lauantai, 21. maaliskuu 2020

Poikkeustila

Mekin elämme poikkeustilaa, niin kuin tällä hetkellä koko maailma. Korona elää ja voi hyvin ja jokainen pyrkii selviytymään niillä keinoilla ja sillä järjellä, mitä omaa. Meillä on yksi kotikoululainen. Kotikoululaisen konfirmaatio peruttiin ja harrastukset ovat tauolla. Hieman hänen pipoaan kiristää nyt jo ensimmäisen viikon jälkeen. Olen pyrkinyt tuomaan hänen elämään rytmiä ja huolehtimaan koulunkäynnistä, että hän jaksaa tulevatkin viikot. Pahoin pelkään, että kouluun paluuta ei tällä kuluvalla lukukaudella enää ole. Esikko, joka asuu jo omillaan stressaa, sillä hänet lomautettiin ja lomautuksesta huolimatta pitäisi elää. Kuten arvata saattaa, ohjausta ja neuvontaa tilanteen suhteen on haastavaa saada, sillä joka paikassa on nyt ruuhkaa. Kun hän yritti soittaa TE-toimistoon oli jonossa satoja ihmisiä.  Lisäksi esikko pelkää, miten käy koulujen pääsykokeiden, sillä jos yhteishaku mennään pelkällä todistusvalinnalla, niin mitä todennäköisemmin koulujen ovet eivät hänelle avaudu tänäkään vuonna. No se ei tule itsellenikään yllätyksenä, että minunkin töissä eletään poikkeusaikoja, YT.thän alkoi jo ennen tätä virusta. Töissä saan vielä käydä, mutta asiakkaita ei ole, joten saa nähdä kuinka pitkään. Lisäksi olen SOTE-alalla, joten enköhän joudu palaamaan sinne mistä kaikki alkoi vuosikymmeniä sitten eli hoitotyöhön, kun tämä kaikki rysähtää ihan kunnolla. Minulla ei ole alkeellistakaan osaamista enää hoitotyöhön, mutta sitä tuskin kysellään hädän tullessa. Me perheen aikuiset olemme eläneet poikkeusta kai jo vuodesta 2008, konkurssi, sairaudet, jatkuvat YT:t (viidennet YT:t ja viimeisen 3 vuoden aikana muistaakseni kolmannet), lähiomaisten kuolemat, tapaturmat yms, joten tämäkin poikkeus väsyttää, mutta ei enää yllätä. Sitä vaan toivoo, että tästäkin selvittäisiin, koko perhe.

