sunnuntai, 20. elokuu 2017

Hetki vain

 

”Elämä on lyhyt, unohda säännöt. Anna anteeksi nopeasti, mutta suutele hitaasti, rakasta aidosti ja naura hillittömästi. Äläkä koskaan kadu mitään, mikä sai sinut hymyilemään. ” – Mark Twain

 

Kaikkialla kohistaan Turun puukotuksista. Täytyykin kohista. Jälleen yksi esimerkki siitä, että koskaan ei tiedä onko aikaa paljon tai vähän. Esimerkki myös siitä, että tulevaa sekunttia ei voi ennustaa. Samalla pienoinen muistutus siitä, että maailmassa monta on ihmistä, jotka katsovat olevansa etuoikeutettuja tuhoamaan Luojan luomaa elämää. Uhrien elämä mullistui sekunneissa, mutta niin kohtasi heidän omaisetkin aivan uudenlaisen elämän ja kenties osa varmasti koki elämän päättyvän juuri tuohon hetkeen. Jättää tämä jälkensä myös meihin muihin. Ihmettelyä, kauhun sekaisia tunteita, epäuskoa tapahtuneesta ja tulevasta. Osa vihaa, osa antaa anteeksi, osa tuomitsee ja varmaan osa myös hyväksyy. Aina on olemassa niitä sairaita, jotka hyväksyy tapahtuneen, toisille taas ei ole muuta vaihtoehtoa, kun hiljaa laskea irti, jotta elämä ei täyttyisi vihalla. Tekijän tuomitseminen on oikeutettua, mutta kaikkien vähemmistön vihaaminen tapahtuneen takia ei. Minä itse asun alueella, jonne tupsahti aikanaan kasa pakolaisia. Täytyy sanoa, että hiljaa halveksun heidän toimintakultturejaan. Täällä tuomittiin, jos puhuttiin ääneen, miten paikalliset tytöt saivat pakolaismiehiltä huomioita. Puhuttiin tahallisesta liioittelusta ja provosoinnista, jos kertoi ääneen mitä näki tai kuuli. Ymmärrän hyvin, he olivat yksittäisiä pakolaisia, jotka ajattelivat, että heillä on oikeus lähestyä yhteisömme tyttöjä. Kuitenkaan yksittäisten pakolaisten käytös ei oikeuta vihaamaan/halveksumaan kaikkia pakolaisia. Heidän kotouttaminen on vain epäonnistunut. Ehkä heille ei ole kerrottu mikä suomessa on sallittua, mikä ei. Ehkä heille on kerrottu, mutta hei eivät välitä. Turun tekijä taatusti tiesi toimivansa väärin suomen lakeja vastaan, mutta sitten taas oikein omalta kannaltaan. Tarkoitusperien ymmärtäminen on minulle mahdotonta, olkoon kyse mistä vaan. Uskonto, kulttuuri, oma asema omassa maassa, politiikka, mikään ei oikeuta tappamaan ja kylvämään vihaa. En usko, että tapahtuneesta voi seurata mitään hyvää kansallisella tasolla. Vihan siemen on kylvetty. Mitä me tästä muka oppisimme? Viha kasvattaa vaan vihaa ja aiheuttaa lisää epätoivottua käytöstä ja kaaosta. Anteeksi anto voi olla vaikeaa. Tapahtuneen hyväksyminen tuntuu monista, kun tapahtuneen salliminen. Ei turvallisuustasoa voi suomessa lopullisesti nostaa ja toisaalta onko siitä apuakaan, On nähty, että koko ajan syntyy uusia tapoja iskeä, joko pienesti tai suuremmin. Pakolaisia suomi tulee ottamaan aina, haluttiin me kansalaiset sitä tai ei. Ja kuten on nähty sekin, että aina ei tarvitse olla kyse pakolaisista. Meillä suomessakin osataan, etenkin mielenteryspalveluiden ollessa retuperällä. Joku vuosi sitten varkaudessa sattui satunnainen puukotus. Motiivi kai oli päästä hoitoon. Entäs tämä Helsingin yliajaja, jonka omaiset kertoi medialle, että tätä päivää oli odotettu. Uhka oli tiedossa, mutta sitä ei kuultu.

