keskiviikko, 6. tammikuu 2021

2021

Yleensä uuteen vuoteen liittyy sellainen uuden alun jännite, ikään kuin kääntyisi uusi sivu. Tänä vuonna minulla ei ole tuota tunnetta. Onneksi, sillä uuteen alkuun liittyy aina odotuksia ja kun ne odotukset eivät täyty tulee pettymys. Nyt ensi kertaa minä annoin vuoden vaihtua ihan itsestään, enkä minä odota mitään. Menen vain virran mukana ja otan vastaan sen mitä tulee. En usko ihmeisiin, en odota huomista, vaan myötäilen aikaa, sillä muuhun ei voimavarat riitä. Ehkä tämä on hyväkin asia, sillä en hukkaa olematonta energiaa turhiin toiveisiin tai ajatuksiin, ei pakko ajatuksia jaksamisesta. Kunhan hengitän ja siirryn hetkestä hetkeen, tässä ja nyt. Kuuntelin erästä manifestaatiota, jossa ankkuroitiin hyviä asioita menneestä peukalon ja etusormen väliin. Olin niin puhki, että en keksinyt niitä voimaantumista tukevia hetkiä kai yhtäkään. Minun piti luoda noita hetkiä tulevaisuuteen, ikään kuin lapsena, kun pelkäsin tai olin turvaton, kun kuulin tai tunsin sisarusteni hädän, minä keksin meille ns. rinnakkaistulevaisuuden tai hetken, minkä avulla kestin sen hetken yli. Minä aikuinen ihminen, joka elän suhteellisen tavallista ja näennäisesti turvallista aikuisuutta tässä helvetin maailmassa, turvaudun niihin samoihin keinoihin luodakseni maailmaan jotain hyvää, kun lapsena, kun koin äärimmäistä hätää. Miten maailmani ajautuikaan jälleen näin synkkään virtaan, mikä vei sen valon ja uskon, toivon ja keijupölyn?

Näinä hetkinä sitä aina kaipaisi sitä ehjää lapsuutta, josta voisi ammentaa, johon voisi ankkuroitua. Jokainen lapsi, joka on kokenut edes hieman ehjää lapsuutta on saanut sellaisen voimavaran, että sitä ei korvata millään rahalla, mutta heille se on itsestäänselvyys ja vain harvat osaavat sitä arvostaa. Kadehdin heitä, joilla elämässä on ollut hetki ilman todellista vastuuta, heitä, joita on rakastettu, vaikka se olisi mennyttä, niin silti siihen voi aina mielikuvissa palata. Minulta puuttuu tuo hetki, ei ole mökkikesiä, jossa tuoksuisi kesä, ei ole halausta tai rakkauden osoituksia, ei ole tunnetta, että olen arvokas, ei pullan tuoksua, ei edes yöunta, mitä ei varjostaisi valmius taisteluun tai pakenemiseen. Oli vain se loputtoman pitkä matka kotiin, jonka toivoi kestävän ikuisesti, sillä koskaan ei tiennyt mitä kodin oven sisäpuolella odotti. Oli vain loputon huoli ja hulluus joka ympärillä aiheutti pimeyttä. Toki on se ensi rakkaus ja se katse, se hetki on se ainut, ohikiitävä hetki, joka sillä hetkellä vei sen kaiken pahan. Sen katseen aikana en miettinyt mitään. Siitä katseesta olen kovin kiitollinen, vaikka se ei montaa hetkeä kestänytkään. Toki noita ainutlaatuisia hetkiä olen kokenut myöhemmin lasteni kautta ja heidän kanssaan. Tunteita, jotka saavat minut tuntemaan äärimmäisen suurta rakkautta tai ylpeyttä, mutta lapsiin liittyy myös aina se vastuu. Vastuu, joka on painanut minua aina. Vapaus on sana, jota minulla ei vain ole ollut. Vastuu on se, joka seurasi minua läpi lapsuuden, aina tänne saakka. Varuillaan olo ja turvattomuus ovat olleet työkaluja, jotka taskuissa synnyin. Toisaalta ilman tuota lapsuutta, ei olisi sisaruksiani ja he ovat osa onnea ja he saavat minut tuntemaan jotain ainutlaatuisen syvää tunnetta, rakkautta ja erilaista ylpeyttä, ainutlaatuista lämpöä ja tuo tunne säilyi, vaikka veljeni nukkuikin pois. Hän asuu sydämessäni ikuisesti. 

