikein kovasti yrittää. Ei sillä väliä, vaikka se hyvä ei minua saavuttaisikaan, mutta pääasia, että jonkun elämä hetkellisesti helpottuu.

”Aina kun jotain häviää,
Aina jotain jäljelle jää,
Aina kun tuntee ikävää,
Tietää, että omisti jotain tärkeää.”-Kaija Koo

sunnuntai, 11. marraskuu 2018

Mun pitäisi luovuttaa...

Mun pitäisi luovuttaa… Tänään minä sytytin jälleen kynttilät muualle haudattujen muistopaikalle, isälle, miehen isälle ja syvästä ikävästä myös veljeni muistolle. Minä jotenkin taas murskasin itseni surun alle. Minä muistan kerran nuoruudessani saaneeni paniikkikohtauksen ja tänään minut valtasi tuo nuoruudesta tuttu tunne. Tuntui aivan siltä, kun sisältäni olisi tullut niin suuri paine, että se estää minua hengittämästä, täyttämästä keuhkoni ilmalla. Se paine oli koko menneisyys, ikävä, eletty ja huoli. Tiedän, kun tuo tunne tulee, että saan menemään sen ohi heijaamalla ja hyräilemällä, onnellisilla ajatuksilla, mutta tänään tuo tunne oli kuin olikin aiempaa tiukemassa. Tunnen vieläkin rinnassani sen jälkipaineen. Minä tunnen menettäneeni niin paljon tämän elämän aikana, mutta toisaalta, kun minä olen menettänyt niin paljon, minun pitäisi nähdä miten paljon menetettävää minulla on ollut ja tuntea kiitollisuutta, että ne menetetyt asiat on joskus ollut elämässä. Minun pitäisi olla kiitollinen siitä, että miten paljon minulla olisi vieläkin menetettävänä. On kuitenkin niin helppoa antaa mielen takertua tässä syksyn pimeydessä menetyksiin ja menneeseen. Ihan kuin rankaisisin itseäni tarttumalla menetyksiin ja kipuun, jota veljeni kuolema toi tullessaan. Rankaisen itseäni hänen kuolemasta. Tunnen myös ikävää, sillä hautajaisten jälkeen myös siskoni on ottanut etäisyyttä, joka on enemmän kuin ymmärrettävää, sillä hän elää omaa kriisiään ja haluaa itselleen tilaa hengittää ja selviytyä.

Kaikki tämä raskas tarpominen tässä pimeydessä ja siitä pitäisi vielä kaivaa energiaa elää normaalia arkea, huomioida lapsia ja opiskella. Tekemättömien töiden ja aloittamatta jättämisten lista vain kasvaa kasvamistaan ja minä vain pohdin, että minun pitäisi luovuttaa, mutta mistä sen luovuttamisen aloittaisikaan? Mitä luovuttaminen todellisuudessa on?


”Tää ei voi sun mielestäs johtaa mihinkään hyvään.
Roikkumises mahdollisuudessa on tavallaan säälittävää.
Kun kaikki merkit osoittaa, et sä teet suurta virhettä, hirttäydyt kiinni sun päätöksiis ja kieltäydyt näkemästä.

Mitä sä hait, kun sä lähdit tähän.
 Sä tiesit kuin sun tulisi käymään.
 Kuvittelitko sä, että sä saat jotakin mikä paremmin kestää.

Sun pitäis luovuttaa, kun kaikilla jo silmät verestää.
 Sun pitäis luovuttaa, mä en ymmärrä mikä sua estää.

Joitan sun ratkaisut oksettaa.
 Mut ne ei tiedä puoliakaan syistä, jotka saa sut toimimaan, niin kuin tossa olis järkee.
Et oo muita heikompi, Miks sä annat kohdella sua noin.
Valitset itse sun rangaistukset halusit sitä tai et.

Kadutko yhtään vai etkö sä nää, miten sua on johdettu harhaan.
Itse sä annat sen mahdi,n sun voimattomuus on sille valtaa.

Sun pitäis luovuttaa, kun kaikilla jo silmät verestää.
Sun pitäis luovuttaa, mä en ymmärrä mikä sua estää.

Jos sä selviät tästä yöstä, niin sä selviät mistä vaan.
Tää voi kaikkesi tyhjyyteen syöstä, mut et voi siihen vaikuttaa.