Tässä hetkessä on mielessä muutkin kanssakulkijat, kuten kaikki ne vanhukset, jotka ovat vaarassa ja ihan yksin, sillä omaisten näkeminen on rajoitettu tai omaisia ei ole. Olen huolissani kaikista niistä, jotka kärsivät mielenterveysongelmista, sillä heidän palvelut ovat ajettu alas poikkeustilanteen myötä. Uutisointi ja koronan pelko lisää heidän tuskaansa ja taakkaansa entisestään. Lisäksi tunnen sympatiaa niitä lapsia kohtaan, joiden kodissa on ongelmia ja ainoat turvasatamat, kuten harrastukset ja koulut ovat suljettu. Entä ne oppijat, joilla ei ole valmiuksia oppia itsenäisesti vaan he tarvitsevat aikuisten opetusta, mutta sitä ei kotoa löydy? Entä se äiti, joka oli jo ennen tätä poikkeustilaa jaksamisensa äärirajoilla ja nyt hän ei voi pyytää enää vanhempiaan apuun tai saa vietyä lapsiaan päiväkotiin ja kouluun. Sääliksi käy myös ne vanhemmat, jotka vievät vastoin tahtoaan lapsiaan kouluun ja päiväkotiin vaan siksi, että he työskentelevät kriittisillä aloilla. He pohtivat sitä, millaiseen vaaraan lapsensa asettavat jokaikinen päivä toimiessaan itse infektioporttina kodin ja työpaikan välillä, kun myös pakotettuna joutuvat asettamaan lapsensa infektioportiksi päiväkodin tai koulun ja kodin väliin. Sääliksi käy hoitohenkilökuntaa, joka venyy ja paukkuu, asettavat itsensä ja omaisensa alttiiksi tuolle tuntemattomalle virukselle. Samalla he pelkäävät altistavansa potilaansa ja pohtivat ihan perustarvikkeiden riittävyyttä, niin työssä, kuin vapaa-ajalla. Työelämä tulee vaatimaan heiltä joustoa, mutta me emme pysty tarjoamaan heille mitään ja sitä paitsi kaikki ei edes perhe-elämän myötä voi joustaa, vaikka sitä heiltä odotettaisiinkin. Päätäjiäkin pohdin, sillä he tekevät parhaansa ohjeistuksineen ja rajoituksineen, mutta huomaan itse sen välinpitämättömyyden heidän ohjeistuksilleen ihan paikallistasollakin, niin mitä se on sitten valtakunnallisesti? Yrittäjissä on kahta kastia, ne jotka menestyy ja se toinen kasti, joka menettää ehkä jopa kaiken. Vuosia rakennettu vakaa ja isokin yritys saattaa horjua, niin miten sitten pienyrittäjät, huoli tulevasta on varmasti järjetön. Kukaan ei tiedä, kuinka pitkään tämä poikkeus jatkuu, joka lisää kaikkien meidän tuskaa ja epävarmuutta. Pohdin, että jos korona tappaa X-määrän ihmisiä, niin paljonkohan on niitä tilanteen edesauttamia kuolemia, kun talous ja jaksaminen kaatuu tai mielenterveysongelmat kärjistyy? Kuinkahan paljon tulee rikkoutumaan perheitä, kun taakka käy liian suureksi?

Yksikään asetettu rajoite tai annettu ohje ei ole ylimitoitettu, se on varma. Emme kai voisi tehdä mitään vähemmällä, mutta voisimme varmasti tehdä enemmän. Kuitenkin tämä tuntematon virus on aiheuttanut niin suuren hätätilan, että sitä on mahdotonta käsittää. Tämän poikkeustilanteen vaikutukset tulevat kestämään vuosia talouden saralla, kun joidenkin kohdalla jopa yksilötasolla. Toivon totisesti jaksamista kaikille, jotta mahdollisimman moni selviää ja jonakin päivänä heräämme jälleen normaaliin arkeen.

”Päivittäinen elämämme väistämättä muuttuu, ja kohtaamme todellisuuden, jossa ajatuksia ja toimia hallitsevat terveys, toimeentulo ja toisistamme välittäminen. ”- Sauli Niinistö

sunnuntai, 23. helmikuu 2020

Arkea on kuljettu jo tovi

Aloitin siis vuoden alusta uudessa työssä. Ei tarvinnut olla montaakaan viikkoa, kun tuli tieto organisaatiomuutoksesta ja heti perään YT-ilmoitus. Minun kohdalla tämä tarkoittaa mahdollista työnkuvan muutosta eli se työnkuva, johon hain, saattaa muuttua lennosta joksikin muuksi. Voi vain arvella tätä fiilistä mikä minussa myrskyää. Miksi, oi, miksi, ei tämäkään mennyt niin kuin piti. Vai pitikö sen mennä näin? Ihmettelen, miten jaksan tätä, mitä arki vaatii. Rehellisesti, en tiedä jaksanko.

Esikoinen kasvaa omassa kodissaan ja räyhää ja traumatisoituu perusarjessa. Hänen sisäinen puhe on muuttunut todella rumaksi ja kehenkä se sitä purkaa, vaan omaan perheeseensä. Se on vallan ymmärrettävää, mutta huoli kuormittaa. Myös taloudellista tukea esikoinen tarvitsee yllättävän usein, josta tulikin mieleen, että taloutemme on jälleen ihan sekaisin. Menot ja tulot eivät kohtaa millään ja lainaa ei haluaisi tässä vaiheessa ottaa, sillä työelämä pitää varpaillaan. Koskaan ei tiedä mitä huominen tuo tullessaan.

