sunnuntai, 26. marraskuu 2017

Sanottamisen haasteita, sanottua ja sanomatta jättämisiä.

Tiedätkö tunteen, kun jokin asia tai tapahtuma on sinulle niin tärkeä, että siirrät vaikka vuoria saavuttaaksesi sen? Tärkeä jostain käsittämättömästä syystä. Jostain sellaisesta syystä, kun tarve olla läsnä, näyttää toiselle, että rakastamme, vaikka se toinen ei ymmärtäisikään sitä. Samaan aikaan sinä tiedät, että olet kutsuttu vain siksi, että niin kuuluu tehdä. Tunnet syvällä sisimmässä, kuinka sattuu se ristiriita, sen palon jonka tunnet ja sen todellisuuden välissä. Joku muu saattaa ajatella, että se on vain pieni asia, joka jäisi välistä, mutta itse tiedät, että oma sisin ei kestäisi sitä. No sellaisen olen juuri kokenut. On väännetty ja käännetty työnantajiemme kanssa, että pääsemme osaksi. Ja sitten, kun kaikki on järjestetty, on taas jouduttu vääntämään ja kääntämään, kun kaikki muuttuu ja tällä kertaa sen laivan kääntäminen olikin melkoisen haastavaa, sillä oli jo ehditty varailla muutakin, oli ilmennyt muitakin velvoitteita. No tuhansien vääntöjen jälkeen näyttää siltä, että olemme läsnä. Molemmat perheen aikuiset ovat taatusti fyysisesti väärässä paikassa väärään aikaan, mutta henkisesti juuri siellä missä pitääkin, ainakin omasta mielestämme. Kuitenkin tunnen, kuinka meitä ei oikeasti kaivata sinne, minne olemme menossa. Me emme riitä. Minulle on kuitenkin aivan sama, koska tunnen olevani oikeassa paikassa. Olisi vain kaikille helpompaa, jos sanottaisiin suoraan, että me emme kaipaa tai jaksa teitä juuri nyt. Me kutsuimme teidät, koska niin kuuluu tehdä tai vaihtoehtoisesti voisi jättää kutsumatta.

Joskus me ihmiset olemme ihan nurinperinväärin. Tekomme ja ajatuksemme ovat täydellisessä ristiriidassa. Ymmärrän, että joskus pieni valkoinen valhe tai sanomatta jättäminen loukkaa vähemmän, kun totuuden torvena äänessä oleminen. Kuitenkin joskus ihmisten todelliset tunteet tai ajatukset näkyvät käytöksessä ja olemuksessa kaikesta huolimatta. Toisaalta joskus me saatamme myös tulkita toista väärin, sekin kuuluu ihmissuhteisiin. Viime aikoina myös minä itse olen saanut katsoa peiliin ja huomaan, että minäkin vaikenen, jos jokin asia saattaisi loukata toista, joten ei minulla olisi oikeutta syyttää muita sanomatta jättämisestä. Ei-sana, ei vieläkään kuulu sanavarastoon paitsi silloin, kun minua on loukattu. Ennen ei:n sanominen, ei onnistunut silloinkaan, mutta nyt vanhemmiten kai olen oppinut, että tien on oltava kaksisuuntainen, joten olen harjoitellut. Jokainen kerta, kun käytän ei-sanaa minä luhistun edelleen. Minä pohdin, olenko itsekäs, olenko ilkeä ja mitä sitten? Minä olen taipuvainen ruoskimaan omaa surkeuttani aina, kun sanon ei, joten todellisuudessa olisi helpompi vaan aina suostua. Kuitenkaan en halua tulla enää ihan täysin hyväksikäytetyksi. Minä alan selkeästi kovettua, vaikka olen siinä täysin surkea. Olen muuten oppinut tai opetellut pyytämään myös apua, tullut toki torjutuksi, mutta olen pyytänyt. Sekin on minulta uutta. Olen kuitenkin huomannut, että vaikka torjutuksi tuleminen sattuu ihan yhtä paljon, kuin aina ennenkin, niin jään henkiin. Sillä hetkellä, kun olen pyytänyt apua ja se on jäänyt saamatta, minusta on toki tuntunut pahalta. Kuitenkin lopulta se on palkinnut, kun olenkin selviytynyt itsekkin.