 

Kuitenkin yksilötasolla tästäkin turun tragediasta seuraa jälleen jotain hyvää. Minä kiitän jälleen rakkaimpien olemassa olosta. Minä muistan, että tämä hetki on ainutlaatuinen. Kumpa se hetki kestäisi kauemmin kuin hetken. Jossain tälläkin hetkellä kuolee tai sairastuu joku. Jonkun läheinen, rakkain, lapsi tai ystävä. Juuri siksi pitäisi muistaa ottaa toista kädestä kiinni, tuntea toisen lämpö ja vilpittömästi kiittää, että hän on rinnallasi. Minäkin unohdan, kun arki jatkaa kulkuaan olla kiitollinen. Minäkin taas uraudun uomilleni, mutta se joka menetti ei palaudukkaan koskaan. Poisnukkuneet ovat jättäneet heidän sydämeensä loputtoman jäljen. Ensin se tuntuu epäuskolle, pohjattomalle surulle vaimeten tyhjyydeksi ja muistojen loputtomaksi virraksi. Turun tragedia päivänä eräs tuttavani heräsi rakkaimpansa vierestä, niin kuin aina. Hän nousi ja aloitti arki askareet. Kantautui korviin uutisista Turun puukotukset ja sillä hetkellä hän oli kiitollinen, kunnes tuli tieto, että hänen miehensä oli toispuolella suomea, missä Turku on, kohdannut oman kohtalonsa ja menehtynyt nuorella iällä sairaskohtaukseen. Illalla sängyssä, josta aamulla kaksi heräsi, oli jäljellä vaan yksi. Mitä tähän sanoisi? Ironista, eikö totta, ruman surullista, mutta syy muistaa kiittää hetkestä tästä ja näistä ihmisistä. Halata ja rakastaa. Tämä hetki on vain tämän kerran tässä elämässä. Eilen pimenevässä illassa minä sytyin ulos lyhtyihin monen monta kynttilää, istuin hetken ja hengitin. Minä loin katseen taivaalle ja toivotin voimia kaikille läheisensä menettäille, vammautuneille ja toipuville. Lähetin mukana yötaivaan pilvien toiveen rauhasta ja rakkaudesta.

perjantai, 11. elokuu 2017

Missä ja mitä onni on?

Minä niin kovasti haluaisin olla onnellinen, löytää onnen, mutta mitä se onni edes on? Tiedän mitä onni ei ole. Se ei ole köyhyyttä, riittämättömyyttä, valvottuja öitä, sairautta, kurjuutta epäoikeudenmukaisuutta, maksamattomia laskuja, yksinäisyyttä tai mitään muutakaan ei niin tyydyttävää. Vai onko se sittenkin? Josko onni onkin vain asenne. Asenne olla näkemättä juuri niitä epäkohtia niin suurena uhkana, kun minä näen. Onnelliset ihmisethän usein näkevät epäonnen takaa sen mahdollisuuden. Onko onni tunteiden tasapainoa? Jos näin on niin, onko onni minun saavuttamattomissa, sillä tunnetta minuun on ladattu ihan omiksi kuin muidenkin tarpeiksi.