Kannan vastuuni kaikista näistä vaikeuksista, mutta on tässä ripaus huonoa karmaakin. Nurkan taakse kurkistaminen pelottaa, sillä elämä on opettanut, että siellä harvoin on jotain hyvää. Tuntuu, että fysiikka ei jaksa tätä psyykkistä painetta, joka täyttää päivät ja yöt. Nuorimmainen kasvaa ja nauttii elämästä ja omanlaisesta menestyksestä. Siitä jaksan olla kiitollinen, vaikka kyllä se murrosikä näkyy hänessäkin. Hän oli juuri rippileirillä, jossa pappi oli opettanut, että Jumala auttaa, kun apua oikeasti tarvitsee? Tuota lausetta olen pohtinut sen kuultuani. Ei Jumala voi vapauttaa meitä vastuusta? Ei hätää voi arvottaa, sillä maailma on täynnä hätää, avuntarvetta ja avunpyyntöjä. Joillekkin pieni hätä on suurta ja jollekkin toiselle suuri hätä on pientä. Hätä ja huoli on yksilöllinen. Miltä se tuntuukaan, kun Jumala ei vastaa, jos on opetettu, että se vastaa? On tärkeää opettaa lapselle uskosta, että se on läsnä niinä vaikeina hetkinä, mutta vaikeuksista ei voi vapautua. Toki maailmaan mahtuu ihmeitäkin, mutta itsestäänselvyyksiä ne ei ole, ne ei pelasta vastuusta. Ihmeet tapahtuvat ajallaan ja alan uskoa, että nekin on sattumaa. Puhun uskosta, sillä aina ei tarvitse uskoa Jumalaan, sillä usko voi olla jotain muutakin, jokaiselle yksilöllinen.

Minun uskoni on tänään lisääntyvän valon määrä. Kevät tulee, vaikka muu elämä pysyykin paikallaan. Tuokoon huominen menetyksiä millaisia tahansa, niin huominen tulee silti. Ehkä jonakin päivänä elämä voi tuoda sattumia onnekkaitakin.


”Missä taivas on?
Missä jumala on, kun lauma polkee paikallaan?
Missä kuningas, joka meidät vapauttaa?” -Apulanta

tiistai, 31. joulukuu 2019

2019


Tämä vuosi on ollut pysähtymisen aikaa. Tänä vuonna kalenteri on ollut puoliksi tyhjä tai puoliksi täynnä, kummin vain. Lapset ovat kasvaneet. Kuopus osaa jo pitkälti huolehtia menoistaan ja esikoinen muutti omaan kotiin. Koulutuksia on ollut useina vuosina, useita päällekkäin, joita olen suorittanut siis työn ohessa. Tänä vuonna kesäkuussa taputtelin valmiiksi sen yhden ainokaisen. Joten tilaa ja aikaa on riittänyt mitä ihmetellä. Sairastuminen tai oikeastaan sen aiheuttama leikkaus ja mukanaan tuoma sairasloma tarjosi entistä enemmän aikaa. Ruuhkavuodet ja työntäyteiset yöt ovat enää muisto vain ja näkyy enää ryppyinä ja yksittäisinä harmaina hiuksina. Mahdollisesti ruuhkavuodet, jolloin annoin elämäni lasten ja miehen tarpeille, saattavat olla alkujuuri tämän hetken yksinäisyydelle, joten ruuhkavuodet näyttäytyvät mahdollisesti myös ylimääräisenä aikana.