Tänä vuonna kehoni ei enää jaksa taistella, se ja mieli hyväksyy. Tuli mitä tuli. Menen hetken kerrallaan, enempään ei pysty. 

"Elämä kulkee kuin hiljainen rukous, joka saa voimansa vasta matkalla."- Kati Taipale

 

perjantai, 25. joulukuu 2020

Joulun aikaa...

Tämä joulu muistuttaa hyvin, miten väsynyt olin viime jouluna, ei sillä, että tänä vuonna olisin sen tuoreempi. Tilasin tänä vuonna siskon tytölle joululahjan. Onneksi tulin maininneeksi asiasta esikolleni, joka muistutti, että kyseinen lahja oli jo hankittu aiemmin hänelle. No eipä siinä, esikko pelasti tilanteen ja osti hänelle jotain muuta. Siskon pojan lahja odottaa tuossa makuuhuoneen lattialla lähettämistä edelleen, sillä posti ei polkenut kovin ahkerasti tänä vuonna ja lahjan tulo viivästyi, loppu onkin omaa saamattomuuttani. No tuli sitten eilen aika avata omat lahjat ja kuinka ollakkaan esikkoni sai samat lahjat, kuin viime vuonna. Minulla ei ollut mitään muistikuvaa, että olin ne jo hänelle hankkinut. Voi, että minua harmittaa tämä lahjatilanne esikkoni puolesta. 

Joulu muuten on ollut tänä vuonna hiljaisen läsnäoleva. Olen saanut levätä, syödä ja nauttia perheestäni. Minulla ei ole ollut aiempien vuosien tapaan tarvetta suorittaa. Tästä joulussa kai pitäisikin olla kyse. Koronan vuoksi meillä ei ole vieraita tänä vuonna, vaan olemme olleet omalla porukalla, oman ydinperheen kanssamme, ei aikatauluja, ei mitään, mitä pitäisi. Kaipaan toki siskoani ja hänen lapsiaan, mutta turvallisempaa näin. Miehen äitiä emme ole Koronan vuoksi nähneet koko vuonna. Toki mieheni soittelee hänelle useita kertoja viikottain ja pyrkii siten olemaan läsnä. Veljelleni veimme kynttilän muualle haudattujen muistopaikalle, häntäkin ikävöin kovin.

Olen nähnyt viime aikoina unta, että tämä olisi minun viimeinen jouluni ja se uni tuntuu kovin armolliselta. Ei ehkä kovin totta, pelkkä uni, mutta tuo lohtua. Lohdun tunne on yllättävä, mutta perustelen itselleni sen unessa sillä, että olen elänyt jo pitkän elämän ja kokenut kaiken. Eihän se edes toisaalta pidä paikkaansa, sillä lasteni elämä on vasta alussa, mutta niin minä unessa ajattelen. Luulen, että tämä tunne tulee vaan tästä epätoivoisesta väsymyksestä mitä koen, omanlaisesta toivottomuudesta, josta en tunnu pääsevän yli. On pimeää ja en tiedä minne mennä, en hereillä, en unessa. Riittämättömyyttä, sitä on unessa, kun hereillä. Taistelutahto on hukkaantunut.

Oikeassa elämässä minä pääsin opiskelemaan jälleen, mutta en löydä intohimoa sitäkään kohtaan. Opiskelu on aina ollut elämässäni se ponnistuslauta uuteen ja tuoreeseen alkuun, mutta ennen kuin koulu edes alkaa, se tuntuu vaan kivirekenä, jota kuljetan mukana. Tänään minä en toivo, sillä toivo ei vie minua tällä kertaa minnekkään. Minä luovutan ja hengitän taakkaa ulos. Annan tämän hetken virrata läpi kehoni taakkoineen päivineen. En anna toivon tai uskon hukata energiaani, akkuani, joka on jo pidempään ollut punaisella. Olkoon tällä kertaa. Kiitos tämä vuosi, olet hiljalleen ja pala kerrallaan nujertanut minut. Kiitos kynttilän valo ja läheiset, etenkin lapset, sillä he ovat kaikkeni juuri tässä hetkessä. Ilolla hyvästelen vanhan vuoden, uudelta en odota mitään. Olkoon millainen hyvänsä, kaikki on otettava vastaan. 