Minun elämä on juuri nyt ja viime vuosina ollut siitä omituista, että olen oppinut elämän olevan tässä ja nyt. Miten rajallinen se elämä lopulta onkaan. Tapasin ystäväni, joka ehkä selviytyy syövästään. Samaan aikaan, kun hänen syöpänsä leikattiin, leikattiin myös hänen miehensä. Se oli ihan kamalan raskasta hänelle ja kaikille heidän läheisille. Voi, kuinka ihanaa oli tavata ja halata häntä, sillä hän todellakin oli siinä.  Muistan, kuinka puhuttiin hetki ennen syöpädiagnoosia, hänen tulevaisuudestaan, mitä hän aikoo tehdä ja milloin. Hänellä oli tarkat suunnitelmat, joita yhdessä vielä hiottiin. Nyt viimeisessä tapaamisessa tulevaisuudella ei ollut enää väliä, sillä me olimme tässä hetkessä. Se oli omalla tavalla vapauttavaa ja lupasimme, että jatkamme samaa rataa. Turha on pohtia huomista, vaan tarkoitus olisi elää tänään. Ei se hetkessä eläminen tarkoita, etteikö voisi unelmoida tulevaisuutta, mutta tänään ei tarvitse tehdä kaikkea valmiiksi tulevaisuutta varten. Jokainen päivä pitäisi muistaa myös elää tässä hetkessä.

 

”Missä on tahto, siellä on tie.” -Einstein

maanantai, 6. marraskuu 2017

Missä Jumala on?

Jokaisella meillä on henkilökohtainen usko johonkin. Minäkin uskon, mutta en osaa nimetä sitä, että mihin. Usko on hirveän hyvä syy olla ottamatta itse vastuuta teoistaan tai maailman tilasta. Minä tai mieheni olemme lukeneet lastemme kanssa iltarukouksen päivittäin, kun he olivat pieniä. Ajatuksemme iltarukousten takana on, että lapset oppisivat löytämään lohtua maailman myrskyissä. Ehkä myös siksi, että he eivät jäisi yksin, vaan olisi usko mihin he saavat nojautua, kun muu maailma taipuu taakan alla. Tuossa joku aika sitten mieheni sanoi nuorimmaiselleni, että ”nyt iltapesuille, palalle ja nukkumaan, muista iltarukous”. Nuorimmaiseni kysyi, että ”mitä se auttaa?”. Hän on siis se lapsi, joka kokee jatkuvaa koulukiusaamista, joka ilmenee, niin henkisenä kuin fyysisenäkin väkivaltana. Voin hyvin kuvitella, kuinka hän on ristinyt pienet kätensä monenmonituista kertaa ja pyytänyt, että hän ymmärtäisi tai se kiusaaminen loppuisi. Ajattelen, että hänellä on oikeus kysyä ja epäillä Jumalan olemassa oloa. Emme me ole vaatineet uskoa lapsiltamme, sillä en ole vakuuttunut itsekkään, että uskoisin juuri tähän kertomukseen Jumalasta ja hänen ainoasta pojastaan. Kun nuorimmaiseni esitti tuon kysymyksen, mieleni karkasi niihin epätoivon hetkiin lapsuudessa, nuoruudessa kuin myös aikuisuudessa, jolloin olen rukoillut ja pyytänyt apua. En muista, että sitä koskaan olisin saanut. En usko saaneeni vastausta kai koskaan. Lohtua on kuitenkin tuonut, että olen saanut siinä hetkessä huutaa mielessäni tuon tuskan ulos.  Mietin, kuinka monta rukousta tässä maassa tai tässä maailmassa kajahtaa joka hetki ilmoille. Rukous itsessään tuo lohtua, ei niinkään vastauksen odottelu. Me olemme luoneet näkymättömän tahon tai tahot, joilta pyytää, joita kiittää, joita syyttää ja joiden takia taistella. Sitähän usko on, tekosyy piiloutua todellisuudelta. On vaikea ymmärtää, että Jumala, jonka olemme luoneet, antaisi lasten kuolla kärsimällä, nääntyä nälkään tai antaisi pahan kiertää tässä maailmassa. Ei se voi millään olla Jumalan tekosia, vaan meidän ihmisten tekojen seuraus. Me syömme ja nautimme ja samaan aikaan tuolla jossain joku muu nääntyy nälkään. Me kuullaan koko ajan ihan epäinhimillisen kamalia kohtaloita ja kärsimysnäytelmiä, joita ei voi todeksi uskoa. Voisiko ne todella tapahtua, jos maailmassa olisi niin suurta hyvää, minkä me olemme luoneet? Me ihmiset haluamme aina vaan lisää. Mikään ei riitä ja omista harvoin jaamme. Siksikin maailma on epätasapainossa.  Olenkin kai ymmärtänyt elämän varrella, että rukoukseni on minulle itselleni. Jokaisessa meissä asuu meidän oma Jumalamme. Meidän sisältä löytyy vastaus avoimiin kysymyksiin, meissä on tavoittelemamme rauha ja rakkaus. Meidän Jumalamme on kai asenne. Niinhän sitä sanotaan, että se mihin uskot, se lisääntyy. Kun ne kovat ajat koettelee, niin usko lisää vaan epätoivoa, sillä silloin sitä on taipuvainen ajattelemaan, että Jumalakin on hyljännyt ja heittää entistä enemmän haasteita tielle. Ne vastoinkäymiset eivät ainakaan ole silloin voitettavissa.