Mistä mahtaa löytyä minun onneni? Monta onnen murusta minulla on, kuten lapset, koti, läheiset, työ, avioliitto, lemmikit, luonto, ravitseva ravinto ja terveys, mutta niin on paljon epäonneakin, kuten suunnattoman suuri laskupino, työn puutteellinen mielekkyys, unettomuus, huolista harmaantuva pää ja yleinen puutostauti. Olisin onnellinen jos, mutta, kun… kuluttavat aikaani olla onnellinen tässä ja nyt, mutta totta tosiaan en osaa olla kokovartalo onnellinen, vaan olen tyytymätön ja onneton. Minä aavistan mitä onni on ja luulen sen löytyvän sisältäni. Minä opettelen ja kuinkas sitten käykään… Jostain horisontista kömpii niin musta pilvi päälleni, että hukun minun onnettomaan elämään, vaikkakin minun pitäisi olla onnellinen, sillä minulla on onnen murusia enemmän kuin toisille koskaan suodaan. Siksikö en osaa arvostaa sitä mitä minulla on, kun minulla on? Mikä antaa minulle oikeuden edes haluta enemmän? Tasapainoa kaikille elämänalueille on mahdotonta löytää, ei siinä auta usko, ei toivo, eikä yksin rakkauskaan, joten luovunko ajatuksesta tulla onnelliseksi tai olla onnellinen, sillä jälleen sorrun rukoilemaan ”kumpa (jokin tietty asia) oikenisi, jotta voisin olla onnellinen”. Josko määränpäätä en koskaan saavutakkaan ja se muodostuu esteeksi tulla onnelliseksi. Tai jos saavutankin, mutta keksin jälleen uuden syyn olla olematta tai olla tulematta onnelliseksi.

Kiitän jokaikisestä onnen murustani ja niistä yhdestäkään en halua luopua. Kiittämätön minä en ole, vaikka onnen perässä juoksenkin. Ymmärrän, että minun onnen murusistani yksikään ei ole itsestäänselvyys. Siksi vaalin niitä ja muistan kiittää. Onni tässä hetkessä on viikonloppu ja sen suoma aika juosta kadonneen onnellisuuden perässä.

Onnellisuus piilee muuttumisessa eikä saavuttamisessa -J. Krisnamurti

 

torstai, 3. elokuu 2017

Hiljaisuuden suomia oivalluksia

Kesälomalta paluu on onnistunut melko sujuvasti. Töissä meinasi ensi alkuun puhalluttaa kiire ja stressi, mutta kummasti sitä siitä arki lähti rullaamaan. Minulla oli mies kuopuksen kanssa reissussa ja voi sitä ihmettä, kun saavuin hiljaiseen kotiin työpäivien jälkeen. Pysähtyessään sitä tajusi, että tosiaan ruuhkavuodet alkavat jäädä taakse, kun ensi kertaa ikinä sitä on vallan pysähtynyt. Ei ollut loman aikana pakollisia harrastuksia ja niihin liittyviä leirejä, opiskelun pakkoa tai muuta sellaista. Vaan koko kesä on ollut omanlaista aikaa. Hiljaisuus alkuviikosta toi myös oivalluksen siitä, että vaikka elämä on lasten ollessa pieniä ollut ajan kanssa kilpajuoksua, niin nyt ei enää tarvitse juosta. Riittää, että muistaa jarruttaa, jos mahdoton kiire yllättää.

Tässä lasten kasvaessa olen alkanut kaipaamaan omaa paikkaani. Tosiaan miehen ja kuopuksen ollessa poissa tunsin oloni melko tarpeettomaksi. Tunsin omanlaista syyllisyyttä omasta ajasta. Ihmettelin vaan, mitä voin tällä kaikella ajalla tehdä. Nykyinen työ ei ole sellainen, että jaksaisin nykyistä enempää yhtään panostaa, enkä koe työtä mielekkäänä, enkä oikeastaan enää itseäni tarpeelliseksi suhteessa omaan työhöni. Oma tarpeellisuus suhteessa omaan perheeseen on myös kärsinyt inflaation tässä lasten kasvaessa. Siitä kai sen huomaa, että olen määritellyt kai jo koko ikäni oman arvoni muiden kautta. Hiljaisuus ja tekemättömyys saa minut poissa raiteiltaan ja tuntemaan itseni arvottomaksi. Tämä ei kai millään voi olla terve ajattelutapa ja nyt minun pitäisikin kai tosiaan oppia rakastamaan ja arvostamaan minua itseäni. Nyt olisi aika oppia antamaan itselle edes pieniä maistijaisia hetkistä omista, jotta koko elämä ei menisi pelkäksi suorittamiseksi. Minulla on ollut ainutlaatuinen ja hieno elämä, johon on kuulunut monta hienoa ihmissuhdetta, paljon ikimuistoisen ihania kohtaamisia, lämpöä, kaikkea tunteiden kirjosta aina ilosta syvään tuskaan. Monet hetket ovat jäänyt nauttimatta, kun olen selviytynyt ja suoriutunut. Aina kiire ja huiske ja monta rautaa tulessa. Nyt pitäisikin oppia nauttimaan ja hidastamaan, sillä enää ei ole pakko mennä ja suoriutua. Ja tätä oppimisprosessia edistää myös se, että en saanut hakemaani opiskelupaikkaa. Lisää siis aikaa oppia ja opetella tuntemaan itsensä ja etsimään itsestään oma paikka. Toisaalta sääli ja toisaalta mahdollisuus.