Eniten kiitollisuuttani tänäkin vuonna ansaitsee perheeni. He tekevät elämästä jotenkin siedettävää. Koulukiusattu kuopukseni on jotenkin puhjennut kukkaan ja hän tuntuu viihtyvän koulumaailmassa. Toki me aikuiset kuten hän itsekkin, pelkäämme, että koska se kiusaaminen jälleen alkaa, mutta ennen sitä me nautimme hetkestä tästä ja lapsesta eheästä. Muistan olla kiitollinen hänen tilanteestaan, sillä vuosia jatkunut kiusaaminen teki hänestä niin kovin rikkinäisen. Tällä hetkellä tuntuu, kuin hän seisoisi heikolla jäällä, iloisena siitä, että jää kantaa, mutta salaa peläten, että se pettää. Haluan uskotella itselleni, että kiitollisuuteni vahvistaisi tuota jäätä. Esikoinen kasvaa omassa kodissaan. Aikuisen vastuut tuottavat kipua ja vaativat häneltä oppimista, mutta uskon hänen selviävän. Puoliso on edellistä vuotta sairaampi, mutta elossa. Uskon, että omilla elämänvalinnoillaan hän voisi voida paremmin. Rakkautta on myös siskoni ja hänen lapsensa. Olen kiitollinen, että he ovat olemassa ja elämässämme. Tänään mietin kävellessä rannalla, tuulen vihmoessa poskilla, veljeäni. Maisema oli niin kaunis, että otin kuvan horisontista. Taivas oli pilvien peitossa. Palatessani kuvaan myöhemmin huomasin, että pilvissä oli reikä, sydämen muotoinen. Tunsin kuinka kiitollinen olinkaan veljeni olemassa olosta. Tuo sydän taivaalla oli varmasti sattumaa, mutta halusin tulkita sen viestiksi veljeltäni, merkiksi, että hän on luonamme tänäänkin, sydämissämme.

Ensi vuodelta ja vuosikymmeneltä haluaisin hieman uskoa, että minäkin saan unelmoida ilman, että universumi kostaa ja kääntää unelmat vasten minua. Olen aivan uuden aikakauden edessä, sillä vuonna 2020 minä aloitan uudessa työssä. Haluaisin uskoa, että tuo työpaikka olisi vastaus rukouksiini, että löytäisin oman paikkani työelämässä. Se ei ole mahdoton toive, sillä joskus minulla oli tälläinen paikka, minä en vaan osannut sitä silloin arvostaa. Nyt luulisin osaavani, sillä viime vuodet työelämässä ovat olleet niin raskaita, että jos hyvän tai kohtuullisenkin paikan löytäisin, niin sitä varmasti arvostaisin.

Uudelta vuodelta toivon kykyä unelmoida ja muuten toivon, että säilymme hengissä. Ihan vähän toivon onnea, jotta saisimme talouden tasapainoon, mutta ymmärrän, etten ihan kaikkea yhtenä vuonna saa. Tulevana vuonna en enää osta kalenteria lainkaan, sillä aion entistä enemmän täyttää aikaani omista tarpeista. Aion myös opetella antamaan anteeksi menneelle ja uskoa tulevaisuuteen. Toivon rakkaille rakkautta, terveyttä ja läsnäolon hetkiä, tunnetta, että olemme yhdessä. Toivon kaikille meille onnenkantamoisia juuria sellaisia, mitä sillä hetkellä kaipaamme.

 

”Tyhjä tila tapahtumien välissä
ei ole tylsyyttä vain taikaa.”-Katri Syvärinen

torstai, 19. joulukuu 2019

Joulun takana on joku... usein se on nainen

Jouluja on erilaisia. Joillain kilisee kilisee kassissa, toisilla kalisee kalisee hampaat suussa, toisilla kilisee kilisee kulkunen tossuissa. Toiset syö pizzaa ja toiset possua pulskaa. Kuitenkin joulu on jokaisella. Itselleni perhejoulut ovat tärkeitä. Lapsuuden perhejouluista siirryttyäni omiin jouluihin minulla on ollut vain yksi tavoite, että meillä kaikilla olisi hyvä olla. Näin on varmaan monen muunkin perheen joulussa kyse, yhdessä olosta. Kuitenkin täytyy muistaa, että kaiken takana on joku… Usein se on nainen.