Tänäkin jouluna me menemme joulukirkkoon ja annamme kolehtiin. Sen verran kasvatetaan jouluperinteitä, että kasaamme paketin operaatio joulun lapsi- keräykseen. Josko jonakin päivänä lapseni oivaltaa, että me itse olemme vastaus rukouksiimme ja muiden rukouksiin.  Meillä itsellämme on valta yrittää tehdä elämästämme elämisen arvoista ja ennen kaikkea, jos pikkaisenkin voimme helpottaa muiden elämää, meidän tulisi se tehdä.

”Kaiken sen alla, mitä ajattelet, on kaikki se mihin uskot.”

sunnuntai, 22. lokakuu 2017

Enemmän hylätty, kuin hyväksytty

Palatakseni vielä eiliseen kirjoitukseen, jossa väitin, että en ole riippuvainen vanhempieni hyväksynnästä, niin väitteestä huolimatta koen kuitenkin muiden tiimoilta tarvetta tulla hyväksytyksi. Koska se turvallinen lapsuus on puuttunut, pyrin löytämään ankkurilleni jatkuvasti paikan. Haluaisin olla osa jotakin minuna itsenäni, juuri sellaisena kuin olen. Minuun sattuu pienikin epävakaus ja epävakauden uhka, enemmän kuin moneen muuhun. Minä koen hirvittävän suurta tarvetta olla hyvä tai tulla hyväksi, jotta ansaitsen olla jotakin. Riidat aviopuolison kanssa tallentuu minuun, kuin tatuointi. Ne ei koskaan mene pois, etenkin jos niihin liittyy menettämisen pelko. Kollegan kannustus etsiä jotain muuta työtä tuntuu henkilökohtaisena moitteena, vaikka sitä se ei olisi. Kaikissa muissakin ihmissuhteissani on nähtävissä se, että menettäminen ja sillä uhkailu saa minut etääntymään. Ikään kuin pieni lapsi minussa sanoisi, että pakene, ennen kuin tulet hylätyksi tai satutetuksi. Se riistävä epävarmuus, joka sisälläni elää on valtameren kokoinen. Miten kovasti minua satuttaakaan jokainen päivä se, että koskaan en voi olla riittävästi ja mitä enemmän yritän sen enemmän hukkaan itseni. En usko pyytteettömään rakkauteen, vaan uskon rakkauteen, joka perustuu johonkin tarpeeseen. Ehkä siksikään en aina tunne olevani minä, edes omassa avioliitossani. En ole riippuvainen muista ihmisistä, enkä kai koskaan uskaltaisi tullakkaan riippuvaiseksi, sillä se menettämisen pelko olisi niin vahvana minussa. Ystävyys jää usein puolitiehen, sillä en uskalla kiinnittyä ja ankkuroitua siihenkään. Mitä vanhemmaksi tulen, sen haastavammaksi ystävyys ja ystävystyminen muuttuu. Usein olenkin ystävyydessäkin siis se antava osapuoli. Se joka kuuntelee ja on läsnä.  On elämässäni ollut ystävä, jonka läsnäollessa olen ollut turvassa, mutta kuten lukea saattaa hän nukkui pois. Joskus unessa me tapaamme ja silloin minä koen taas aidon läsnäolon hetken. Miten kamalan merkitykselliseksi ne pienetkin hetket hänen kanssaan muotoutui. Joskus pohdin, että hän taisi olla enkeli valepuvussa, sillä hän oli niin monelle muullekkin erinomainen ystävä ja turvasatama. Toki on myös monta ystävää, jotka ovat jättäneet, lähteneet tai pettäneet. Toki myös monet kaverit ovat jääneet matkan varrelta pois, kun elämä on vain riepotellut meitä eri suuntiin.

