perjantai, 15. marraskuu 2019

Kohti uusia haasteita (haasteissa piilee mahdollisuus)

Olen vuosia kärsinyt hirvittävistä vatsakivuista. Välillä ne ovat pakottaneet minut nukkumaan istualleen, ne ovat saaneet minut pelkäämään ruokailua ja ennen kaikkea öitä. Kuitenkin kaikkein vähiten koskaan haluan mennä lääkäriin. Lääkäreillä on tapana vähätellä oireita ja jättää liudan avoimia kysymyksiä. Olen ajatellut näiden vuosien aikana, että minulla on ärtynyt suoli, ehkä stressivatsa tai mitä vaan. Kuitenkin joku viikko takaperin vastakipu alkoi perjantai iltana ja kesti yli viikonlopun. Oksensin kaiken ja enemmänkin. Mies tarttui tuumasta toimeen ja järjesti minut päivystykseen. Yllätykseni oireiluihini löytyi syy ja päädyin leikkausjonoon. Oli vaihtoehto jäädä heti, mutta en uskaltanut. Mielessä siinsi velvollisuudet, kuten auto on sakkopaikalla, huomenna on työpäivä, kuka hoitaa lapsen kuljetukset yms. En kuitenkaan ehtinyt paljoa jonottaa, kun jouduin kovan kipukohtauksen vuoksi jälleen päivystykseen isänpäivälounaan jälkeen. Olin aivan kylmänhikinen, oksensin kivusta. Päivystys odotti minua jo saapuvaksi ennakkosoiton perusteella ja enää minulle ei annettu vaihtoehtoa odottaa ja palata kotiin, vaan sängyllä oli valmiiksi odottamassa sairaalavaatteet. Voi sitä pelkoa ja ahdistusta. Minä jäisin ja mies lähtisi kotiin. Heti seuraavana päivänä matkasin leikkauspöydälle. Tietoa vaivasta löytyi lähinnä googlettamalla. Pelotti niin pirusti olla yksin ja kipeä. Toisaalta ahdistuksen keskellä siinsi kiitollisuus, että pääsisinkö nyt näistä vuosia kestäneistä kivuista tällä yhdellä operaatiolla? Leikkaava kirurgi painotti, että leikkaus oli enemmän kuin tarpeellinen ja ihmetteli, kuinka olin sinnitellyt niin kauan. Ehkä hän oli hieman harmissaan myös siitä, että odotteluni seurauksena operaatio oli suunniteltua isompi. Nyt olen kotona toipumassa kera leikkaushaavojen. Kipu on uudenlaista, haavakipua ja suolen kouristelua ja ilmavaivaa, mutta nekin siitä aikanaan hälvenee. Tämä vatsakipu vei painoa mennessään reilusti, kumpa pystyisin pitämään painoni tässä minä ajattelen, mutta toisaalta en uskalla edes ajatella vielä kiinteää ruokaa. Mielenkiinnolla odotan tulevaa, mitä se tuokaan tullessaan.

Tässä vatsakriisin keskellä kävi myös niin, että sain uuden työn, joka alkaa vuoden vaihteen jälkeen. Nykyisessä työssä ei sitä vielä tiedetä. Huoli oli kova, kun sain tietää tulleeni valituksi tähän uuteen työhön. Olen äärimmäisen kiitollinen luottamuksesta, mitä tuleva työnantaja osoitti valitsemalla minut suhteellisen vaativaan tehtävään. Kun hän soitti tätä sanomaa, että olin tullut valituksi, kiitin ja samaan aikaan sopersin, että olen leikkausjonossa. Olisi ollut kauheaa aloittaa uudessa työssä niin, että heti joutuisin jäämään sairaslomalle. Asia kuitenkin hoitui nyt näin. Silti sisälläni elää pelko, että meneekö tämä hetki rikki? Kuinka kauan olenkaan rukoillut apua vatsakipuihini ja kuinka kauan ollenkaan toivonut uutta työtä ja nyt ne molemmat tuntuisi painollaan ratkeavan. Pelkään mutkia matkalla, en uskalla iloita. Uusi työsopimus kirjoitetaan kahden viikon päästä, josko sitten uskaltaisin hengittää. Vai uskaltaako sitä työasioiden suhteen koskaan hengittää. Varmasti tulevassa työssäkin on haasteensa ja niistä minua avoimesti varoitettiinkin. Kuitenkin toivon, että ihan vähän uudessa työssäni osattaisiin hyödyntää osaamistani ja että työyhteisö olisi hieman nykyistä sopuisampi. Minä toivon itselleni voimia, jotta jaksaisin nyt tervehtyä ja löytää voimia aloittaa uudessa työssä ihan puhtaalta pöydältä.