"Joskus valinta on tehtävä, vaikka tarjolla olisi vain huonoja vaihtoehtoja." (voi toki jättää valitsemattakin, sekin on valinta)


 

lauantai, 7. marraskuu 2020

Kuopuksen valinnanvapaudesta ja siitäkin syntyvää ajatuksen lentoa hentoa

"Heittäydy täysii, mitä ikinä teetkin ja elä nyt, missä ikinä meetkin, Heittäydy täysii, siihen mikä on tärkee". -Robin

Minun kuopukseni käy viimeistä peruskoulun luokkaa. Hän on jotenkin oireillut koko syksyn ja olen ollut tosi ihmeissäni, sillä hän ei ole ollut sellainen. Hän on ollut jotenkin tuskainen. Nyt vihdoin se syy selvisi, kun hän alkoi puhua tulevaisuuden suunnitelmistaan. Hän kertoi, että menisi lukioon ja sitten ammattikouluun. Minusta ajatus oli hassu ja jatkoin keskustelua ja selvisi, että hän luuli, että minä odotin hänen menevän lukioon. Voi sitä helpotuksen tunnetta, kun kannustin häntä menemään ammattikouluun ja sitten jatkamaan opintoja, jos siltä tuntuisi. Hän varmisti monta kertaa, että voiko se olla oikeasti mahdollista, että hän ei kävisi lukiota. Esikoisenikin kai oli voimistanut ajatusta kuopukseeni pään sisällä, että minä vaatisin lukion. Olin kovin yllättynyt tästä ajatuksesta. Minä ajattelen niin, että lapsi saa valita oman reittinsä ja reittejä leivän syrjään on monia, eikä yksikään valinta lopulta sulje mahdollisuuksien ovia. Koin jotenkin hetkellistä huonommuutta, että lapseni ajattelee, että hänen valintansa on jotenkin kiinni minun odotuksista, saati, että ne oletetut odotukset ovat vielä vääriä. Olen kuitenkin onnellinen, että hän sai nyt puhuttua, sillä minulla on täällä astetta rennompi lapsi, joka murtautuu huoneestaan jälleen elämääni. Hänen ei tarvitse stressata sitä, että hän ei kelpaa, jos ei mene lukioon ja kirjoita erinomaisia papereita. Kuopukseni on jotenkin niin kaunis sisältä. Miten hän onkin niin herkkä ja huomioi aina toiset ensin. Toisaalta minua pelottaa, sillä hukkaako hän itsensä näissä maailman myrskyissä, tallaako maaima hänen kauneutensa. Toisaalta kuopukseni kesti 6 vuotta koulukiusaamista ja silti hänestä kuoriutui tuo valon ihminen, että toivoakin on, jos hän eksyy, ehkä hän löytää takaisin polulleen. 

Kuopukseni on pohtinut viime aikoina mennyttä konkurssiamme. Hän puhui tänään siitä, että hän on yllättynyt miten vähän konkurssimme vaikutti minuun. Hän vertasi tilannetta toiseen konkurssiperheeseen, jossa perheen äiti hukkasi mielenterveytensä kokonaan ja se vaikutti traagisesti koko perheeseen. Kiitin kuopustani tuosta ajatuksesta. Ehkä se kertoo siitä miten paljon pystyn piilottamaan tuskaa sisälleni ja mikä parasta, se meidän epäonnistuminen ei vielä näy lastemme elämässä, vaikka elämämme onkin ollut melko köyhää konkurssin jälkeen. Meidän virhe konkursissa oli rehellisyys. Meillä ei ollut yrityksessä kiinni yhtään omaa omaisuuttamme, kun konkurssi tuli, me olisimme voineet antaa mennä vain yrityksen, mutta me tyhmänä otimme omalle kontollamme velkaa maksaaksemme kaikki yrityksen velvoitteet pois ja se on vienyt meitä kuin pässiä narussa kaikki nämä vuodet. Emme ole oikein koskaan päässeet taloudelliseen tasapainoon tuon jälkeen ja joskus, kuten tämän syksyn aikana, on alkanut usko loppua siitä, että loppu koskaan koittaisi. Toivon todella, että omien lapsien ei tarvitsisi koskaan kokea tämänkaltasta taloudellista taakkaa. Katkeruutta osaltaan edistää myös, että konkurssiin johtaneet tapahtumat olivat ns. kolmansien osapuolten aiheuttamia vahinkoja yrityksellemme. Toki kannamme vastuumme ja epäonnistuminen on puhtaasti omaa epäonnistumista, tyhmää uskoa oikeudenmukaisuuteen ja varmaan vähän onneenkin. Onneksi tuo aika on ohi, vaikka siitä vielä maksammekin, kai loppuelämän.