Kun sydän on lähtenyt, jäämisen painokin on liki mahdoton kantaa.
 Itsekin tiedät miten sun on tehtävä nyt. En voi enempää antaa.”- Apulanta

sunnuntai, 4. marraskuu 2018

Kynttilänvaloa ja pimeyttä

Eilen me pyhäinpäivän kunniaksi kävimme ostamassa perhepakkauksen hautakynttilöitä ja suuntasimme mieheni kanssa hautausmaalle.

1. kynttilä rakkaalle veljelleni, joka aina vaan vie ajatukset ja katseen kohti taivasta. Rakastan häntä, nyt ja aina <3.

2. kynttilä rakkaalle ystävälle, jota kaipaan niin surussa, kuin iloissa, hetkissä, jotka muistuttavat yhteisisiä hetkistä.

3. kynttilä isälle, jonka olisin halunnut tuntea paremmin.

4. kynttilä lasten ukille ja mieheni isälle, joka eli perheelleen ja rakasti lapsen lapsiaan. Hän oli oikea työmies, aina puuhastelemassa jotakin.

5. kynttilä kaikille niille ihmisille, joita kukaan ei kaivannut tänäänkään.

”Eivät nämä kyyneleet ole pelkkää ikävää.
Niissä on paljon rakkautta, elettyä elämää”


Sain kynttilät laskettua, kun puhelimen näytössä vilkkui ”Äiti, soittaa”. Juuri sillä hetkellä, kun kaipaan veljeäni niin, että sattuu, äiti soittaa. En millään voinut vastata. Hengitin ja soitin takaisin. Luurin päässä oli ihminen, jota kai äidiksi kutsutaan. Tuo ihminen oli pienempi, kuin koskaan. Hän itki ja kysyi, että mikä meni pieleen, kun hänet on näin hyljätty, vaikka hän tekee kuolemaa. Hän pyysi, että älkää nyt jättäkö minua. Hän kertoi, että erinäiset viranomaiset on jo kysellyt, että onko tyttäret soitellut? En osannut sanoa hänelle mitään. Toki olisin halunnut sanoa ja kysyä häneltä juuri tuossa hetkessä paljonkin, kuten:

Mikä saa hänet uskomaan, että kuolema on nyt todellinen, kun hän on kuitenkin viimeisen yli kolmekymmentä vuotta tehnyt kuolemaa? Olisin voinut kysyä myös, että muistaako hän ne kaikki tuhannet ellei jopa miljoonat kerrat, kun me lapset olemme häneltä pyytäneet, että älä jätä meitä, älä hylkää meitä, äiti, auta? Ja hän on joka kerta toisensa jälkeen kääntänyt meille selkänsä. Miksi hänen hylkäämiskokemuksensa on ainutlaatuisempi, kun meidän pienten ihmisten, jollaisia me sisarusteni kanssa olemme olleet, kun uskoimme äidistämme löytyvän ihmisen. Päinvastoin, jos olemme olleet heikkoja, on äiti lyönyt meitä elämän kokoisella lapiolla päähän ja järjestänyt entistä suurempia vaikeuksia. Olisin halunnut pyytää äitiäni myös välittämään soittopyynnön näille viranomaisille, haluaisiko joku kuulla tarinamme nyt? En kuitenkaan taaskaan saanut sanottua mitään. Minä vain kuuntelin ja tunsin jotain sairasta syyllisyyden tuntoa, että olin jättänyt tuon ihmispolon ylhäiseen yksinäisyyteen. Puhelu loppui, eikä hän ollut edes kysynyt, mitä minulle tai perheelleni kuuluu? Hän vain halusi kertoa minulle taas, kuinka epäonnistunut ihmisenä olen.

Minä ymmärrän sen, että minun pitää antaa anteeksi, mutta minä en vaan voi. Minä yritän tulla paremmaksi ihmiseksi, mutta tuo ihminen on tuhonnut elämästäni kaiken valon, mitä siinä ikinä on ollutkaan, niin pitkään, kun hänellä oli valta minuun. Hän on satuttanut minua ja sisaruksiani niin paljon, että anteeksianto tuntuu ihan mahdottomalta. Ymmärrän, että jonakin päivänä hänen aikansa loppuu. Tunnen ajatuksen armollisena, mutta jos ja kun loppu tulee näin, mitä siitä voikaan seurata? Kannanko syyllisyyttä koko elämäni ajan siitä, että hylkäsin hänet? Tuleeko tuo ihminen painajaisiini ja imee minusta viimeisenkin hapen? Mitä ihmettä minun pitäisi tehdä ollakseni ihminen? Vai onko tässä yhteydenotossa kyse siitä, että nyt kun veljeni on kuollut, tuolla ihmisellä ei ole ketään kenen elämää tuhota, joten hän tietää kuinka empaattinen olen ja pyrkii sen varjolla luikertelemaan elämääni tuhotaakseen sen? 