Tässä sairauden ja toipumisen keskellä on kamalaa, kun perhe näkee minut heikkona. On kamalaa olla heikko ja toimintarajoitteinen. He näkevät, kun nukun lyhyitä pätkiä ja istualleen. He näkevät, kun ähellän, mutta apua en haluaisi pyytää. Kivussakin yritän näyttää, että kaikki on hyvin ja pärjään. En halua heittäytyä kannateltavaksi, sillä pelkään putoavani. Onneksi on maa, joka viimeistään kannattelee. Toisaalta kivuista huolimatta on ihana mennä touhottaa omaa tahtia. Vuorokaudessa on kamalasti tunteja olla, odottaa ja kuunnella kellon tikittämistä. On ihana nousta ja tehdä jotain ja istua, kun siltä tuntuu. Nyt jos koskaan siihen on mahdollisuus, sillä olen tosiaan sairaslomalla. Minä, joka en sairaslomaile, vietän nyt totaalista toipilasaikaa. Työ on toki mielessä, mutta ei niin paljoa, sillä tiedän, että työkin vaihtuu. Ei ole kehittämisen ja tulevaisuuden stressiä suhteessa nykyiseen työhön. Minulla on aikaa olla vaikka hieman alakuloinen ja saamaton.

Jälleen olen uuden edessä, uusi minä, uusi työ ja eiköhän se vuosikin tässä välissä vaihdu. Uusi on tällä kertaa selkeästi enemmän kriisi, kuin toiveikas mahdollisuus. Pelkäisin jos jaksaisin, tässä hetkessä sitä onnea käänteistä. Kuitenkin kriisejäkin tarvitaan. Jos työpaikan vaihdolleni ei ole muuta tarkoitusta, niin uskon, että lähtöni tuo varmasti uusia mahdollisuuksia työkavereilleni tulla kuulluksi. Toivon, että johto ymmärtäisi huomioida arvostaen alaisiaan entistä enemmän. Lähtöni tulee olemaan päänavaus avoimelle keskustelulle ja olen siitä mahdollisuudesta onnellinen työkavereideni puolesta. Toki toivon hyvää itsellenikin. Toivoa pitää olla, vaikka usko ei aina kantaisikaan. Ainakin saan työnkuvan, jota olen toivonut, mutta kuinka pitkälle se kantaa, jää nähtäväksi.

”Jos varjot pelottavat, on hyvä muistaa, että juuri ne kertovat auringon paistavan.” -Paula Sainio

sunnuntai, 15. syyskuu 2019

Tilaa ja hiljaisuutta

Veljeni ensimmäinen kuoleman vuosipäivä lähestyy. Tämä vuosi sisältää paljon ikävää ja vuodatettuja kyyneleitä. Olen kuitenkin mahdottoman onnellinen, sillä hän käy unissani ja ne onnelliset muistot ovat vahvempia, kuin menneet vuodet. Olen onnellinen, että hän on vapaa, vailla maalisia murheita. Tunnen hänen läsnäolonsa ajoittain hyvinkin vahvana. Uskon hänen elävän muistoissa yhteisissä ja se tuo minulle lohtua. Toki syyllisyyskin kalvaa, kun pohdin aina ja ikuisesti, miten olisin voinut olla parempi sisko, olisinko voinut valita toisin. Odotan kovasti, kun saan jälleen sytyttää kynttilän hänen haudalleen. Valitettavasti pitkän välimatkan vuoksi joudun useimmiten sytyttämään kynttilän muualle haudattujen muistopaikalle. Uskon, että viesti kulkee sitäkin kautta, elämälle eletylle, yhdessä kuljetulle matkalle.