”Aika ja rakkaus on arvokkainta, mitä itselleen voi suoda”

 

maanantai, 24. heinäkuu 2017

Harvinaisia kohtaamisia

Suomen kesä ei ole hellinyt lomalaisia säillään, mutta hyvin on loma kulunut ilman helteitäkin. Viimeinen viikko tätä lomaa on pyörähtänyt käyntiin ja minusta tuntuu, että vallan menisi pidempikin loma. Ensimmäinen lomaviikko kului siivotessa ja lukiessa, toinen siskon tytön vieraillessa ja kolmas reissu hommissa. Tämän neljännen pyhitän odottamalla luvattuja helteitä. Kamalasti on lomaan mahtunut sosiaalisesti rikkaita hetkiä, juhlahumua ja ihmisiä menneistä. Joskus liika sosiaalisuus kuluttaa ja nyt huomaan, että pieni hiljaisuus olisi vallan jo paikallaan.

Sosiaalisista tilanteista rikkaimpia oli, kun saimme kutsun sukuni juhliin. Olimme ihan muutaman viikon sisällä matkannut jo useisiin juhliin eri puolelle suomea, joten houkutus jättää ko. juhlat väliin, oli ihan ylitsepääsemätön. Kuitenkin sorruin ajattelemaan, että nämä juhlat joihin sain kutsun olivat minulle äärimmäisen harvinainen tilaisuus tavata sukua. Äitini on tehnyt suuren kuilun perheeni ja sukuni välille. Äidin oletettu tarinointi minusta ja perheestäni on aiheuttanut sen, että kutsuja suvun juhliin ei ole sadellut ja toisaalta oma rohkeus ei ole riittänyt lähestyä suvun jäseniä. Olen ollut suojassa täällä muilla mailla toisenlaisilla. Rohkeasti ilmoitin perheeni juhliin. Huolella valitsin lahjaa ja vaatetta. Jännitin ennalta. Entä jos joku ottaa puheeksi äitini ja välini häneen? Entä jos ja kumpa joku kysyisi jotain sellaista, missä ei olisi totuus pohjaa, jotta voisin ilmaista, että elämä on tarua totuudenmukaisempaa. Totuus ei ole verrannollinen äidin satujen kanssa. Onneksi kukaan ei kuitenkaan kysynyt. Tapasin ihmisiä, joita en ollut tavannut pariin kymmeneen vuoteen. Sain halata serkkuja, jotka ovat olleet mielessä kaikkina näinä vuosina. Yhtä pariskuntaa lukuunottamatta koko juhlaväestä en edes huomannut ihmisten varautuneisuutta meitä kohtaan. Oli ihana esitellä kuopukselle sukua, jonka olemassa olemisesta hän ei tiennyt mitään. Toisaalta oli ihanaa esitellä omaa lastani, jotta sukuni näki ihan itse, että minusta syntyy jotain hyvääkin. Kuopukseni oli aivan ihmeissään väen paljoudesta ja selkeästi kiitollinen eräiden suvun jäsenten tapaamisesta. Esikoiseni ei harmillisesti päässyt juhliin mukaan, olisin ilolla esitellyt sukuani hänellekkin.