 

Minä en todella tiedä, miten minun pitäisi elää, että ansaitsisin taivaspaikan veljeni vierestä. Minusta on aika käsittämätöntä, että äiti edes kehtaa pyytää minulta enää mitään. Onko niin, että vasta kuolema meidät erottaa vai erottaako, jos sitä ennen olevat elinhetket sisältää syyllistämistä? Voinko minä koskaan vapautua elämästäni rakentaakseni oman elämän? Haluanko sitä edes, kun irtautuminen on minulle kerran näin vaikeaa? Tämä on taas niitä hetkiä, kun tunnen totaalista yksinäisyyttä, joka syö minua sisältäpäin.

 

sunnuntai, 28. lokakuu 2018

Raskasta energiaa

Voi miten ihminen voikin olla saamaton. Suru ja arjen paineet ovat painaneet minut hyvin lähelle sohvan pintaa ja tuntuu, että otteen saaminen tällä hetkellä yhtään mistään on haastavaa. Ensi viikolla loppuviikosta minä taas katoan kotoa opintojen pariin ja tällä kertaa otin itselleni hotellin opiskelupaikkakunnaltani, josko irtiotto kotiympyröistä toisi minulle jälleen uutta virtaa. Menneisyys ja ikävä tuo sävyjä ja katkonaisuutta yöuniin ja voimavarat päivisin on aikaisempaakin heikommat. Kovasti pohdin elämää ja yritän pinnistellä muistini sopukoista niitä onnen hetkiä elämästäni, mutta ne ovat tainneet verhoutua usvan taakse, sillä en näe niitä. Osaan kertoa heti, jos kysytään, etkä mitkä asiat on asioita, joita ilman et voisi elää? Tai ketkä sinut tekevät onnelliseksi? Onni on siskoni ja hänen lapsensa, oma perheeni. Ilman heitä ei olisi elämää. Jos kysytään mitä onni on, he ovat onni. Mutta mitä se onni on ja miten se tässä hetkessä näyttäytyy? He ovat ja elävät. Heidän onni on minunkin onni, mutta minulla ei taida olla juuri tässä hetkessä omaa onnea. He yksin ja yhdessä ovat elämäni tarkoitus ja syy hengittää, mutta miksi heidän olemassa olosta huolimatta tunnen alakuloa, kuollettavan raskasta väsymystä? Pohdin, että millä kummalla ihmiset saavat rakennettua oman identiteetin ja oman onnen, kun minun onneni on usein riippuvainen muista? Tässä hetkessä koen olevani irrallinen kokonaisuus tästä maailmankaikkeudesta, en koe kuuluvani minnekkään tai olevani mitenkään merkityksellinen ihmisenä. Tiedän, että tämäkin hetki valmistaa minua johonkin tulevaan ja minun tulisi vaan malttaa odottaa, mitä huominen tuo tullessaan, mutta juuri tässä hetkessä olen väsynyt odottamaan huomista, sillä sitä olen kai odottanut koko elämäni. Olen jotenkin (liekkö yöunien puutteesta) katkeroitunut ja pohdin, että koska elämä aina vaan ottaa, olisiko minun vuoroni saada jotain takaisinkin? Ei minulla ole todellista oikeutta katkeroitua ja vaatia elämältä, sillä on niitä kovempiakin ihmiskohtaloita. Ei kohtalo meille kaikkea suo ja kuten olen joskus aikaisemminkin todennut, ei kohtalo tai Jumala ole kuin tekosyy ulkoistaa vastuu omasta elämästä. Voin rukoilla ja pyytää, mutta saadakseni minun täytyy itse toimia.

Nyt toivon ja pyydän, että loput rakkaat saan pitää, sillä en kestäisi enää yhtään menetystä. Unelmien lähtöjärjestys olisi sellainen, että minä olisin seuraava. Huomenna yritän puhua omalle sisäiselle itselleni kauniimmin ja yritän löytää maailmasta edes hitusen kauneutta ja onnea. Maanantai on vallan mainio päivä aloittaa 😊.