Tämä joku on se, jolle päätyy ne joulupukin kirjeet, joissa toivotaan playstaissonii, stetsonii, quessii, i phonee, turkiksii ja jalokivii. Listan teko alkaa elokuussa ja päättyy vasta joulukuussa, aina viime hetkillä. Ollappa perheessä pukki, sillä usein tuo joku, istuu yksinään yön hämärissä ja pohtii, mistä rahat kaikkiin toiveisiin. Hiukset putoaa ja hampaita kiristää, kun sentit ei riitä ja vyötäröltä ei voi lainata. Tuhansia tunteja hän jostain etsii jokaiselle jotain ja käärii ne pakettiin. Piilottaa hän paketit kaapin perukoille ja ymmärtää, että mikään ei riitä, kukaan ei kiitä. Koristaa se joku taloa. Laittaa sinne tänne valoa, sytyttää kynttilät ja toivoo edes lasia glögiä. Koko ajan hän kuulee toiveita, sitä pitää ja tätä laittaa, sinne mennä ja tänne tulla. Samalla siinä kotia siivota, kaapit pestä, lattiat pestä, pölyt pyyhkiä. Kuka nukkuu missäkin? Minä en ainakaan missään. Kuusi pitää laittaa. Kissat syö kuusen narut, onko päivystävän eläinlääkärin numero jo esillä, joku pohtii? Laittaa  joku ruokaa sen seitsemän sorttia, muistaen muiden, kun omienkin allergiat. Rahasta ei edes puhuta, millä tämän kaiken maksaa? Leivo tortut, piparkakkutalokin olisi kiva, sen kaupasta kyllä ostan, joku päättää ja maksaa sen olemattomilla senteillä. Muista viini, mitä et koskaan ehdi juoda, joku itseään muistuttaa. Tilaa pukki tai ole itse pukki. Haluaako joku maksaa siitä, että pukki tulee autolla ja vie lapsilta uskon, kun parta palaa kynttilän loisteesta? Hääri, pyöri, kieri ja palvele, järjestele. Onko kaikilla hyvä? Tulee hetki, jolloin pukki salansa paljastaa, ei tullut playsteissonii, ei I phonee, voi kun paska pukki tänä vuonnakin on ollut yhdessä todetaan. Poskia punottaa, kun se joku ottaa palautteen pukin puolesta vastaan. Kiitos pukki, että et tuonut tänäkään vuonna kassillista tuohta, että saisin jonkun onnelliseksi, se joku huokaa. Jouluyönä hiljenee ja se joku istuu yksinään vuoteen laidalla pohtien laskuja, jotka pitäisi maksaa, mutta perhettä ilahduttaakseen priorisoi hän ne toiseksi. Se joku, luo katseen taivaalle, kyynel silmin toivottaa hyvää joulua edesmenneille rakkaille ja rukoilee, ”Luoja auta ja anna minulle voimia ja rahaa laskuihin”. Aamulla koittaa hän kömpiä ylös ennen muita, jos edes kahvin ehtii juoda ja sitten taas mennään, kenen sukat, kenen tiskit, voiko joku auttaa? Kaikki kiukkuaa. Taas pöytään katetaan possua vaaleanpunaista, laatikoita kaiken sorttisia, sitä tätä ja tuota. Illalla se joku jo luovuttaa. Olkoon sotku, olkoon joulurauha, saattaapi tulla väsykiukku. Kun joulu on ohi, ei näy siivouksesta jälkeäkään. Yhdessä muistellaan, mitä en tänä jouluna saanut ja todetaan, että se joku on vähintään pilannut joulun tämän. Kun uusi vuosi koittaa, on joku jo kipeä. Jokua kovasti lähestyvä arki pelottaa, sillä laskut on edelleen erässä ja rahaa ei ole, voimat vähissä ja arjen touhut edessä. Viikkokausia hän rakensi joulua, että muilla olisi hyvä olla ja totesi epäonnistuneensa siinä tänäkin vuonna, mutta samalla kiittää hän Jumalaa, että hänellä on nämä ihmiset kuitenkin elämässä mukana. Tämä joku ei vaihtaisi hetkeäkään pois näiden läheisten kanssa koetusta ja eletystä, ei edes näistä joulun hetkistä, joita itse hikihatussa rakensi.