Nyt Korona-aika haastaa yrityksiä ihan uudella tavalla, siellä on syntymässä uusi sukupolvi konkurssiyrityksiä, sekä yrittäjiä ja toivon, että hallitus toimisi, jotta heidän menetys ja tuska olisi edes hieman pienempi, kuin meidän aiemmin konkurssin tehneiden. Konkurssi on henkilökohtainen kriisi ja se koettelee mielenterveyttä, taloudellisen tuen lisäksi yrittäjät tarvitsevat ohjausta-ja neuvontaa, mielenterveyttä tukevia palveluita, kun myös apua käsitellä asioita perheen sisäisesti. Konkurssi on koko perheen vitsaus, ei vain yrittäjän itsensä, lisäksi se koskettaa työntekijöitä, kun myös heidän perheitään. Meidän onni on ollut se, että vaikka työelämä onkin tarjonnut paljon YT-neuvotteluiden myötä epävarmuutta, mutta silti olemme saaneet tehdä työtä ainakin tähän päivään asti ja pyrkiä sitä kautta maksamaan konkurssin luomia velvotteita. Mutta onko Koronan jälkeen töitä tarjolla kaikille, sekin on kysymys. Asiat oli jo meidän aikana hieman paremmin kuin 90- luvun laman synnyttämien yrittäjien, olkoon se tie tuleville vaikeuksia kohdanneille yrittäjille entistä helpompi ja hallittavampi. Säilyköön yrittäjien kasvot inhimillisinä, ei epäonnistujina. Konkurssi elämässäni on ollut suuri kriisi, mutta kokonaisuudessaan opettavainen sellainen. Ennenkaikkea osaan olla kiitollinen siitä, että se osoitti jälleen sisäistä vahvuttani, sillä minussa oli voimaa kannatella sillä hetkellä miestäni, joka oli se todellinen yrittäjä. Yritys oli hänen haaveensa. Lisäksi konkurssi vahvisti sitä, että usko itsessään ei kannattele, se opetti ihmisistä ihan kamalasti, se opetti rehellisyydestä, josta en siltikkään osaa tinkiä, vaikka syytä olisi. Konkurssi toi mukanaan kykyä arvostaa niitä läheisiä, jotka säilyivät, se toi mukanaan kykyä arvostaa vapaa-aikaa, aamupalaa yhteistä ja arjen pieniä onnen murusia. En tosiaan uskalla sanoa olevani konkurssiselviytyjä, tuskin sellaisia onkaan, mutta kuten kaikessa, konkursissakin on kaksi puolta, jokainen meistä saa valita, kumpi puoli vallitsee.

"Sinun täytyy kokea elämäsi kamallimmat ajat, jotta et koskaan pitäisi elämän parhaita asioita itsestäänselvyytenä."