Esikoiseni on nyt muuttanut omaan kotiin ja sen myötä kotini näyttää ihan erilaiselta ja tuntuu erilaiselta. Kuin huomaamatta kuopuksestani kasvoi iso, jolla on paljon menoja ja harrastuksia. Mieheni uuden työn vuoksi on entistä vähemmän kotona, joten huomaan usein olevani kotona ihan yksin. Kaikessa hiljaisuudessa. Minulla on kamala tarve täyttää noita hetkiä siivoamalla ja siirtämällä tavaroita paikasta toiseen. Koen tekeväni jotain tärkeää. Pysähtyminen tähän hetkeen on haikeaa, sillä ymmärrän, että olen aivan yksin. On vain työ ja minä. Toki perhe on tärkeä, mutta minä elän heitä varten, kukaan ei elä minua varten, en edes minä itse. Hiljaisuus on armoton, sillä siinä vaani tietoisuus, että minua ei ole, sillä minä olen hukkunut elämän aikana velvollisuuksiin ja suoriutumiseen. Olen pohtinut, että olenko todellisuudessa koskaan ehtinyt syntyäkkään, sillä aina olen ollut vain muita varten. Tässä tyhjässä pesässä huomaan myös oman parisuhteeni tilan, kuinka lopultakin olen ollut yksin siinäkin. Mieheni on maailman ihanin mies ja isä, mutta minä olen ollut äiti lapsilleni, tukija miehelleni ja olen hukannut itseni ja tarpeeni myös parisuhteessa. Huomaan, että en osaa puhua omista tunteistani lainkaan, vaan mielelläni olen hiljaa. Mieheni sairaudet ovat edenneet, on tullut uusia, joten aika oppia puhumaan ei ole vieläkään. Tämä puhumattomuus ja hiljaisuus on vain minun oma oivallukseni, joka vahvistuu hiljaisuudessa.

Nautin kodistani ja tilasta. Se tuo aavistuksen turvaa. Täällä minä voin olla hiljaa luvan kanssa. On ihanaa istahtaa kahvikupin äärelle, kun tietää, että pyykkikori on tyhjä ja koti näyttää vähän kodilta. Koti on tällä hetkellä se, mitä voin hallita siivoamalla ja järjestelemällä oman mieleni mukaan. Se on ainut, mihin voin elämässäni itse vaikuttaa. Silloin kun lapset olivat pieniä ja kiire oli armoton, ei aina voinut edes kotiaan hallita, mutta nyt voi. Ensimmäistä kertaa sitten aikaa ennen lapsia. Kuopus nyt sotkee, mutta enemmän omassa huoneessaan, oven voi onneksi aina sulkea.

Töissä aloitti hetki sitten uusi esimies. Hän tuli suurin odotuksin ja lupaili kaikille kaikkea. Osasin lukea rivien välissä, että hän ei ollut vielä ymmärtänyt, että kun toiselle kumartaa, niin joku näkee aina takamuksen. Nyt tuli se hetki, että hän joutui myöntämään, että lopultakaan hän ei voi pitää lupauksiaan, oikeastaan kenellekkään. Töissä eletään nyt pettymyksen aikakautta, mutta toisaalta ne juhlii, jotka olivat vahvoja jo ennestään. Tämä kiristää välejä kamalasti työkavereiden keskuudessa ja osaa turhauttaa, kun he eivät voi vaikuttaa työkuvaansa. Koulutustaustoilla tai muilla ei ole merkitystä. Alemmalla koulutuksella tehdään ylempiä töitä ja toisin päin. Kehittämistyö tehdään esimiestasolla ja sieltä tulee määräykset, mitä tehdään ja miten tehdään, vaikka esimiestasolla ei ole edes tietoa, mitä työ on tai mitä se pitää sisällään. Hajota ja Hallitse, on selkeästi uuden esimiehemme ohjenuora, jota hän seuraa. Toki tämä vaikuttaa myös minun työhöni, sillä en voi tehdä työtä, johon minulla on koulutus. Toisaalta tässä vaiheessa sanonta pessimisti ei pety, pitää paikkaansa. En odottanut mitään, joten ei ollut mitään menetettävääkään. Nyt voin tehdä työtä ilman osaamisen painetta. Voin huoletta ripustaa töihin mennessä aivot naulakkoon ja ottaa ne tarpeen mukaan lähtiessä. Toki olen äärimmäisen pahoillani niiden puolesta, jotka uskoivat ja nyt pettyivät. Luulen, että he alkavat nyt hakea vuoroin sairaslomaa ja vuoroin uutta työtä, mutta sillehän ei voi mitään. Toki itsekkin vilkuilen olkani taakse, jos joku löytäisi minut. Nyt en jaksa itse tietoisesti uutta hakea, sillä viime vuosina elämä on opettanut, että ei se ruoho vihreämpää ole uusissa töissäkään, sillä se mikä työelämässä on varma, niin jatkuva muutos, joskus jopa huonompaan.