Oman paikan löytäminen tällä heikolla minuudella on näemmä mahdotonta. En koe olevani riittävä, enkä aina hyväksytty sellaisena kuin olen. Minulle ei koskaan syntynyt pohjaa, jolla voisin seisoa, jalat tukevasti maassa ja uskoa, että minä riitän. Ei minulla ole sisäistä ääntä, joka kuiskaisi korvaani, että olen rakastettu, juuri sellaisena kuin olen. Mieleni huutaa minulle ajoittain, että en ole ansainnut tulla rakastetuksi, en ole riittävän hyvä ansaitakseni rikkautta tai rakkautta. Toki jokaisena päivän tuntina minä yritän muuttaa sisäistä ääntäni. Joka päivä minä toivon, että joku ottaa minua kädestä ja kertoo minulle, että minä riitän ja olen ansainnut kaiken hyvän elämässäni.

Epävarmuudestani huolimatta, en usko, että kovin moni tuttuni/ystäväni/perheeni näkee sitä, kuinka rikki sieluni onkaan. Minä uskon, että monet näkevät vahvan minän, joka seisoo tukevilla perustuksilla ja kantaa taakan kuin taakan. Minut on vuorattu kylmillä kivillä, vaikka sisällä on tuskaisen polttavaa, kuin tulivuoren kraaterissa.

”Maanantaina, Tiistaina, jokaisena päivän tuntina, maailma on avoinna ja se odottaa.” -Aknestik

lauantai, 21. lokakuu 2017

Normaalius hukassa, jos ei tiedä paremmasta, onko se normaalia?