lauantai, 24. lokakuu 2020

Alitajunnasta kumpuaa

Muistan kerran kauan sitten, kun olin hyvin ahdistunut näin unta, jossa seisoin keskellä isoa toria väen paljouden keskellä ja kaikki huusivat syytöksiä ja haukkuja siitä millainen olin. Muistan sen ahdistuksen, kun heräsin tuosta unesta. Jälleen eletään aikakautta, joka salpaa hengityksen. Tätä ollaan eletty jo hetki ja viime yönä näin unta, jossa lähimmäiseni kertoivat minulle asioita, kun etsin ulospääsyä tästä ahdistuksesta. Miten todentuntuinen tuo uni olikaan. Entinen paras ystäväni, joka ei ole ollut elämässäni hetkeen, sanoi minulle unessa, että en tiedä elämästä mitään, hän käski hankkia oikeita ongelmia. Hänen elämässään kaikki on suurta draamaa ja hänellä on uskomaton voima saada ihmiset tuntemaan itsensä mitättömäksi. Hän olisi juuri tuolla hetkellä varmastikkin sanonut juuri noin. Mies sanoi minulle unessa, että sinä itse olet syyllinen, korjaa se. Sisko lohdutti minua sanoen, että sinä selviät mistä vaan. Uskon, että siskoni luulee niin olevan ihan oikeasti, sillä olenhan selvinnyt melko monesta. En muista enää mitä esikko sanoi. Kuopus sanoi, että sä olet vaan niin huono. Ja sitten oli minun veljeni vuoro, hän sanoi jotain mitä hän oikeastikkin aina sanoi eläessään, katso peiliin. Tällä kertaa hän vain jatkoi ja kehoitti katsomaan sitä kauneutta ja voimaa, mitä peilikuvasta näkyy. Tulin niin onnelliseksi. Hän oli täällä minun unessa. Mietin, että koska uni oli niin todellinen ja minä tunsin sen, että jos hän eläisi, sanoisiko hän todella niin. Aamulla kun heräsin tunsin veljeni läsnäolon.

Esikko soitteli aamusta ja kertoili ystäviensä huumekokeiluista ja saimme ihan kunnon keskustelun aikaan aiheesta. Tuntui, sekä kuulosti, kun puhuisin esikolleni veljeni kanssa yhdessä, veljeni alkumatkasta huumeiden parissa. Kun puhelu loppui, minun pääni heitti kärrynpyörää. Olen itse elänyt lapsuuden, jossa oli päihteitä, väkivaltaa, tulipalo, ja kaikkea sitä, mitä kenenkään ei pitäisi kokea. Minä olen se lapsi, joka heräsi keskellä kotietsintää, minä olen se lapsi jonka kotia piiritettiin, minä olin se lapsi, joka eli kuolemanpelossa, en tokikaan osannut pelätä omaa kuolemaa, vaan läheisteni kuolemaa enemmänkin. Ainainen huoli oli se, jonka kanssa elin. Siitäpä sitten tulikin se hirveä ajatus, ehkä ensimmäistä kertaa ikinä, että minähän olen vallan onnekas ollut, sillä olen saanut kokea tuon kaiken hirveyden. Tuo kaikki hirveys aiheutti sen, että jäin juuri tähän avioliittoon turvallisuuden tunteen sokaisemana, valitsin suhteellisen päihteettömän elämän ja pyrin parhaani kasvattamaan myös lapseni päihteettömään elämään. Ehkä juuri menneisyys on pakottanut minut aina uhraamaan oman etuni muiden edun edelle ja uskon, että jonakin päivänä esimerkiksi perheeni osaa sitä arvostaa. Ehkä siis minun onkin kuulunut kokea tämä kaikki, jotta olen tässä hetkessä. Vaikka tämäkin hetki tarjoaa katkeran suolan makua ja tietynlaista martyyriyttä, sekä katkeruutta siitä, niin ehkä elämän vaan piti mennä niin. Se mikä on monelle itseselvyys on minulle arkea, joka ei ole itsestään selvyys.Olisi toki ihanaa, että voisin riisua tämän velvollisuuden viitan harteilta, nauttia ihanasta kuohuvasta tanssien lämpimässä kesäsateessa, tuntea tuulen tunteen kasvoilla, nähdä rakkaat edesmenneet, kaikkein eniten haluaisin tuntea veljeni kosketuksen. Haluaisin elää yhden päivän ilman pelkoa tulevasta ja katkeruutta menneestä, haluaisin olla vapaa, pienen hetken vain. Tuota hetkeä ei taida tulla vielä huomenna, ehkä ei koko elämän aikana. Ehkä unelmat eivät ole meille kaikille saavutettavissa olevia. Toiset on luotu elämään unelmaa ja toiset vain unelmoimaan elämästä.
 

"Joskus vahvimpia meistä ovat ne, jotka hymyilevät hiljaisen kivun keskellä, itkevät suljettujen ovien takana ja taistelevat taisteluja niin, että kukaan ei tiedä -Jutta

lauantai, 19. syyskuu 2020

Entä jos tai sitten ehkä, mitä vaan, mutta ei puolikuollutta elämää.