”Tää niitä aamuja on, kun en tiedä, kannattaako nousta vai jäädä, vetää peitto yli pään ja hautautua alle kivisen kuoren. Aamuyössä sydän yksin lyö, eikä pääse läpi surujen vuoren. Pelko pimeyttä pitkin liikkuu tuntuu niinkuin päivää ei tulisikaan.” -Elämän nälkä, Pave Maijanen (Salainen toiveeni, että elämä jatkuu, kuin tämän laulun sanat ja pian saapuu henkäys aamutuulen).

lauantai, 20. lokakuu 2018

Haudan rauhaa ja elävien hulluutta

Viime viikonloppuna mieheni kantoi pienen veljeni haudan rauhaan. Suru oli musertava tuona päivänä. Tuona viikonloppuna minä kuljin hautausmaalla useaan otteeseen ja jalat painoivat taakan alla ihan kohtuuttomasti. Minä kaipasin, minä tunsin sen kaiken rakkauden kerralla. Jotenkin toiveikkaana minä olin ajatellut, että ikävä helpottaisi, mutta minä romahdan kerta toisensa jälkeen. Minä en nuku, rintaa polttaa ja pakottaa koko ajan. Minä vihaan öitä, jotka tuntuvat loputtoman pitkiltä. Minä vihaan pimeyttä ja hiljaisuutta, mutta väsymykseltäni en kestä myöskään päiviä ja melua, sillä edelleen väsymyksen takia kuulen kaiken tavallista kovempana. Työssä on haastavaa, mutta en osaa luovuttaa. Minusta tuntuu, kuin hulluus olisi tullut läpi väsymyksen elämääni. Minä vain tahtoisin luovuttaa. Lakata hengittämästä ja levätä. Minä koen jälleen kohtuutonta riittämättömyyttä. Elämä on kuin kosken kuohussa uiva oljenkorsi, jonka nään, mutta en saa siitä kiinni. Päivästä toiseen ja yöstä toiseen minä näen elämän lipuvan ohitseni. Minä toivon, että elämä tarttuisi minuun ja muistuttaisi siitä, miksi hengitän tänäänkin.

Äitini sairaasta maailmasta ja vihasta minua kohtaan sain taas muistutuksen. Ennen hautajaisia minä kerroin äidilleni kuinka en saa nukuttua. En, vaikka mitä tekisin. Hautajaisten jälkeen kokoonnuimme äidin luokse, jossa äiti kaivoi esiin kuoren ja sanoi jotain ”jotta saisit paremmin jatkossa unta” vai sanoiko hän ”kun kerta nukut niin hyvin” tarkalleen ottaen en muista. Kuoressa oli kuvia menneeltä ajalta jolloin veljeni oli pahoinpidelty. Kuvissa oli juuri se veljeni, jollaisena hän ei halunnut meidän häntä muistavan. Mietin kuvia katsoessani, kuinka sairas tuo nainen on, että hän säilyttää noita kuvia? Mitä hän haluaa minulle viestittää noilla kuvilla? Miksi hän halusi näyttää minulle viimeisenä kuvana pahoinpidellyn veljeni verissä päin? Miksi hän halusi satuttaa minua vielä kerran? Halusiko hän näyttää minulle konkreettisen epäonnistumiseni ja muistuttaa siitä, että hänen mielestään minun olisi pitänyt suojella veljeni tuoltakin kokemukselta. Hetken siinä mietin, että näytänkö hänelle kuvia veljeni mädänneestä ruumista, mutta se hetki meni saman tien, sillä en halunnut satuttaa tuota sairasta ihmistä yhtään enempää. En myöskään usko, että veljeni olisi sitä halunnut.

Oli myös aika, jolloin veljeni eli ihan normaalia aikaa nuorena aikuisena, kun olimme jo muuttaneet pois synnyinpaikkakunnaltani ja veljelläni oli oma koti. Silloin veljeni ajoi meille usein viikoksi tai viikonlopuksi olemaan. Puhuin siskoni kanssa noista ajoista, kun äidilläni oli tarve mustata muistoa ja esittää toteamus, Että silloinko kun hän oli herraa X:sää karussa? No oli toki niitäkin kertoja, kuin veljeni pakeni vaikeuksiaan, mutta kuitenkin itselleni merkityksellisempää oli yhdessä vietetty aika. Juuri niistä hetkistä haluaisin pitää kiinni. Äitini antoi pojalleni jotain veljeltäni ja sanoi, että tämä muisto siitä, että veljeni kerrankin oli onnistunut jossain. Oikeasti minä olin monessakin hetkessä veljestäni ylpeä. Hän jossain vaiheessa eli, asui siistissä kodissa, heräsi aamulla töihin. Hänellä oli tyttöystävä, jota hän kohteli kuin kukkaa kämmennellä, vaikka tyttö ei sitä ansainnutkaan. Veljeni oli oikeasti hieno ihminen. Hän rakasti meitä sisaruksia ja oli lapsistamme ylpeitä. Hän puhui lapsistani kavereilleenkin. Ei veljeni ollut paha, mutta äiti haluaa muistaa vain ne huonot ajat ja hukuttaa meidätkin niihin.