”Joulumaasta kuvitellaan paljon kaikenlaista,
Kuinka toiveet toteutuu ja on niin satumaista.
Voi, jos jostain saada voisin suuren puurokauhan,
Sillä antaa tahtoisin mä maailmalle rauhan!”

perjantai, 15. marraskuu 2019

Kohti uusia haasteita (haasteissa piilee mahdollisuus)

Olen vuosia kärsinyt hirvittävistä vatsakivuista. Välillä ne ovat pakottaneet minut nukkumaan istualleen, ne ovat saaneet minut pelkäämään ruokailua ja ennen kaikkea öitä. Kuitenkin kaikkein vähiten koskaan haluan mennä lääkäriin. Lääkäreillä on tapana vähätellä oireita ja jättää liudan avoimia kysymyksiä. Olen ajatellut näiden vuosien aikana, että minulla on ärtynyt suoli, ehkä stressivatsa tai mitä vaan. Kuitenkin joku viikko takaperin vastakipu alkoi perjantai iltana ja kesti yli viikonlopun. Oksensin kaiken ja enemmänkin. Mies tarttui tuumasta toimeen ja järjesti minut päivystykseen. Yllätykseni oireiluihini löytyi syy ja päädyin leikkausjonoon. Oli vaihtoehto jäädä heti, mutta en uskaltanut. Mielessä siinsi velvollisuudet, kuten auto on sakkopaikalla, huomenna on työpäivä, kuka hoitaa lapsen kuljetukset yms. En kuitenkaan ehtinyt paljoa jonottaa, kun jouduin kovan kipukohtauksen vuoksi jälleen päivystykseen isänpäivälounaan jälkeen. Olin aivan kylmänhikinen, oksensin kivusta. Päivystys odotti minua jo saapuvaksi ennakkosoiton perusteella ja enää minulle ei annettu vaihtoehtoa odottaa ja palata kotiin, vaan sängyllä oli valmiiksi odottamassa sairaalavaatteet. Voi sitä pelkoa ja ahdistusta. Minä jäisin ja mies lähtisi kotiin. Heti seuraavana päivänä matkasin leikkauspöydälle. Tietoa vaivasta löytyi lähinnä googlettamalla. Pelotti niin pirusti olla yksin ja kipeä. Toisaalta ahdistuksen keskellä siinsi kiitollisuus, että pääsisinkö nyt näistä vuosia kestäneistä kivuista tällä yhdellä operaatiolla? Leikkaava kirurgi painotti, että leikkaus oli enemmän kuin tarpeellinen ja ihmetteli, kuinka olin sinnitellyt niin kauan. Ehkä hän oli hieman harmissaan myös siitä, että odotteluni seurauksena operaatio oli suunniteltua isompi. Nyt olen kotona toipumassa kera leikkaushaavojen. Kipu on uudenlaista, haavakipua ja suolen kouristelua ja ilmavaivaa, mutta nekin siitä aikanaan hälvenee. Tämä vatsakipu vei painoa mennessään reilusti, kumpa pystyisin pitämään painoni tässä minä ajattelen, mutta toisaalta en uskalla edes ajatella vielä kiinteää ruokaa. Mielenkiinnolla odotan tulevaa, mitä se tuokaan tullessaan.