 On sääli, että elämä on mennyt tälläiseksi suhteessa sukuuni. Pohdin usein, että liekkö äitini mahdollinen kuolema lopulta muuttaa tilanteen? Voisiko jo nyt osallistumiseni näihin juhliin muuttaa osaltaan jotain? Olen kiitollinen, että sain kokea nämä ihmiset ainakin tämän kerran. Tänä kesänä olen nyt sitten tavannut sukuani enemmän kuin kahteenkymmeneen viimeiseen vuoteen erinäisten juhlien merkeissä. Vielä on yhdet pikku pirskeet edessä, kun siskontytön syntymäpäiviä juhlistetaan, mutta siellä ei juuri sukua näy. Äiti siellä istuu, kun kukko tunkiolla tervehtimättä ja vältellen. Minun ihoni alle se ei enää onneksi käy ja myös esikoiseni on sinut asian kanssa. Kuopukseni on liian nuori ja liian vilkas ymmärtääkseen mitään ihmissuhteiden vaikeuksista, joten hän ottaa kontaktin mummoonsa, halusi hän sitä tai ei. En minä ole mikään estämään.  Minä uskon, että jonakin päivänä totuus paljastuu kaikkialla ja kaikille tarvittaville tahoille. Ja jos ei niin, ei se haittaa. Minun tehtävä on vain suojella lapsiani asioilta, millä on rakennettu omanlaisensa kirous perheen päälle. Katketkoon se tähän minun elämään ja alkakoon perheen uusi tarina lastemme syntymästä. Jos menneisyys puskee liikaa valoon valheiden värittämänä, niin olen valmis suojelemaan siltä lapsiani. Myöskään totuuden ei koskaan tarvitse lapsiani rasittaa, sillä siellä varjoissa lymyää jotain sellaista, jota lasten ei tarvitse kokea edes välillisesti. Lapseni ovat eläneet melko suojattua elämää, joten miksi altistaisin heidät menneisyydelle, jota en aina itsekkään ymmärrä, saati lapset joilla ei ole sitä vähääkään eväitä käsitellä kyseisiä asioita.  Uusi elämä on täällä ja menneisyys pysyköön minussa ja enintään täällä blogissa.

”Itke jos voit, mutta älä valita. Tie valitsi sinut ja sinun osasi on kiittää. ” - Dag Hammarskjöld

perjantai, 30. kesäkuu 2017

Lomalla viimeinkin

”On ihanaa olla tekemättä mitään.” -Tove Jansson

Ihana kesäloma. Sinä saavuit vihdoin. Mitä minä odotankaan sinulta? On vain vähän toiveita. Satakoon tai paistakoon, sillä ei ole väliä. Vain sillä on, että sinä saavuit. Toivon, että kello hieman hidastuu, jotta saan tuntea sinut, tuoksuttaa sinua ja pitää sinut mahdollisimman pitkään. Minä en halua kiirettä, en touhua, en hälinää. Haluan vain pitkiä aamukahvia, kesän tuoksua poutaista tai sateista. Minä toivon siistiä kotia, kupin kuplivaa, palan rauhaa ja hiljaisuutta. Minä haluan nauttia hetkestä tästä ihanasta. Tiedän, että hieman on velvollisuuksia, lääkäri käyntejä pelottavia, mutta tiedän myös, että ne yksin ei riitä tätä iloani varjostamaan. Minä karistan ne mielestäni kesäöissä tuoksuvissa, saunan höyryissä nauttiessa tai luonnon kauneudessa kylpiessä. Kiitos kaunis elämä, hetkestä tästä :).

”Maailmassa ei ole mitään mukavampaa kuin viihtyminen eikä mikään ole helpompaa” -Tove Jansson