Äiti kertoi, että hän on suunnitellut omat hautajaisensa, eikä meidän tarvitse huolehtia niistä. Totta, ei ollut tarkoituksenikaan, mutta pohdin sitä, että haluanko häntä samaan kuoppaan veljeni kanssa. Siinähän hänellä on paikka, mutta saako veljeni rauhan, jos minä heidät siihen rintarinnan hautaan. Kuinka sitten, kun haluan muistaa veljeäni? Muistaisin pakostikkin äitinikin. Voisiko olla ironisempaa haudata äiti isäni hautaan, jonka elämän äiti tuhosi, jonka kuolemasta minulle valehdeltiin, kunnes ymmärsin itse tilata kuolintodistuksen, ihmisen jonka takia äitini vihaa kai minuakin. Vai onko niin, että ulkoistan itseni kokonaan äitini kuolemasta, kuten hän toivoo. Veljelleni äiti ei soisi hautakiveä. Hän sanoo, että veljeni ei ollut halunnut kiveä, eikä hautaa jonne käydä kusella. Se ei pidä paikkaansa, sillä olen oikeasti vakuuttunut, että veljeni tiesi, kuinka rakas hän oli minulle. Ja jos olisikin sanonut, on hän sen sanonut vihapäissään tarkoittamatta sitä. Siskoni kanssa me päätimme hankkia hänelle kiven.

Hautajaisten tiimellyksessä siskoni muutti omaan kotiin jättäen miehensä heidän yhteiseen kotiin. Siellä on uusi arki ja minä pohdin, kuinka kummassa siskoni jaksaakaan. Haluaisin hänet syliini sulkea ja pitää, kunnes hänen suru ja tuska helpottaa. Tunnen niin suurta huolta hänen jaksamisestaan kaiken keskellä. Kuinka kaikki muuttuukin kerralla. Rakastan häntäkin niin kovin. Pelkään, että koska menetän kaiken hiljalleen mihin koskeen, että menetän hänetkin. Kerta toisensa jälkeen onni kääntää minulle selkäänsä ja hiljalleen tärkeät asiat katoaa elämästäni. Kun jokin näyttää onnelta, se minulta riistetään tai näytetään toisena. On minulla toki onneakin ollut elämässä ja tässäkin hetkessä monta ainutlaatuisen ihanaa asiaa, kuten perheeni ja siskoni perhe, mutta juurikin siksi pelkään, että menetän palan heistäkin. Edelleen olen sitä mieltä, että jos nyt saisin nukkua pois tästä elämästä, on elämäni onnettomasti ollut onnekas ja on minulla ollut paljon ainutlaatuisen ihaniakin hetkiä ja ihmisiä elämässäni. Olisin kiitollinen eletystä, mutta toki juuri tässä hetkessä olisin onnellinen myös levosta ja menettämisen tuomasta tuskasta ja menettämisen pelosta vapautuessani. Olisi ihanaa edes hetken unessa kävellä veljeni kanssa rinta rinnan ja tuntea se yhteenkuuluvuus, jota olemme saaneet elämämme aikana kokea. Olisi ihana nähdä, että hänellä on rauha. Toki taivaanrannan tuolla puolen, on muutama muukin tärkeä, jota haluaisin tavata.

Ikävä mun on sua,
Ikävä etkö nää,
Ikävä hiipii silmäkulmaan
Ja padot räjähtää
Ikävä hiipii ja tekee kipeää.” -Ressu Redford


Kuolemasta huolimatta, elämä on täällä ja minä hengitän. En tiedä miten, mutta jotenkin se tapahtuu. Ehkä se suru joskus väistyy uusien vaikeuksien tieltä. Tässä hetkessä minä tunnen koko menneisyyden ja tulevaisuuden harteillani, valoa ei näy.

”Minä olen muistanut sinut niin kauniina kuvina.
Vakavina unina muistanut paremmin kuin muita.

Minä olen muistanut sinut kipuna kiivaana,
Suruna sielussain, valona yössä vain.

Minä olen valvonut tuhat yötä.
Tehnyt työtä tyhjää niin kuin kuolemaa.
Kaipuuta polttavaa olen tuntenut näillä teillä.
Elämäni kintereillä ajanut eteenpäin. ”-Kim Lönnholm