”Päätös jäädä paikoilleen on myös valinta, tänään minä tarvitsen sitä.”

sunnuntai, 21. heinäkuu 2019

Uuden aikakauden äärellä

Loma tuli ja meni. Takana on ihanan ihania kesäpäiviä säästä riippumatta. Päivät on täyttynyt kukkien, pihasaunan ja luonnon tuoksuilla ja kesän mauilla. Työt ovat jälleen alkaneet ja nyt puhaltaa töissä muutoksen tuulet, kun kuvaan astui uusi esimies. Varsin tarmokas ja näpsäkkä neiti, joka elää nykyaikaa enemmän, kuin työpaikkani. Ilolla odotan tätä puhuria, jota tämä neiti näpsäkkä tuo tullessaan. Paljon muutakin muutosta elämään kuuluu. Välillä oikein hirvittää, miten kaikki muuttuukaan kerrallaan.

Esikoinen muuttaa omaan kotiin syksyllä, kunhan koti vaan ensin valmistuu. Hiljalleen muuttolaatikot valtaavat kodistamme tilaa ja samaan aikaan haikeana pohdin, miten saan täytettyä hänen lähdöstä aiheutuvaa tyhjiötä. Välillä itkemme yhdessä, kuinka hankalaa on aikuistua ja välillä riemuitsen hänen kanssaan tulevasta. Minulla ei ole koskaan ollut mahdollisuutta irtautua kodistani, kuten esikoisellani, hiljaa valmistellen. En tuntenut ikävää kotoa muuttaessani, jota hän tuntee ajatellessaan edessä olevaa muuttoa. Olen kauhuissani ajatuksesta, että enää hän ei ole tässä, mutta olen iloinen hänen puolestaan, sillä oli hän missä tahansa, minun sieluni on siellä hänen kanssaan. Parisuhde on jotain outoa. Nyt ovat lapset kasvaneet ja usein vietämme miehen kanssa aikaa yhdessä. Kun lapset oli pieniä saatoimme vaan haaveilla yhteisistä hetkistä, joita nyt siunaantuu päivittäin. Miten kummassa me selvittiinkään kaikesta siitä, mitä ruuhkavuodet pitivät sisällään? Voi kuinka onnekkaita me olemmekaan kokiessamme niitä pieniä hetkiä, jotka vietämme yhdessä pohtien mennyttä ja tulevaa.

Mies sai kesän aikana liudan diagnooseja. Terveys ei jaksa elintapaamme, stressiä, väsymystä ja on vuosien takainen ”lähellä piti” tapauskin lääkityksineen vaikuttanut hänen nykyiseen terveydentilaan. Uskomatonta, että tuosta mieheni kuoleman porteilla käynnistäkin on jo pian kulunut neljätoista vuotta. Uskon sisimmässäni, että kaikki menee tällä kertaa hyvin. Kumpa vain häntä hoitavat lääkärit eivät vaihtuisi niin tiheään. Kumpa olisi se yksi, joka hoitaisi häntä. Nyt joka kerta on eri lääkäri, joka vaihtaa lääkkeitä ja soutaa hoidossa yhteen suuntaan ja sitten tulee toinen, joka huopaa taas eri suuntaan. En voi uskoa, että näin pirstaleinen hoito tuo hyviä hoitotuloksia. En voi kuitenkaan kun uskoa.  Ja tottahan toki tähän muutokseen lisätään se, että mies vaihtaa nyt myös työnantajaa. Palkkaa, kuin myös pidempiä päiviä ja vastuuta tulee lisää. Mies onneksi tykkää työstään, mutta ihan pakostikkin pistää miettimään, että kuinka terveys kestää yhä pitenevät työpäivät. Toisaalta edelleen maksellaan konkurssivuosista, joten rahan takia hän kai haluaa yrittää.