Eilen tuli veljeni kuolemasta kuluneeksi kaksi vuotta. Se on kamalan pitkä aika. Esikoiseni kysyi, että mitä minä siitä ajattelen tai miltä minusta tuntuu. Edelleen minusta tuntuu, kuin toinen puoliskoni puuttuisi. Tuntuu, kun seisoisin veden päällä ja odottaisin, kun se lakkaisi kantamasta. Minä uskoin, että äitini, joka on pahan valtiatar, kuolisi ensin, minä pelastaisin veljeni. Hullua, mutta ilman veljeäni ymmärrys menneestä kuoli pois. Aivoni temputtelee, en aina tiedä, mikä on totta ja mikä on äidin kertomaa tarinaa. En tunne enää eläneeni, niin kuin elin. Veljeni kantoi taakkaamme kanssani, hän ei sitä kestänyt, joten hän hukutti itsensä päihteisiin, mutta silti maailmassa oli joku, joka tiesi. Se toi lohtua, eikä maailma tuntunut niin kovin yksinäiseltä. 

Minä en tiedä mihin maailma päättyy, minä en tiedä mikä kuoleman jälkeen odottaa. Voisiko elämä vaan päättyä? Ei olisi enää mitään. Se olisi niin armollista. Vai onko sittenkin taivas ja helvetti. Jos olisi taivas, olisiko veljeni siellä? Jos on olemassa helevetti, niin olenko matkalla sinne vai onko tämä minun elämäni se minun helvettini? Isän puolelta jo useampi sukupolvi on tehnyt itsemurhan ja olen monta kertaa pohtinut, että onko minun elämälläni mahdollisuus, miksi samaan perheeseen saattuu sukupolvien ajan sama kohtalo? Synkeä lapsuus, sen aiheuttamat traumat, jotka kantavat aikuisuuteen, yksinäisyys ja loputtoman pitkä kirous siitä, että onnettomuus on aina nurkan takana. Sosioekonomiisella statuksella ei voi selittää tätä ns.pahan kierrettä, sillä olenhan itse esimerkiksi korkeasti koulutettu, pidän yllä kulissia hyvästä perhe elämästä ja pyrin kasvattamaan lapseni mahdollisimman tasaisesti ilman turvattomuutta ja köyhyyttä. Asetan aina lasteni tarpeet edelle, rakastan heitä ja yritän tehdä parhaani suojellakseni heitä ulkopuolisilta uhilta. Myös isän isä oli sosiekonomiselta statukseltaan ilmeisen korkealla tai ainakin näin puhutaan. Silti hänen ja hänen jälkeiläisten elämä oli hyvin kirottu, toisaalta muutaman kohdalla kirottua tietä liukasti myös äitini, mutta ei hänkään kai voi olla selittävä tekijä, koska en usko äitini vaikuttaneen isän isäni elämään. 

Jos minä olisin lähtöjärjestyksessä seuraava, niin maailma olisi pyöreä silti ja pyörisi akselinsa ympäri, niin kuin pitäisikin. Kenenkään elämä ei pysähtyisi, enkä todellakaan sitä toivoisi. Minulla ei olisi kuin yksi huoli ja se olisi se, että ymmärtäisikö mieheni, että lasten pitäisi tulla aina ensin? Ymmärtäisikö hän huolehtia itsestään, jotta pystyisi huolehtimaan lapsistaan. Luottaisin kai siihen, että siskoni muistuttaisi miestäni asiasta. Kuopukseni on puhkeamassa kukkaan, joten olisi tärkeää olla läsnä. Mieheni on hyvin viinaan menevä, mutta se on ollut hallinnassa, kun minä huolehdin juomamääristä, mutta lipsahtaisiko kuppi nurin, jos minua ei olisi? Muuten uskoisin kaiken sujuvan ja elämän jatkuvan kaikilta osin, niinkuin ennenkin. Uskon lasten unelmiin ja uskon, että he saavuttavat ne.