Tässä vatsakriisin keskellä kävi myös niin, että sain uuden työn, joka alkaa vuoden vaihteen jälkeen. Nykyisessä työssä ei sitä vielä tiedetä. Huoli oli kova, kun sain tietää tulleeni valituksi tähän uuteen työhön. Olen äärimmäisen kiitollinen luottamuksesta, mitä tuleva työnantaja osoitti valitsemalla minut suhteellisen vaativaan tehtävään. Kun hän soitti tätä sanomaa, että olin tullut valituksi, kiitin ja samaan aikaan sopersin, että olen leikkausjonossa. Olisi ollut kauheaa aloittaa uudessa työssä niin, että heti joutuisin jäämään sairaslomalle. Asia kuitenkin hoitui nyt näin. Silti sisälläni elää pelko, että meneekö tämä hetki rikki? Kuinka kauan olenkaan rukoillut apua vatsakipuihini ja kuinka kauan ollenkaan toivonut uutta työtä ja nyt ne molemmat tuntuisi painollaan ratkeavan. Pelkään mutkia matkalla, en uskalla iloita. Uusi työsopimus kirjoitetaan kahden viikon päästä, josko sitten uskaltaisin hengittää. Vai uskaltaako sitä työasioiden suhteen koskaan hengittää. Varmasti tulevassa työssäkin on haasteensa ja niistä minua avoimesti varoitettiinkin. Kuitenkin toivon, että ihan vähän uudessa työssäni osattaisiin hyödyntää osaamistani ja että työyhteisö olisi hieman nykyistä sopuisampi. Minä toivon itselleni voimia, jotta jaksaisin nyt tervehtyä ja löytää voimia aloittaa uudessa työssä ihan puhtaalta pöydältä.

Tässä sairauden ja toipumisen keskellä on kamalaa, kun perhe näkee minut heikkona. On kamalaa olla heikko ja toimintarajoitteinen. He näkevät, kun nukun lyhyitä pätkiä ja istualleen. He näkevät, kun ähellän, mutta apua en haluaisi pyytää. Kivussakin yritän näyttää, että kaikki on hyvin ja pärjään. En halua heittäytyä kannateltavaksi, sillä pelkään putoavani. Onneksi on maa, joka viimeistään kannattelee. Toisaalta kivuista huolimatta on ihana mennä touhottaa omaa tahtia. Vuorokaudessa on kamalasti tunteja olla, odottaa ja kuunnella kellon tikittämistä. On ihana nousta ja tehdä jotain ja istua, kun siltä tuntuu. Nyt jos koskaan siihen on mahdollisuus, sillä olen tosiaan sairaslomalla. Minä, joka en sairaslomaile, vietän nyt totaalista toipilasaikaa. Työ on toki mielessä, mutta ei niin paljoa, sillä tiedän, että työkin vaihtuu. Ei ole kehittämisen ja tulevaisuuden stressiä suhteessa nykyiseen työhön. Minulla on aikaa olla vaikka hieman alakuloinen ja saamaton.

Jälleen olen uuden edessä, uusi minä, uusi työ ja eiköhän se vuosikin tässä välissä vaihdu. Uusi on tällä kertaa selkeästi enemmän kriisi, kuin toiveikas mahdollisuus. Pelkäisin jos jaksaisin, tässä hetkessä sitä onnea käänteistä. Kuitenkin kriisejäkin tarvitaan. Jos työpaikan vaihdolleni ei ole muuta tarkoitusta, niin uskon, että lähtöni tuo varmasti uusia mahdollisuuksia työkavereilleni tulla kuulluksi. Toivon, että johto ymmärtäisi huomioida arvostaen alaisiaan entistä enemmän. Lähtöni tulee olemaan päänavaus avoimelle keskustelulle ja olen siitä mahdollisuudesta onnellinen työkavereideni puolesta. Toki toivon hyvää itsellenikin. Toivoa pitää olla, vaikka usko ei aina kantaisikaan. Ainakin saan työnkuvan, jota olen toivonut, mutta kuinka pitkälle se kantaa, jää nähtäväksi.

”Jos varjot pelottavat, on hyvä muistaa, että juuri ne kertovat auringon paistavan.” -Paula Sainio