Kesän ikimuistoisia hetkiä oli, kun sain kumartua veljeni hautakiven äärelle. Kivi on kaunis ja paikallaan. Rakastan veljeäni ja kiven näkeminen oli jonkinlainen päätepiste ja rauha. Olimme palaamassa haudalta, kun näin kummitätini. Koko suku syyttää minua ja sisartani äitimme hylkäämisestä. Äiti on sairas ja tarvitsee apua. Tai sitä se on aina ollut, mutta suku ei sitä tiedä. Nyt äiti on ripustautunut sukulaisiini, syöden heidän sielunsa kitaansa, kuten meidän sielut aikanaan. Hän kietoo heidät jonkinlaisen syyllisyyden takkaan, joten he kokevat velvollisuudekseen hoitaa äitiämme. Kun hiljaa sisältäni kumpusi viha ja katkeruus. Minä puhuin. Kerroin kummitäsilleni, että kaikki se mitä äiti päästää suustaan on tarinaa. Jos ei tiedä tarinan toista puolta, niin ei voi tuomita. Kerroin, että veljeäni ei tapettu, kuten äidin tarina kertoo. Kerroin, että isäänikään ei tapettu, kuten äiti haluaa kaikille uskotella. Kerroin totuuden harvasanaisesti, valheista, kokemastamme ja lapsuudesta, johon me kaikki hukuimme. Sanoin, että tietämättä totuutta kenelläkään ei ole oikeutta tuomita meitä jälkeläisiä, sillä kukaan, joka nyt tuomitsee ei ollut auttamassa meitä lapsia, kun lapsuutemme meiltä riistettiin jo ennen syntymäämme.  Nyt jos koskaan suku varmaan luulee, että olen hullu, kuten äiti on heille uskotellut, mutta sitten se on niin. Kuitenkin kertominen oli jollain tavalla puhdistava kokemus. Toivon, että joku edes pysähtyy pohtimaan, että olemmeko me lapset sittenkään synnynnäisesti pahoja ja huonoja ihmisiä.

Veljen kuoleman aikoihin sisareni elämä muuttui ja me olemme kauempana toisiamme kuin koskaan. Minä en juuri tiedä hänen elämästään. Saimme kutsun sisareni esikoisen syntymäpäiville. Tuo pieni lapsi oli minulle niin kovin rakas. Hän oli varmasti kauneimpia asioita, mitä elämässäni on koskaan ollut. Kutsu vaan kuulosti siltä, että meidän ei tarvitse tulla, vaan se on velvollisuudesta lähetetty. Kerroinkin tunteestani sisarelleni. Hänen mielestään tulkitsin kutsun väärin. Kiukkuisena hän ilmoitti, että enää hän ei aio juhlia jatkossa järjestää. En minä sitä halunnut. Laitoinkin, että tottahan toki juhlia täytyy järjestää, mutta ei hänellä ole velvollisuutta meitä sinne kustua. Minulle riittää, kun tapaan edes silloin tällöin hänen lapsiaan. Elämä on pitänyt huolta siitä, että minä en voi olla enää niin lähellä sisartani ja hänen lapsiaan kuin aiemmin. Mutta se mistä minulla on suuri suru, on tunne siitä, että olen jäänyt kaiken hänen elämän ulkopuolelle. Hänellä on uusi elämä, jossa minulle tai perheelleni ei ole sijaa. Toisaalta ymmärrän, ehkä sisareni haluaa työntää koko lapsuutensa pois, johon siis minäkin olennaisesti kuulun. Ehkä veljeni kuolema oli jokaiselle meille uusi alku yksilöinä? Itse vaan koen menettäväni taas lisää. Hyväksyn sen toki, sillä ei ihmisiä voi pakottaa läsnäolemaan ja rakastamaan. Siskoni on ollut minulle aina kun oma tytär, ehkä siskomaisella tavalla rakkaampi. Myös veljeni oli minulle enemmän, kuin veli. Elämän tuulien viedessä heidät minun ulottumattomiin, minä pelkään, että käykö minulle ja lapsilleni jonakin päivänä niin, että kaipaan jotain, mitä ei ehkä ollutkaan? Hylätyksi tulemisen pelko nostaa päätään, mutta toisaalta ehkä pääasia on se, että lapseni eivät koe tulleensa hylätyksi. On taito osata olla läsnä, silloin kuin minua tarvitaan. 