”Mikä ei tuhoa minua, tekee minut vahvemmaksi.” Friedrich Nietzsche
 

Monet julkkikset ovat viime aikoina tullut ”kaapista ulosta” sen suhteen, kuinka he ovat tulleet lapsuudessaan hyväksikäytetyksi seksuaalisesti. Ja minä tietenkin olen bongannut ne jutut. Mikä kamalinta, olen sortunut ajattelemaan, että eikö kaikki ole jossain vaiheessa lapsuutta kohdanneet seksuaalista väkivaltaa, sopimatonta kontaktia tai vastaavaa? Siis tottakai toivon tai jopa tiedän, että omani ei ole, mutta muuten. Voin vain ihmetellä, miten sairas lapsuuteni maisema on ollut, kun pidän sitä melkeimpä enemmän sääntönä kuin poikkeuksena, että lapset joutuvat moisia kohtamaan. Lähes normaalina. Tietenkin toivon, että niin ei olisi ja maailmani hajoaisi, jos saisin tietää omien lapsieni kokeneen pientäkään ahdistelua. Mutta minä luulen silti, että monet muut ovat sitä joutuneet kokemaan. Itse taisin olla alle kouluikäinen, kun minua kosketteli aikuinen mies sopimattomasti. Tunsin turvattomuutta ja jatkossa pidin huolta, että en joutuisi kyseisen ihmisen kanssa kaksin ilman aikuisen valvontaa tai siis itselleni turvallisen aikuisen valvontaa. En ikinä olisi voinut kertoa tapahtuneesta äidilleni, sillä äitini seksuaalinen maailma oli melko avointa. Hän olisi syyttänyt tapahtumasta minua. Hieman isompana tyttönä jouduin kokemaan samanlaista ja silloin erehdyin kertomaan äidilleni siitä. Sillä kertaa ei tapahtunut mitään, kun toinen aikuinen mies tuli keskeyttämään tämän toisen miehen puuhat. En koskaan saa tietää, kuinka tilanne päättyi. Tämä pelastava mies käski juosta ja minähän tein, mitä käskettiin. Äitini mielestä olin itse edesauttanut tilannetta ja tunsin suunnatonta häpeää. Äiti todellakin uskoi tai sai minut uskomaan hänen uskomukseen, että olin itse aiheuttanut kyseisen tilanteen. Äiti sai oloni entistä likaisemmaksi. Tapaus todisti, että jatkossa en voinut enää asioista äidille kertoa. Äiti tunsi jollain sairaalla tavalla mustasukkaisuutta, kun minua lähenneltiin. Äidin itsetunto rakentui jollain sairaalla tavalla seksin varaan ja se oli ase, jota hän hyödynsi pelatessaan lukemattomien miestensä kanssa. Meillä äiti ei juuri piilotellut seksuaalisuuttaan. Jossain teini-iän kynnyksellä kai minäkin yritin hankkia paikkani seksillä, kunnes kohtasin silloisen elämäni rakkauden. Tuo rakkaus kesti hetken ilman seksiäkin. Oli ihanaa tuntea kuuluvansa tuohon turvalliseen syliin ilman seksiä. Toki sekin astui kuvioon kyllä sitten myöhemmin, mutta ei se heikentänyt meitä.

Minä olen jotenkin pahoillani siitä, miten paljon sain kokea niin kovin aikuisia asioita, liian nuorena. Se pistää usein pohtimaan mielenterveyttäni ja sitä, että voiko kaikesta koetusta selvitä vammoitta. Minulla ei kuitenkaan ole onneksi vertailukohtaa sille, että millainen on ns. terve aikuinen. Minulla ei myöskään ole tietoa mistään muusta, kun tästä omasta elämästä. Jotakin kertoo myös se, että eilen, Vain elämää ohjelmassa, Kaija Koo sanoi jokseenkin niin, että kaikilla on tarve tulla hyväksyttäväksi vanhempiensa silmissä. Minä en voi ymmärtää, sillä minulla ei ole tuotakaan tarvetta. Isä kuoli, kun olin lapsi. Oman käden kautta, aivan kuin oma isänsä aikoinaan. Äidillä on oma sairas maailmansa, johon ei mahdu kuin hän itse. Minä olen elänyt sen tosiasian kanssa, että sen suhteen olen tässä maailmassa yksin. En voi tietää siis sitäkään, millaista on olla osa normaalia perhettä, millaista olisi jos lapsuus olisi turvallinen. Oikeastaan en välitä, paitsi näinä hetkinä, kun oma elämä heittelee ja tuntee olevansa aivan hukassa ja yksin. Koska olen niin kovin yksin, on minun vaan puskettava eteenpäin. Ei ole verkkoa, jonka varaan painonsa laskea.

Olen kovin onnekas ihminen kaikkinensa. Minulla on hyvä elämä, vaikka juuri nyt ei siltä tuntuisikaan. Joskus aika ajoin ajattelen, että jos Jumala olisi, niin olisin hänenkin hylkäämä. Tänään olin terapialenkillä ystäväni kanssa, joka kertoi jostain tutkimuksesta, josta oli lukenut.  Tutkimuksessa on todettu, kun ihminen kuolee, niin hänen tietoisuutensa elää vielä hetken. Jostain syvältä mustalla huumorilla varustettuna kumpusi ajatus ja taisin sen sanoa ääneenkin, että siellähän se onni sitten on. Voin kuvitella sen hetken, kun olen saavuttanut elämässä sen mitä on saavutettavissa ja nukun pois. Voin henkäistä vielä kerran, että elämä on ollut hyvää, mutta nyt on aika luovuttaa. Siinä hetkessä ei tarvitse enää jaksaa ja olla vahva. Voi vain päästää irti.