Kun pohdin elämää taaksepäin, huomaan, että epäonnea on ollut. Olen pyrkinyt elämässäni aina auttamaan muita, mutta jos minua ei olisi ollutkaan, ei oikeastaan mikään olisi muuttunut, moni eläisi varsin onnellista elämää silti. On kuitenkin matkan varrella yksi tarina, lähinnä työn puolesta. Minä autoin kerran yhtä ihmistä kohtaamaan ihmeen, minä loin pohjan sille ihmeelle. Hän muistaa minut varmasti aina ja on ikuisesti kiitollinen. Tuohon ihmeeseen tarvittiin vain se, että kaksi ihmistä tapasi toisensa juuri oikeaan aikaan ja ne kaksi ihmistä täydensivät toisiaan. Kyse ei ole rakkaudesta, vaan kyse on pelkästään työstä, jota yhdessä tekemällä saatiin aikaan ihme. Tuo ihminen olisi menettänyt ilman minua elämänsä. 

Kun pohdin elämää eteenpäin. Näen vaan tyhjyyttä, epäonnistumisia, hyväksikäyttöä, raatamista ja hyvää työtä, jota ei arvosteta. Ongelma toisensa perään, kompastumisia ja arjen haasteita. Rakastan lapsiani ja elän heidän kauttaan, hengitän heitä. Rakastan kaunista pientä siskoani ja hänen pienokaisiaan. Heidän rakkautensa pitää minut elämässä kiinni. Vihaan jatkuvaa ponnistelua talouden eteen. Minä en vihaa, mutta tunnen omanlaista katkeruutta kaikista menetyksistä ja rakkaista pois nukkuneista. Tuntuu, kuin elämä nakertaisi koko ajan peruskalliotani. Sisällä on suuri tyhjyys, kun minulla ei ole enää veljeäni, joka tiesi mistä ponnistimme. Miten paljon pahaa sitä voikaan tulla yhden perheen tielle? Olenko katkera, yleensä en, mutta juuri tänään olen väsynyt ja katkeruus huuhtoo ylitseni ja saa toivomaan, että kun aika loppuu, se loppuisi. Ei enää mitään helvetin karusellia, sillä tämä karuselli on kestänyt jo koko elämän ajan. Minun iloni tässä elämässä on ollut iloa, jonka koen, kun onni osuu muiden kohdalle, se on suurempaa kuin oma onni ja olen kiitollinen, että olen nähnyt, että onneakin on ollut. Hyvyys, joka joskus myös on näyttäytynyt ilahduttaa suuresti, mutta sitä on maailmassa aivan liian vähän. Pojallani on ollut onni, sillä hän on kohdannut hyviä ihmisiä, jotka ovat eheyttäneet häntä koulukiusaus kokemuksista. 

Kaksi vuotta sitten, kun veljeni kuoli. Olin aivan shokissa, rukoilin ja itkin ja pyysin pelastusta veljelleni, mutta kai hieman itsellenikin. Mieheni lähti tuolloin ystävien kanssa mökkiviikonloppua viettämään. Koin olevani todella yksin, mutta niin kai se on ollut aina tässä avioliitossa. Olen avioliitostani tosi onnellinen, mutta on ollut omanlaisensa haaste aina, että mieheni on erinlainen kuin minä. Hän käsittelee asiat eri tavalla, kun ongelma tai asia on näkyvissä, se on mielessä, mutta kun ummistaa silmät ongelma katoaa. Tämän vuoksi hän ei ole kovin syvällinen ja sen takia ymmärrys menneestäkin jää hänelle avoimeksi. Hänen tapansa käsitellä asioita ei ole väärä, mutta se tosiaan minunkaltaisessa pohdiskelijassa aiheuttaa sitä yksinäisyyden tunnetta, kun märehdin itse oikeastaan kaiken. Elämä on kuin kova kakku, jota järsit ihan yksinäsi pala kerrallaan. Se saa ajoittain hukkumaan ajatukseen, että minä en kuulu tänne. 

 

"Liimaa tai laastarii,
Kunhan saadaan haava kii,
Ja tunteet vaihdetuksi lääkkeisiin,
Pyörii hyrrä paikallaan,
Kun egot hakkaa toisiaan,
Ja syntyy kuuskyt uutta ongelmaa.
En tunnusta yhtään rikosta, jonka oisin tehnyt ilman hyvää aietta.
Kun ongelmiin liittyy liikaa muuttujii,
Vastauksetkaan ei kestä vahvaa ainetta." -Apulanta