Muutos on selkeästi väistämätöntä juuri nyt. Hyppään mukaan ja yritän mukailla ja löytää matkalta mahdollisimman paljon hyvää. Yritän olla mahdollisimman kiitollinen kaikesta siitä, mitä muutos mukanaan tuokaan. Yritän muistaa olla kiitollinen kaikesta siitä, mikä on tuonut minut tämän muutoksen eteen. Minä katson esikoistani ja ajattelen, että minä tein hänet ja hänestä kasvoi niin suuri ja vastuullinen, että kivusta huolimatta hän on valmis kohtaamaan maailman. Minä olen kiitollinen siitä mitä kaikkea siskoni on saavuttanutkaan, vaikka lähtökohdat elämälle eivät olleet niin hyvät. Olen aina ylpeydellä katsonut, kuinka ihana äiti hän onkaan omille lapsilleen. Olen äärettömän onnellinen siitä, miten itsenäinen hän on nyt ja ollut aina. Vaikka tiemme ovat etääntyneetkin minä kaikessa rakkaudessa toivon, että hän onnellinen ja hänen lapsensa olisivat onnellisia ja muistaisivat kuinka heitä rakastetaan myös täällä meillä. Olen kiitollinen kuopuksen kasvusta, jota näin teini vuosina riittää.  Suurin toiveeni on täälle muutoksen aikakaudelle, että muutoksen myötä tulee aika, joka antaa mahdollisuuksia, eikä vie minulta ainakaan rakkaimpiani. Minä olen valmis kohtaamaan tulevaisuuden.
 
Minulla on puhelimessa video ihanasta sisareni esikoisesta, jossa hän pienenä tyttönä ollessaan laulaa Kaapon tunnaria. Nyt tuo pieni enkeli on kasvanut tomeraksi isoksi tytöksi, joka talsii koulutielle syksyllä. Tuosta Kaapo ohjelman tunnarista minä lainaan tähän loppuun yhden pienen pätkän.

”Maailma muuttuu ja niin minäkin.”. Kaapo

sunnuntai, 26. toukokuu 2019

Käänteinen onni

Meinasi vallan jälleen sydän nyrjähtää, kun tuli mieheltä viesti töihin. Lyhyesti ”soita, kun pystyt”. Soitin heti. Oli virkavalta soittanut hänelle ja kertonut, että esikkomme oli joutunut moottoritiellä onnettomuuteen. Tuli ihan kamala hätä. Esikko kuitenkin puhui heti onnettomuuden jälkeen, sanoi mies, mutta siinä hetkessä hätäni oli niin suuri, että näin silmissäni hänen loukkaantuneen pahoin. Minun sisäinen minä paloi siinä hetkessä ihan karrelle. No arvata saattaa, että tuho oli melkoinen, kuin nopeudet moottoritiellä on suuret, mutta kai jonkinlaistakin onnea oli, sillä esikko sai vain pieniä ruhjeita ja koki suuren säikähdyksen. Auto meni lunastukseen. Mutta ennen kuin tuo kaikki tiedettiin, tunsin kaiken sen menettämisen pelon ja vieläkin olen hieman tutiseva, enkä uskalla sanoa olleeni onnekas, kun sain hänet pitää, sillä pelkään hänen menettämistä entistä enemmän. Minä en voi lakata pohtimasta, että melko usein, kun sanon ääneen, jonkin asian olevan tärkeä, hyvin, minä menetän sen tai ainakin minua muistutetaan siitä, että voin sen menettää. Muutamia esimerkkejä, vaikka täältä blogista, 1.11.2014 minä kirjoitin nähneeni unta, joka äitini mielestä olisi ollut enne pahuudelle. Halusin uskoa muuta. 7.11.2014 sain jo kirjoittaa ystäväni menehtymisestä. Myös konkurssiin johtavia tapahtumia ennakoi lupaus toiveesta ja huokaisu, että juuri nyt on kaikki hyvin. Syyskuussa 2016 ajattelin ja kirjoitin ”hyvin menee” ja jouduin heti kohta onnettomuuteen, joka näkyi ja tuntui. Vammojen hoito kesti pitkään ja tuli kalliiksi ja aiheutti hirmuisen määrän fyysistä kipua. Tammikuussa 2018 kirjoitin toiveikkaana hienosta tulevasta vuodesta ja kuinka ollakkaan jouduin painajaismaiseen YT-tilanteeseen, joka vei kaiken hyvän mielen mennessään. Vaihdoin työpaikkaa, joka ei tuonut juuri siinä hetkessä helpotusta, mutta olihan se sentäs työ. Tuosta vuodesta 2018 ei tullut kovin hieno, eikä hohdokas. Syyskuussa 2018 kirjoitin ensin huolesta, veljestä ja kiitollisuudesta työstä ja seuraava teksti olikin veljeni kuolema. Tämän jälkeen olenkin sairastellut enemmän ja vähemmän koko ajan. Kaikki maailman pöpöt ottaa minut otteeseensa. Viimeisessä blogi-tekstissäni kirjoitin kiitollisuuden tunteesta, jota perheeni herättää ja heti viikon alussa sain tiedon esikkoni onnettomuudesta. Onni vai Onnettomuus? Voinko edes sanoa mitään ääneen, ajatella pienessä mielessäkään? On ihan kamala tunne rinnassa, menettämisen pelko. Kaikki on hyvin, hengitä, tekisi mieleni itselleni sanoa, mutta pelkään, että kutsun jälleen karman kylään. Alan pelätä, onko onni meille ikuisesti käänteinen? Voiko elämää elää niin, että uskoo kulkevansa kohti uutta onnettomuutta? Tänään en uskalla sanoa olevani kiitollinen, vaan joudun kulkemaan pelon sekaisin tuntein kohti uutta viikkoa, jännityksellä odotan, mitä uusia onnettomuuksia siellä onkaan edessä. Muistiksi itselleni:

”Lupaa minulle, että tulet muistamaan, että olet paljon rohkeampi kuin uskot, vahvempi miltä näytät ja fiksumpi kuin luulet”. -Nalle Puh

lauantai, 11. toukokuu 2019

Varjoissa

Olen ollut jonkinlaisessa sumussa, väsymyksessä, jossa jokainen päivä on ponnistus. Väsymys ei ole fyysistä vaan jonkinlaista henkistä lamaa. Arki on töitä, kotia ja koulua. Esikoinen ponnistelee kohti tulevaisuutta tunteiden vuoristoradassa. Juniori on niin teini edelleen. Töissä eletään kireyden ilmapiirissä, jossa ystävällisyydelle ei ole tilaa, mutta minä hymyilen ja muistan kiittää ja sen osalta muuttaa ilmapiiriä edes hitusen positiivisemmaksi. Minä yritän olla niin, että en antaisi muiden piikkien pistää, mutta toki ne vaikuttaa. Pian alkaa olla jälleen yksi koulu takana. Enää viimeiset ponnistukset ja sitten minä pidän taukoa tästä oppimisesta tai yrittämisestä oppia. Koulupäivät vietän toisella paikkakunnalla, jossa yövyn. Silloin kuin koulu alkoi tunsin tuskaa jättäessäni perheeni kotiin, mutta tänä keväänä nuo omat hetket ovat olleet tervetulleita. Kun aiemmin pyörin hotellin vuoteessa ja tuskailin ja kontrolloin kodin tapahtumia, niin nyt nukun kuin tukki, syön rauhassa ja nautin hiljaisuudesta ja yksinäisyydestä. Mietin usein millaista olisikaan asua yksin? En sitä ole tehnyt tämän elämän aikana montaakaan kuukautta, vaikka nuorena muutinkin pois kotoa. Olosuhteet ajoivat minut avoliittoon hyvin nuorena täysi-ikäisen poikaystäväni kanssa. Eron jälkeen taisin asua muutaman hetken yksin, kun pian uusi avokki kantoi kamansa kotiini, ennen sitä viimeistä yhteistä kotiamme. Jälleen eron myötä vietin hetken omassa kodissa, jossa aina oli joku, kunnes tapasin tämän nykyisen mieheni. Sillä tiellä ollaan oltu aina. Sen lisäksi, että olen ollut avoliitoissa tai hetken omassa kodissa oli luonani aina jompikumpi sisaruksistani, veljeni useimmin, sillä hän ei ollut tervemennyt omaan kotiin. Minä huolehdin tuosta pienestä pellavapäästä, jota niin kovin rakastan vieläkin, kai koko elämäni.