Tulipas alakuloinen ja ahdistavan kuuloinen teksti. Sitä tämän ei ollut tarkoitus olla. Oli vain tarkoitus kertoa, että lopultakin elämä on ollut selviytymistä ja tulee sitä kai olemaan aina. Niin se on nyt ja aina. Menneisyys on johtanut tähän hetkeen ja sillä silmänräpäyksellä, kun elämä loppuu sitä ymmärtää, kuinka onnekas elämä onkaan ollut ja kuinka armollista sen päättyminen on.

”Tulkoon päivä millainen tahansa, iltaan ja yöhön se loppuu.” – Maria Jotuni

keskiviikko, 11. lokakuu 2017

Läpi repaleisen lokakuun

Hurjaa kuinka kauan siitä on, kun olen edellisen kerran tänne eksynyt. Aika tuntuu menevän aivan siivillä. Nuorimmaiseni tarvitsee paljon tukea tällä hetkellä koulun käymiseensä. Jälleen on myös koulukiusaaminen aktivoitunut ja pian joudunkin itsekkin kuraattorin juttusille, yhdessä lapsen kanssa tietenkin. Niin opettajat kuin kuraattorikin, on huolissaan nuorimmaiseni jaksamisesta. Siksikin olen yrittänyt parhaani tehdä, jotta illat olisi rauhallisia ja yhteistä ja palkitsevaakin tekemistä on paljon, jotta nuorimmaiseni jaksaa pitkät ja piinaavat koulupäivät. En oikeasti usko, että tämä tilanne tästä lopullisesti rauhoittuu. Aina on jotain, jota nuorimmaiseni saa sietää. Pelkään vaan, kun tilannetta ei saada hallintaan, että mitä seuraamuksia nämä kovat ajat aiheuttavat lapselleni tai kenties jopa kiusaajille. Kuinka pitkä pinna mahtaa lapsellani ollakkaan? Tuhoaako tämä hänet pala palalta ja vierottaa sosiaalisesta elämästä aikaa myöten? Huoli on ja minun äidin sydämeni väsynyt ja rikki ajatellessani, mitä lapseni saakaan kestää.

Mutta ehdin minä onnekseni eräs viikonloppu viettää iltaa myös aikuisessa seurassa. Seura olikin taianomaisen mahtavaa ja ilta ainutlaatuinen. Tuon illan ajattelu saa hymyn huulille synkimpinäkin hetkinä. Voi kuinka onnellinen olen tuosta illasta. Ja mikä parasta, minä todella arvostan sitä kokemusta kodin ulkopuolella, sillä sisäpuolella onkin tullut vietettyä turvaverkon puuttumisen vuoksi jo vuosia. Tuo ilta tarjosi täydellisen irtioton ja sai siksi hetkeksi minut unohtamaan kaikki arjen huolet. Kumpa tuonkaltaisia iltoja voisi olla enemmän. Ja mikä parasta ilta tuli yllätyksenä ja sen mahdollistamiseksi mieheni joutui siirtää omaa matkaansa. Oli uskomatonta huomata, että hänkin oli valmis joustamaan tuon ainutlaatuisen tilanteen edessä mahdollistaakseen minulle tämän illan. Olen sen tuhannen kertaa ihastellut tuota iltaa mielessä ja tuntenut niin suurta kiitollisuutta tuosta kokemuksesta. Tuon pilkahduksen tarvitsin näiden syksysateiden keskelle.

Töissä on jälleen irtisanoutumisia ja irtisanomisia. Pyöritys on melkoinen. Olen yrittänyt parhaani mukaan löytää uutta työtä ja olen jopa ollut valmis tinkimään palkastanikin. Mutta milloin olen liian pätevä, milloin hakijoita satoja, jolloin joku on valmis tekemään työtä halvemmalla tai on minua pätevämpi. Uusi työ voisi helpottaa elämän kokonaiskuormitusta, mutta toisaalta näinä aikoina tuskin helppoa on missään. Ehkä jonakin päivänä se oikea työpaikka löytää minut, sillä minä en tunnu löytävän sitä.

” Kaikki loputon kauneus, kaikki järjettömyys, kaikki ruoskivat toiveet, kaikki päättämättömyys, ovat lopulta tarkoituksen palaisia, osa arvoitusta.” -Apulanta