Veljeni, kuolemansa jälkeen on ollut elämässäni jokaikinen päivä. Minä puhun hänelle ajatuksissa, minä kaipaan häntä, minä uneksin hänestä. Syyllisyys on pesinyt sydämeeni. Kumpa elämä olisi suonut minulle mahdollisuuden hyvästellä hänet ja pyytää anteeksi. Kumpa olisin saanut saattaa hänet matkaan taivaanrannan tuolle puolelle ja mikä olisikaan ollut täydellistä, olisimme voineet mennä yhdessä. Toki rakastan ihmisiä tässäkin elämässä, mutta tämä kipu kaikkien muiden kipujen kanssa imee minusta välillä elämänhalun ihan totaaliseesti. Olen jotenkin kamalan yksin tämän ikäväni kanssa. Veljeni kuoleman jälkeen olen tuntenut iloa yhtenä erikoisena päivänä ja se oli päivä, jolloin matkasimme hautakiven tekijälle aurinkoisessa kevätsäässä suunnittelemaan pienen hautakiven pikkuveljelleni. Miten tuon matkan jälkeen minusta tuntuikaan, että kiven asettamisen jälkeen minä olen tehnyt kaiken, mitä enää voin tehdä. Tuolla matkalla minä tunsin, että veljeni oli läsnä. Siinä kivessä on se, mitä me haluamme muistaa ja kompromisseille ei ollut tilaa. Valitettavasti hautapaikan omistajaksi on merkattu äitini, joka ei osallistu kiveen. Hän ei olisi kiveä halunnut, sillä hän väitti veljeni sanoneen, että kiveä ei tarvita. Me siskon kanssa päätimme toisin ja olen varma, että kipumme nähtyään, veljeni hyväksyisi päätöksemme, joskin epäilen, että hän on edes moista sanonut. Jouduin soittamaan äidilleni kiveen asentamiseen liittyvissä asioissa. Meni hetki, kun sain tekstiviestin, jossa hän taas pyysi minulta jotain suhteellisen sairasta. Sen hetken olin aivan raivona, itkin ja nauroin yhtä aikaa hänen utopiselle toiveelleen. Miksi tuo ihminen voi kuvitella, että juuri minä, jota hän on elämänsä vihannut, olisin hänelle antamaan mitään? Jälleen ihmettelen, että onko hän unohtanut? Kieltääkö hän kaikki tapahtuneet asiat niin vahvasti omassa päässään, että ne lakkaa olemasta? Toisaalta ihmettelen, miksi edes mietin häntä, sillä omasta katkeruudestanihan minun pitäisi vapautua. Anteeksi en voi antaa, mutta voin varmasti hiljalleen jo alkaa unohtamaan. Minulla olisi oikeus siihen. Olen varma, jos pääsisin irti menneiden kahleista, niin näkisin auringon. Ehkä en ole siinä vielä valmis tässä elämässä, mutta sitten seuraavassa viimeistään.

Samalla, kun tilasin toiveidemme mukaisen kiven veljelleni, sain aikaiseksi myös tilata korjauksen isäni hautakivelle. Siitäkin tunsin omanlaista huojentavaa kiitollisuutta. Olen kiitollinen, että joitakin vuosia sitten uskalsin selvittää totuuden. Tuon totuuden jälkeen aukesi monta valheiden verkkoa. Minä olen harmissani, että en tuntenut tuota isää joka eli, vaan tunsin vain sen isän, mikä kuva minulle hänestä maalattiin. Olen varma, että isäkin olisi halunnut tuntea minut tälläisenä kuin minä olen. Tämä elämä ei ollut meitä varten, mutta hänetkin tunnen joskus läsnä, vaikka en hänelle osakkaan puhua. Muistan vain hänet käydessäni hänen haudallaan, viedessäni kukkia haudalle ja korjaamalla hänen kivensä.

Pohdin usein miten musta, synkkä ja kuoleman rikastuttama elämä minulla onkaan ollut, mutta toisaalta olen tässä rinnalla elänyt elämää, joka kulkee valonpolkua. Minulla on ollut elämässä kaksi tosi rakkautta, joista toisen eteen olen saanut taistella. Jokaikinen päivä tapaamisemme jälkeen, aina tähän päivään, minä valitsen hänet. Minulla on tämä koti, nämä lapset ja ne hetket, jolloin olen saanut tuntea ja kasvaa tämän perheen mukana. Minulla on monta kaunista muistoa sisarusteni kanssa. Minulla on ollut monta ihanaa ja rakkauden täyteistä hetkeä siskon lasten kanssa. Olen saavuttanut paljon heikoista eväistä huolimatta ja siitäkin minun pitäisi iloita. Olen oppinut paljon menetysten myötä ja jokainen elämässäni käväissyt on jättänyt omat hetkensä minun muistojen kirjaan. Joskus vain on niin vaikea muistaa kaikkea sitä valoa, kun synkkyys sitä varjostaa.  


”Se alkaa näkyä päälle päin
,
että lähdit ja minä jäin.
On sieluni sanaton,
kun mulla niin paha olla on.
Ei ikävä ikinä mee,
Se pysyy se syvenee.
Vielä eilen tähtiä näin,
nyt nekin on sammumaan päin.
Mua maailman tuulet vie,
ja joskus johonkin loppuu tie.” -Kaija Koo